Avajaisten jälkimainingeissa on tullut pohdittua monenlaista. Omassa avajaispuheenvuorossani mainitsin koulun slogan vaihtoehdoista, joita on toistaiseksi kaksi 1) "Jokaisella on vuorensa" tai 2) "Huipulle on monta tietä." Kummatkin ammentavat Vuorenmäki -nimestä, kuten juhlan koko teemakin.
"Jokaisella on vuorensa"
Ensimmäinen sloganvaihtoehto on kiipeilijöiden sanonta. Olen itse kuullut sen kirkkonummen kiipeilijäsuuruudelta, Veikka Gustafssonilta. Sanonta korostaa sitä, että jokaisen ei tarvitse kiivetä Mount Everestille -ei edes Vuorenmäelle. Oleellista on, että asettaa itselleen sopivat tavoitteet.
Sloganissa korostuu kuitenkin hienolla tavalla yksilöllisyys. Jokaisen opinpolku on yksilöllinen.
"Huipulle on monta tietä"
Toinen sloganvaihtoehto korostaa myös meidän oppijoiden erilaisuutta. Kukin on juuri omanlaisensa ja kaikkien ei tarvitse oppia samalla tavalla. Keinot voivat olla monenlaisia. Samaan lopputulokseen, tai jopa omanlaiseen lopputulokseen, voidaan päästä erilaisia reittejä. Aivan kuten kiipeilijätkin -osa valitsee haasteellisen pohjoisseinämän ja osa kulkee perinteistä reittiä Khumbu -jäävirran kautta Nepalin puolelta.
Merkittävä suomalainen, ja kansainvälisesti varmasti tunnetuin pedagogimme, Pasi Sahlberg, on tuoreessa kirjassaan Finnish Lessons pohtinut suomalaisen koulun tulevaisuuden visiota. Sahlbergin mukaan visiona voisi olla se, että "luodaan oppivien yhteisö, jossa jokainen voi löytää oman talenttinsa" (Martti Hellströmin käännöstä mukaellen).
Oheinen Sahlbergin visio osuu hyvin lähelle em. sloganeitamme. Uskonkin, että olemme melkolailla oikealla tiellä. Tulevaisuutta ei kukaan voi ennustaa, mutta kun lapsen elämää ja yksilöllisiä taitoja kunnioitetaan, ei voida mennä pahasti pieleen.
ps. Pienenä jälkikirjoituksena kerron vielä edelliseen viitaten, että kävin avajaisissamme myös mielenkiintoisen keskustelun Aalto -yliopiston Jussi Ekqvistin kanssa. Jussi kertoi pohtineensa tulevia yhteistyökuvioitamme ja mietti, mitä yrityselämä voisi oppia koulusta? Hän kertoi keksineensä sen juhlassamme: yritykset voisivat opettajien ja oppilaiden suhteista oppia, mitä voidaan saada aikaiseksi, kun toista kunnioitetaan aidosti. Aika hieno ajatus.
perjantai 9. joulukuuta 2011
torstai 8. joulukuuta 2011
Avajaisjuhla - lasten juhla
Vuorenmäen oppimiskeskuksen virallisia avajaisia vietettiin tänään aamulla klo 9.15 hyvissä tunnelmissa. "Virallisuudesta" en tosin niin tiedä. Juhla eteni hyvin rennosti, paikoitellen jopa riehakkaasti.
Juhla alkoi Sibeliuksen musiikilla, olihan tänään Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivä. Sen jälkeen katseltiin hellyyttävän suloisten peikkoasuihin pukeutuneiden Hipsuvarpaiden ja Naavatassujen (päiväkodin pienimmät ryhmät) videoita metsäretkeltä.
Avajaissanat lausuimme (tai jutustelimme) päiväkodinjohtaja Kirsin kanssa yhdessä. Puheessamme korostui yhteistyö ja yhdessä tekeminen jo juhlan suunnittelusta lähtien. Yhteistyöllä ymmärrämme sen lisäksi paikallisen, veikkolalaisen yhteistyön (Koti- ja kouluyhdistys, kyläyhdistys, seurakunta, urheiluseurat jne.) ja toisaalta laajemman yhteistyön aina globaaliin yhteistyöhön saakka. Erityisesti halusin korostaa sitä, että opetuksen ja kasvatuksen tehtävänä on aina katsoa eteenpäin: jatko-opintoihin ja työelämään saakka. Tästä konkreettisena osoituksena paikalla oli kahden yliopiston edustus. Aalto -yliopiston kanssa olemme jo tehneet hyvää yhteistyötä Sitran Elinvoima -foorumin puitteissa. Lisäksi juhlapuhujana meillä oli Helsingin yliopiston vararehtori, professori Hannele Niemi, jonka kanssa on suunnitelmissa aloittaa uudenlainen tutkimusyhteistyö. Mitä se tulee pitämään sisällään, kerron siitä myöhemmin.
Ohjelma alkoi Giegin Vuorenkuninkaan luolassa -teokseen tehdyllä eskarien ja ekaluokkalaisten tanssilla, jossa vuorenpeikot saivat kuulla, että heidän kotimetsäänsä suunnitellaan koulua. Pikkupeikot olivat hyvin surullisia siitä, että metsän valtaisivat kohta puskutraktorit -eiväthän he tienneet, mitä koulu tulisi olemaan.
Seuraavaksi peikkoäiti lohdutteli pikkupeikkoja Peikkoäidin kehtolaululla. Laulun esittivät kolmasluokkalaiset. Sitten tulivat kuitenkin traktorit ja kuultiin 5. -luokkalaisten Ammatit -laulu.
Metsä jäi autioksi ja tyhjäksi kun kaikki oli raivattu. Vain yksi pieni päivänsäde sinnitteli vielä hengissä. 4. luokan oppilaat esittivät laulun Päivänsäde ja menninkäinen, jonka jälkeen rakennus oli kohonnut jo niin, että oli uuden koulun avajaisten vuoro. Nauha leikattiin ja kuuntelimme juhlapuheen.
Hannele Niemi puhui kauniisti siitä, mitä hyvään oppimiseen ja hyvään kouluun tarvitaan. "Tarvitaan halu oppia, ripaus sinnikkyyttä ja paljon hyvää yhteistyötä", puhui prof. Niemi suoraan juhlaväen sydämiin. Puhe oli erinomaisesti suunnattu lapsille sekä kielensä, että sanomansa puolesta.
Puheen jälkeen pienet peikot olivat jo päässeet kouluun ja opiskelivat innokkaasti vokaaleja Vokaalilaulun tahdissa. Esitys päättyi riehakkaisiin sambarytmeihin, joka enteili tulevaa.
Riehakkaasti lähtivät omaa puhettaan pitämään myös opetustoimenjohtaja Jukka Pietinen ja varhaiskasvatuksen johtaja Raili Santavuorikin. He olivat kirjoittaneet upean Laulun Vuorenmäelle vanhaan karjalaiseen säveleen. Musiikinopettajakoulutuksen saanut opetustoimenjohtajamme Jukka Pietinen soitti kannelta ja yhdessä he toimivat esilaulajina ja laulattivat myös yleisöä vuorolauluna seuraavan laulun sanoin:
Yhteisen juhlamme ohjelmallinen osuus päättyi Milli Menninkäisen lauluun -ja raikuviin aplodeihin.
Päällimmäisenä tunteena jäi suuri kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että olemme yhdessä saaneet juhlan aikaiseksi, kaikki meni hyvin ja että pidimme tiukasti kiinni siitä, että jokainen lapsi on jollakin tavoin juhlassa osallinen. Juhla oli kuitenkin ennen kaikkea LASTEN JUHLA.
Juhla alkoi Sibeliuksen musiikilla, olihan tänään Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivä. Sen jälkeen katseltiin hellyyttävän suloisten peikkoasuihin pukeutuneiden Hipsuvarpaiden ja Naavatassujen (päiväkodin pienimmät ryhmät) videoita metsäretkeltä.
Avajaissanat lausuimme (tai jutustelimme) päiväkodinjohtaja Kirsin kanssa yhdessä. Puheessamme korostui yhteistyö ja yhdessä tekeminen jo juhlan suunnittelusta lähtien. Yhteistyöllä ymmärrämme sen lisäksi paikallisen, veikkolalaisen yhteistyön (Koti- ja kouluyhdistys, kyläyhdistys, seurakunta, urheiluseurat jne.) ja toisaalta laajemman yhteistyön aina globaaliin yhteistyöhön saakka. Erityisesti halusin korostaa sitä, että opetuksen ja kasvatuksen tehtävänä on aina katsoa eteenpäin: jatko-opintoihin ja työelämään saakka. Tästä konkreettisena osoituksena paikalla oli kahden yliopiston edustus. Aalto -yliopiston kanssa olemme jo tehneet hyvää yhteistyötä Sitran Elinvoima -foorumin puitteissa. Lisäksi juhlapuhujana meillä oli Helsingin yliopiston vararehtori, professori Hannele Niemi, jonka kanssa on suunnitelmissa aloittaa uudenlainen tutkimusyhteistyö. Mitä se tulee pitämään sisällään, kerron siitä myöhemmin.
Ohjelma alkoi Giegin Vuorenkuninkaan luolassa -teokseen tehdyllä eskarien ja ekaluokkalaisten tanssilla, jossa vuorenpeikot saivat kuulla, että heidän kotimetsäänsä suunnitellaan koulua. Pikkupeikot olivat hyvin surullisia siitä, että metsän valtaisivat kohta puskutraktorit -eiväthän he tienneet, mitä koulu tulisi olemaan.
Seuraavaksi peikkoäiti lohdutteli pikkupeikkoja Peikkoäidin kehtolaululla. Laulun esittivät kolmasluokkalaiset. Sitten tulivat kuitenkin traktorit ja kuultiin 5. -luokkalaisten Ammatit -laulu.
Metsä jäi autioksi ja tyhjäksi kun kaikki oli raivattu. Vain yksi pieni päivänsäde sinnitteli vielä hengissä. 4. luokan oppilaat esittivät laulun Päivänsäde ja menninkäinen, jonka jälkeen rakennus oli kohonnut jo niin, että oli uuden koulun avajaisten vuoro. Nauha leikattiin ja kuuntelimme juhlapuheen.
Hannele Niemi puhui kauniisti siitä, mitä hyvään oppimiseen ja hyvään kouluun tarvitaan. "Tarvitaan halu oppia, ripaus sinnikkyyttä ja paljon hyvää yhteistyötä", puhui prof. Niemi suoraan juhlaväen sydämiin. Puhe oli erinomaisesti suunnattu lapsille sekä kielensä, että sanomansa puolesta.
Puheen jälkeen pienet peikot olivat jo päässeet kouluun ja opiskelivat innokkaasti vokaaleja Vokaalilaulun tahdissa. Esitys päättyi riehakkaisiin sambarytmeihin, joka enteili tulevaa.
Riehakkaasti lähtivät omaa puhettaan pitämään myös opetustoimenjohtaja Jukka Pietinen ja varhaiskasvatuksen johtaja Raili Santavuorikin. He olivat kirjoittaneet upean Laulun Vuorenmäelle vanhaan karjalaiseen säveleen. Musiikinopettajakoulutuksen saanut opetustoimenjohtajamme Jukka Pietinen soitti kannelta ja yhdessä he toimivat esilaulajina ja laulattivat myös yleisöä vuorolauluna seuraavan laulun sanoin:
”Hei kuules tyttö
hei kuules poika
kerro mulle mistä tämä kaikki alko”
”Strategiassahan on kerrottuna lapsen yhtenäisest´oppimisen tiestä”
”Mitähän se sitten
tarkoittaa täällä
leikissä ja arjen työssä”
”Sitä, että kaikki kantaa vastuun sekä
arvostaa myös toisen työtä.”
”Yhteiset on hyvä
myöskin olla arvot
sekä arjen pelisäännöt”
”Kasvunkumppaneina toimiminen tuo
ilon, turvan Vuorenmäkehenkin”
”Vaka, esiops
sekä perusops
niissä on se
oppimisen juoni”
”Niissä tavoitellaan oppimahan sekä olemahan ihmisiksi”
”Sekä, että jokainen
voi tulla itseksi ja
yhteiskunnan jäseneksi”
”Onnea ja menestystä teidän työlle,
sekä leikkiin että oppimiseen”
Yhteisen juhlamme ohjelmallinen osuus päättyi Milli Menninkäisen lauluun -ja raikuviin aplodeihin.
Päällimmäisenä tunteena jäi suuri kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että olemme yhdessä saaneet juhlan aikaiseksi, kaikki meni hyvin ja että pidimme tiukasti kiinni siitä, että jokainen lapsi on jollakin tavoin juhlassa osallinen. Juhla oli kuitenkin ennen kaikkea LASTEN JUHLA.
torstai 1. joulukuuta 2011
Voittoja ja tappioita
Tänään oli 13 tunnin työpäivä. Eikä oikeastaan ollenkaan ns. reksin hommia. Nyt painetaan koko porukka lähes täysin vain koulun ensi viikon avajaisia. Tänäänkin kahdet harjoitukset. Jälkiviisaana voisi sanoa, että olisi tämän voinut helpomminkin tehdä ja pitää avajaiset vaikka vuoden päästä -mutta kun fiilis ei olisi sama. Jotenkin tuntui jo keväällä, että avajaiset vaan on tähän syksylle saatava ja niinhän ne nyt saadaan.
Muutama viikko sitten pohdimme ja laskimme vierasmääriä ja yritimme selvitä kaksilla juhlilla: päivällä kutsuvieraat ja täysi ohjelmallinen juhla ja illalla toinen vanhemmille. Saimme silloin pelastuslaitokselta viestiä, että näissä juhlatapauksissa voidaan "hetkellisesti" (lue: juhlan ajan) ylittää huoneiston maksimi kapasiteetti jos vain poistumistiet pidetään tyhjinä. No, tänään saimme sitten uudenlaista viestiä -ei voida.
Tämä oli tietysti kova juttu tässä vaiheessa suunnittelua. Pistimme sitten ohjelman uusiksi. Pidämme kolmannen juhlan vielä samana päivänä. Lapsille päivä on rankka, mutta eiköhän siitä selvitä. Juhlapäivä ei kuitenkaan muutu keneltäkään. Lisäämme vain yhden juhlan iltaan. Tiedotus jää vain vähän viime tinkaan.
Voittojakin saatiin. Juhlan harjoitukset menivät tänään jo oikein mallikkaasti ja moni asia löysi muotonsa. Salin koristelu saatiin valmiiksi. Tuli tosi komeaa jälkeä. Oppilaat olivat tehneet upeita koristeita ja opettajat ja avustajat tekivät valtavan urakan niiden kiinnittämisessä.
Henkilökohtaisesti suurin voittoni tänään oli kutsuvierasjuhlan juhlapuhujan varmistuminen. Saimme juhlapuhujaksi kasvatustieteen professori Hannele Niemen Helsingin yliopistolta. Hannele Niemi linkittyy omaan kouluumme siten, että olen syksyn aikana hokenut opettajille, oppilaille ja huoltajille kyllästymiseen asti Hannele Niemeltä lainaamaani sitaattia: "Hyvä koulu syntyy yhteisestä työstä." Juhlan tekeminen on parhaimmillaan ollut hyvää yhteistä työtä.
Illalla saimme vielä Kirsin (päiväkodin johtaja) ja Annen (toimistosihteeri) kanssa tehtyä kutsuvieraiden istumajärjestyksen ja ruokailujärjestelyt kuntoon. Moni asia alkaa olla kunnossa. Pian on juhlan aika. Avajaisia juhlitaan oppimiskeskuksen historiassa vain kerran. Ellei sitten muutaman vuoden päästä juhlita jo lisärakennuksen avajaisia...
Muutama viikko sitten pohdimme ja laskimme vierasmääriä ja yritimme selvitä kaksilla juhlilla: päivällä kutsuvieraat ja täysi ohjelmallinen juhla ja illalla toinen vanhemmille. Saimme silloin pelastuslaitokselta viestiä, että näissä juhlatapauksissa voidaan "hetkellisesti" (lue: juhlan ajan) ylittää huoneiston maksimi kapasiteetti jos vain poistumistiet pidetään tyhjinä. No, tänään saimme sitten uudenlaista viestiä -ei voida.
Tämä oli tietysti kova juttu tässä vaiheessa suunnittelua. Pistimme sitten ohjelman uusiksi. Pidämme kolmannen juhlan vielä samana päivänä. Lapsille päivä on rankka, mutta eiköhän siitä selvitä. Juhlapäivä ei kuitenkaan muutu keneltäkään. Lisäämme vain yhden juhlan iltaan. Tiedotus jää vain vähän viime tinkaan.
Voittojakin saatiin. Juhlan harjoitukset menivät tänään jo oikein mallikkaasti ja moni asia löysi muotonsa. Salin koristelu saatiin valmiiksi. Tuli tosi komeaa jälkeä. Oppilaat olivat tehneet upeita koristeita ja opettajat ja avustajat tekivät valtavan urakan niiden kiinnittämisessä.
Henkilökohtaisesti suurin voittoni tänään oli kutsuvierasjuhlan juhlapuhujan varmistuminen. Saimme juhlapuhujaksi kasvatustieteen professori Hannele Niemen Helsingin yliopistolta. Hannele Niemi linkittyy omaan kouluumme siten, että olen syksyn aikana hokenut opettajille, oppilaille ja huoltajille kyllästymiseen asti Hannele Niemeltä lainaamaani sitaattia: "Hyvä koulu syntyy yhteisestä työstä." Juhlan tekeminen on parhaimmillaan ollut hyvää yhteistä työtä.
Illalla saimme vielä Kirsin (päiväkodin johtaja) ja Annen (toimistosihteeri) kanssa tehtyä kutsuvieraiden istumajärjestyksen ja ruokailujärjestelyt kuntoon. Moni asia alkaa olla kunnossa. Pian on juhlan aika. Avajaisia juhlitaan oppimiskeskuksen historiassa vain kerran. Ellei sitten muutaman vuoden päästä juhlita jo lisärakennuksen avajaisia...
tiistai 22. marraskuuta 2011
Elinvoima -foorumin antia
Sitran Elinvoima -foorumi pyrki pureutumaan uudenlaiseen luovuuteen, tekemiseen ja innostumiseen ja siihen, miten tulevaisuudessa hyvinvointia tuotetaan. Hankkeen keskiössä oli kolme aihetta:
1. Maahanmuuttajien työskentely Suomessa
2. Nuoret ja työ
3. Mitä kokonaan uusia töitä voisi olla?
Hankkeessa oli yhteensä 16 aihealuetta, joista koulumme osallistui Aalto -yliopiston johdolla kokeilukulttuurin edistämiseen kouluissa. Aiheesta olen bloggannut aiemminkin, joten en nyt perehdy omaan hankkeeseemme, vaan siihen, mitä muuta seminaari antoi. Toki olen ylpeä siitä, että sain olla yksi niistä erittäin harvoista (3) joita tilaisuudessa haastateltiin. Oli hieno huomata, että koululaisten hanketta arvostettiin "isoissa ympyröissä".
Vaikka asiat olivat osittain tuttujakin, monesta esityksestä sai paljon irti. Oli myös hyvä huomata, kuinka oikeisiin asioihin olimme itse pureutuneet oman opettajakuntamme kanssa aloitusvesossamme, kun pohdimme tulevaisuuden yhteiskunnan odotuksia koululle.
Työhän on muuttunut monella tavalla. Työn merkitys ihmisille on muuttunut radikaalisti. Työ on nyt itsessään jo sisältö, ei enää väline toimeentulolle. Työurat ovat muuttuneet. Kun ennen käytiin koulua, opiskeltiin ja mentiin töihin, nykyään käydään koulua, opiskellaan, tehdään yhtä työtä, vaihdetaan työpaikkaa, opiskellaan taas, jäädään vuorotteluvapaalle, tehdään töitä sekä julkisella, että yksityisellä puolella jne. Olen itse tyyppiesimerkki uuden työn tekijästä. Olen sukkuloinut yksityisen (radio) ja julkisen (koulu) työn välillä useita kertoja. Olen opiskellut lähes koko ajan työn ohessa. Työllä on lisäksi minulle suuri arvo. Työ itsessään antaa minulle paljon.
Kävin myös mielenkiintoisia keskusteluja tilaisuudessa itseäni viisaampien ihmisten kanssa. Yhden mielenkiintoisimmista keskusteluistani kävin yrittäjä Taneli Tikan kanssa. Visioimme mahdollisuutta muuttaa koulua siihen suuntaan, ettei aina etsittäisi vain oikeaa vastausta (kuten koulussa liian usein) vaan joskus myös oikeaa kysymystä -tai kenties oikeaa analyysia suuresta aineistosta.
Annan esimerkin: Monessa ammatissa (poliisi, lääkäri, yrityskonsultti) joutuu tekemään päätelmiä epämääräisen aineiston pohjalta. Täytyy luoda silmäys saatavilla olevaan tietoon, eikä varmuutta oikeasta vastauksesta aina ole. Kuinka koulu voisi tukea tällaista päätöksentekoa? Voisiko koe joskus mennäkin toisinpäin? Ei siis niin, että oppilas lukee (ulkoa) asioita ja vastaa opettajan tai kirjantekijän laatimiin, enemmän tai vähemmän oikeisiin, kysymyksiin. Mitä jos oppilaalla olisikin kaikki materiaali (kirjat, netti jne.) käytössä kyseisestä ilmiöstä, mutta hänen tulisikin löytää oikea tai oleellinen kysymys? Kysymyksen löydettyään, hän vastaisi itse laatimaansa kysymykseen.
Ammattitaitoinen opettaja voisi aivan yhtä hyvin arvioida oppilasta tällaisen kokeen perusteella kuin perinteisenkin kokeen perusteella. On aivan yhtä helppoa tai vaikeaa arvioida, onko oppilas löytänyt oleelliset asiat opettajan keksimään kysymykseen kuin sekin, onko oppilas löytänyt aineistosta keskeisen kysymyksen. Mielenkiintoinen visio.
Alakoulun oppilas on usein taipuvainen menemään siitä, mistä aita on matalin. Haaste tällaisessa työskentelyssä olisi herättää oppilaan mielenkiinto käsiteltävään aiheeseen niin, että hän ihan oikeasti kokisi jonkinlaista intohimoa käsiteltävään aiheeseen ja haluaisi löytää muitakin kuin itsestäänselviä kysymyksiä tai kehäpäätelmiä.
Kun koko Elinvoima -hankkeemmekin pyrki edistämään kokeilukulttuuria, voisi tässäkin olla vähintään kokeilemisen arvoinen asia.
torstai 10. marraskuuta 2011
Kehittyvä rehtori
Sain tänään päätökseen vuoden kestäneen (30 op) Helsingin yliopiston koulutus ja kehittämiskeskus Palmenian järjestämän Kehittyvä rehtori -oppisopimustyyppisen koulutuksen. Ottaen huomioon viimeisen vuoden aikana tapahtuneet muutokset omassa elämässäni (työpaikan vaihto ja uuden koulun perustamisvaihe), pidän saavutusta ihan kohtuullisena. Kuten kehittämistöitämme ohjannut rehtori Martti Hellström asian ilmaisi "aika moni jäi rajan taakse." Koulutus oli raskas ja työläs ja osa jätti leikin kesken.
Tämän päivän aamupäivä käytettiin oikeudenmukaisuuden pohtimiseen esimiestyössä. Luennoitsijana ja keskustelun virittäjänä oli VTM Tuija Seppälä, joka tekee aiheesta väitöskirjaa. Aamun sessio oli erittäin mielenkiintoinen. Oikeudenmukaisuus johtamisessa on varmasti yksi johtamisen peruskiviä. Kun kyselin oman kouluni opettajilta viime keväänä heidän odotuksiaan minua kohtaan, oikeudenmukaisuus nousi hyvin selkeästi tärkeäksi. Oikeudenmukaisuus nousi kärkeen myös opettajien ja huoltajien kanssa käydyissä arvokeskusteluissa. Olimme siis oleellisen äärellä.
Kehittyvä rehtori koulutus ei ollut ns. pätevöittävä koulutus, mutta se on luokiteltu eurooppalaisen koulutusviitekehyksen EQF:n mukaan tasolle 7. Tasoja on yhteensä 8, joten sekin kertoo siitä, että melko paljon töitä on saanut tehdä.
Miksi rehtorin sitten tulee jatkuvasti kouluttaa itseään? Palmenian johtaja Kauko Hämäläinen muistutti meitä päätöspuheessaan siitä, että koulutus pitää ihmisen virkeänä ja liikkeessä. On hyvä, ettei jää uinumaan tyytyväisyyden tilaan. Joissakin maissa (esim. Kanadassa) rehtorien pestit ovat määräaikaisia. Silloin on pakko koko ajan kehittää itseään, jottei putoa kelkasta.
Itse näen kouluttautumisen hyvin tärkeänä. Rehtori on koulun pedagoginen johtaja ja on tärkeää, että hänellä on viimeinen tieto siitä, mitä opetussektorilla tapahtuu ja ennen kaikkea, mihin suuntaan opetussektori on menossa. Tähän voisi ehkä soveltaa jääkiekkoilija Wayne Gretzkyn vanhaa viisautta: "Hyvä jääkiekkoilija ei ole siellä, missä kiekko on, vaan siellä, mihin kiekko seuraavaksi tulee." Sama koskee myös koulun johtajaa. Rehtorilla pitää olla visio siitä, mihin suuntaan koulua tulee kehittää niin lyhyellä kuin pitkälläkin tähtäimellä. Pitää olla siellä, mihin "kiekko" seuraavaksi tulee.
Tämän päivän aamupäivä käytettiin oikeudenmukaisuuden pohtimiseen esimiestyössä. Luennoitsijana ja keskustelun virittäjänä oli VTM Tuija Seppälä, joka tekee aiheesta väitöskirjaa. Aamun sessio oli erittäin mielenkiintoinen. Oikeudenmukaisuus johtamisessa on varmasti yksi johtamisen peruskiviä. Kun kyselin oman kouluni opettajilta viime keväänä heidän odotuksiaan minua kohtaan, oikeudenmukaisuus nousi hyvin selkeästi tärkeäksi. Oikeudenmukaisuus nousi kärkeen myös opettajien ja huoltajien kanssa käydyissä arvokeskusteluissa. Olimme siis oleellisen äärellä.
Kehittyvä rehtori koulutus ei ollut ns. pätevöittävä koulutus, mutta se on luokiteltu eurooppalaisen koulutusviitekehyksen EQF:n mukaan tasolle 7. Tasoja on yhteensä 8, joten sekin kertoo siitä, että melko paljon töitä on saanut tehdä.
Miksi rehtorin sitten tulee jatkuvasti kouluttaa itseään? Palmenian johtaja Kauko Hämäläinen muistutti meitä päätöspuheessaan siitä, että koulutus pitää ihmisen virkeänä ja liikkeessä. On hyvä, ettei jää uinumaan tyytyväisyyden tilaan. Joissakin maissa (esim. Kanadassa) rehtorien pestit ovat määräaikaisia. Silloin on pakko koko ajan kehittää itseään, jottei putoa kelkasta.
Itse näen kouluttautumisen hyvin tärkeänä. Rehtori on koulun pedagoginen johtaja ja on tärkeää, että hänellä on viimeinen tieto siitä, mitä opetussektorilla tapahtuu ja ennen kaikkea, mihin suuntaan opetussektori on menossa. Tähän voisi ehkä soveltaa jääkiekkoilija Wayne Gretzkyn vanhaa viisautta: "Hyvä jääkiekkoilija ei ole siellä, missä kiekko on, vaan siellä, mihin kiekko seuraavaksi tulee." Sama koskee myös koulun johtajaa. Rehtorilla pitää olla visio siitä, mihin suuntaan koulua tulee kehittää niin lyhyellä kuin pitkälläkin tähtäimellä. Pitää olla siellä, mihin "kiekko" seuraavaksi tulee.
maanantai 31. lokakuuta 2011
Suomalainen koulu -mihin suuntaan olet menossa?
Olen pannut mielenkiinnolla merkille, että viime viikkoina on suomalaisen koulun tulevaisuudesta puhuttu enemmän kuin pitkään aikaan. Olin itse viime viikon tiistaina puhumassa 2000 -luvun didaktiikasta vaikutusvaltaisessa seurassa, Helsingin OKL järjesti oman tilaisuutensa tulevaisuuden koulusta samalla viikolla, rehtori Martti Hellström bloggasi omassa blogissaan 3 tulevaisuuden koulun vaihtoehtoa ja tänään professori Jouni Välijärvi toi oman lusikkansa soppaan Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla.
Otin Välijärven ravistelun innolla vastaan. Kerrankin joku uskalsi sanoa ääneen, että jotain on ihan oikeasti tehtävä. Pisa -menestyksestämme huolimatta huolestuttaviakin merkkejä on ollut ilmassa. On siis hyvä, että keskustellaan.
Muistamme hyvin viime kevään Vantaan koululaisten osaamista mitanneen tutkimuksen. En löytänyt enää linkkiä itse tutkimukseen, mutta muistin virkistykseksi oheinen Tommi Kaiturin puheenvuoro Uudesta Suomesta.
Merkit ovat siis huolestuttavia, vaikka mitään floppiahan ei vielä ole tapahtunut. Menestyimme edelleen Pisa -tutkimuksissakin varsin hyvin. Jo pitkään on kuitenkin ollut tiedossa, että olemme tehneet viime vuosikymmeninä oikeita, rohkeita siirtoja. Juuri tällä hetkellä kukaan ei vain oikein tunnu tietävän, mihin suuntaan tulisi mennä. On ollut helpompaa olla kärjen tuntumassa, muttei ihan terävimmässä kärjessä ja ottaa mallia hyvistä koulutusjärjestelmistä, jalostaa ideoita edelleen ja tehdä koko juttu vielä paremmin. Nyt kun olemme itse kärjessä, meidän tulisi näyttää maailmalle mallia. Onko meillä rohkeutta tehdä seuraava kultamitalisiirto?
Mielestäni Välijärven huomiot olivat varsin aiheellisia. Aina kun opetussuunnitelmaa uudistetaan tulee valtaisa määrä erilaisten etujärjestöjen edustajia tarjoamaan omia tavoitteitaan uudeksi oppiaineeksi. Soisin keskustelua käytävän hieman syvemmällä. Välijärvi oli pitkään aikaan ensimmäinen, joka uskalsi ravistella rakenteita.
Mitä sitten on se pedagogiikka, johon Välijärvi viittaa? Uskon, että yksi suomalaisen koulun kompastuskiviä on liika kirjaviisaus. Luotamme oppikirjojen arvoon ja käytämme niitä usein lähes pyhinä kirjoina. Se passivoi suhdettamme tietoon. Jos luotamme kaiken tarvittavan löytyvän yhdestä, joskus vanhastakin, kirjasta, tuemme itse Välijärven mainitsemaa "passiivista suhdetta tietoon".
Nuoret etsivät tietonsa verkosta, eivät kirjoista. Kriittinen medialukutaito ja aktiivinen suhtautuminen tietoon, tulisikin olla paljon enemmän esillä kouluissamme. Meidän tulisi kasvattaa nuoriamme aktiivisiksi kansalaisiksi siten, että he uskaltaisivat kyseenalaistaa heitä ympäröivän maailman heille valmiina tarjoavan maailmankuvan. Meidän tulisi yhä enemmän rohkaista heitä tekemään omia päätelmiä ja muodostamaan omaa ymmärrystä meitä ympäröivästä maailmasta. Oppikirjankin tarjoama kuva maailmasta on vain yksi näkemys maailmasta. Se on ihmisten kirjoittama kirja.
2000 -luvun taitoihin kuuluvat olennaisena osana aktiivisen kansalaisen taidot. Oppimaan oppiminen oli asia, jonka myös Välijärvi nosti esiin kirjoituksessaan. Saimme Vuorenmäen koululla rautaisannoksen oppimaan oppimista viime viikon tiistaina, kun Juha Wikström Veikkolan koulusta kävi pitämässä meille koulutuksen. Dioja en ikävä kyllä voi julkaista, mutta niiden viesti oli selvä. Oppimaan oppiminen on ehdottomasti yksi tärkeimpiä asioita, johon koulu voi kasvattaa. Juhan sanoin, "koulun tehtävä on tuottaa koulutettavia kansalaisia." Tämän päivän yhteiskunnassa joudumme jokainen opettelemaan elämämme aikana niin paljon erilaisia uusia asioita, teknisiä vempaimia, ohjelmia, tapoja toimia jne. että meidän on välttämätöntä olla itseohjautuvia.
Elinikäisen oppimisen rinnalla opetussektorilla puhutaan nykyään oppimisen kaikkiallisuudesta. Olemme missä tahansa tai teemme mitä tahansa, joudumme oppimaan uutta. Tähän haasteeseen koulun on välttämättä vastattava. Meidän on kasvatettava lapsia ja nuoria, jotka suhtautuvat kiinnostunein mielin ympäröivään maailmaan. Meidän on myös kasvatettava lapsia ja nuoria, jotka uskovat omiin mahdollisuuksiinsa. Tähän työhön tarvitaan sekä koulua että kotia.
Otin Välijärven ravistelun innolla vastaan. Kerrankin joku uskalsi sanoa ääneen, että jotain on ihan oikeasti tehtävä. Pisa -menestyksestämme huolimatta huolestuttaviakin merkkejä on ollut ilmassa. On siis hyvä, että keskustellaan.
Muistamme hyvin viime kevään Vantaan koululaisten osaamista mitanneen tutkimuksen. En löytänyt enää linkkiä itse tutkimukseen, mutta muistin virkistykseksi oheinen Tommi Kaiturin puheenvuoro Uudesta Suomesta.
Merkit ovat siis huolestuttavia, vaikka mitään floppiahan ei vielä ole tapahtunut. Menestyimme edelleen Pisa -tutkimuksissakin varsin hyvin. Jo pitkään on kuitenkin ollut tiedossa, että olemme tehneet viime vuosikymmeninä oikeita, rohkeita siirtoja. Juuri tällä hetkellä kukaan ei vain oikein tunnu tietävän, mihin suuntaan tulisi mennä. On ollut helpompaa olla kärjen tuntumassa, muttei ihan terävimmässä kärjessä ja ottaa mallia hyvistä koulutusjärjestelmistä, jalostaa ideoita edelleen ja tehdä koko juttu vielä paremmin. Nyt kun olemme itse kärjessä, meidän tulisi näyttää maailmalle mallia. Onko meillä rohkeutta tehdä seuraava kultamitalisiirto?
Mielestäni Välijärven huomiot olivat varsin aiheellisia. Aina kun opetussuunnitelmaa uudistetaan tulee valtaisa määrä erilaisten etujärjestöjen edustajia tarjoamaan omia tavoitteitaan uudeksi oppiaineeksi. Soisin keskustelua käytävän hieman syvemmällä. Välijärvi oli pitkään aikaan ensimmäinen, joka uskalsi ravistella rakenteita.
"On syytä kysyä, missä määrin koulun nykyinen pedagogiikka ja toimintakulttuuri tuottavat passiivista asennetta tietoon ja yhteiskuntaan."
Mitä sitten on se pedagogiikka, johon Välijärvi viittaa? Uskon, että yksi suomalaisen koulun kompastuskiviä on liika kirjaviisaus. Luotamme oppikirjojen arvoon ja käytämme niitä usein lähes pyhinä kirjoina. Se passivoi suhdettamme tietoon. Jos luotamme kaiken tarvittavan löytyvän yhdestä, joskus vanhastakin, kirjasta, tuemme itse Välijärven mainitsemaa "passiivista suhdetta tietoon".
Nuoret etsivät tietonsa verkosta, eivät kirjoista. Kriittinen medialukutaito ja aktiivinen suhtautuminen tietoon, tulisikin olla paljon enemmän esillä kouluissamme. Meidän tulisi kasvattaa nuoriamme aktiivisiksi kansalaisiksi siten, että he uskaltaisivat kyseenalaistaa heitä ympäröivän maailman heille valmiina tarjoavan maailmankuvan. Meidän tulisi yhä enemmän rohkaista heitä tekemään omia päätelmiä ja muodostamaan omaa ymmärrystä meitä ympäröivästä maailmasta. Oppikirjankin tarjoama kuva maailmasta on vain yksi näkemys maailmasta. Se on ihmisten kirjoittama kirja.
2000 -luvun taitoihin kuuluvat olennaisena osana aktiivisen kansalaisen taidot. Oppimaan oppiminen oli asia, jonka myös Välijärvi nosti esiin kirjoituksessaan. Saimme Vuorenmäen koululla rautaisannoksen oppimaan oppimista viime viikon tiistaina, kun Juha Wikström Veikkolan koulusta kävi pitämässä meille koulutuksen. Dioja en ikävä kyllä voi julkaista, mutta niiden viesti oli selvä. Oppimaan oppiminen on ehdottomasti yksi tärkeimpiä asioita, johon koulu voi kasvattaa. Juhan sanoin, "koulun tehtävä on tuottaa koulutettavia kansalaisia." Tämän päivän yhteiskunnassa joudumme jokainen opettelemaan elämämme aikana niin paljon erilaisia uusia asioita, teknisiä vempaimia, ohjelmia, tapoja toimia jne. että meidän on välttämätöntä olla itseohjautuvia.
Elinikäisen oppimisen rinnalla opetussektorilla puhutaan nykyään oppimisen kaikkiallisuudesta. Olemme missä tahansa tai teemme mitä tahansa, joudumme oppimaan uutta. Tähän haasteeseen koulun on välttämättä vastattava. Meidän on kasvatettava lapsia ja nuoria, jotka suhtautuvat kiinnostunein mielin ympäröivään maailmaan. Meidän on myös kasvatettava lapsia ja nuoria, jotka uskovat omiin mahdollisuuksiinsa. Tähän työhön tarvitaan sekä koulua että kotia.
perjantai 28. lokakuuta 2011
Itseäni viisaammassa seurassa
Hellströmin määritelmä didaktiikalle tässä tilaisuudessa oli siis seuraava:
"Mitä tarkoitamme tässä keskustelussa didaktiikalla? Yleismääritelmä on, että didaktiikka on (1) opetusta tutkiva tiede ja (2) oppi eli sillä on sekä deskriptiivinen ja normatiivinen puoli. Pääpaino tällä kertaa on niissä sekä käsitteellisissä (käsiteet, mallit, keskeiset ideat) että konkreettisissa työkaluissa (menetelmissä/menettelyissä/järjestelyissä), joita didaltiikkaa tieteenä on tuottanut opettajien toimintaa ohjaavaksi opiksi. Pohdimme, onko opetus ilmiönä muuttumassa 2010-luvulla eri syistä niin paljon, että tätä työkalupakkia täyttyisi päivittää. Vai selviämmekö riittävän hyvin nykyisillä työkaluilla uusistakin haasteista"
Hellström on itse kirjoittanut omaan blogiinsa aiheesta pienen taustoituksen otsikolla Rajaton rakkaus. Rajat on rakkaus. Oheinen sanaleikki nousi useaan otteeseen keskustelussa esille. Ensimmäisenä sen taisi nostaa keskusteluun Vantaan opetuspäällikkö Eero Väätäinen.
Nostan moniulotteisesta keskustelusta vain muutamia merkintöjä esiin, jotka itsessäni jollakin lailla herättivät ajatuksia. Keskustelustahan on tulossa tammikuun Luokanopettaja -lehteen mittavampi artikkeli.
Yksi oleellinen kysymys oli mielestäni se, että puhuimme virheiden tekemisestä ja siitä, mikä vaikutus sillä on siihen, että koulujen toimintakulttuuri ei kovin helposti muutu. Puhuimme pääasiassa didaktiikasta, mutta asian voi nähdä myös näin laajemmasta näkökulmasta. Meidän suomalaisten koulukulttuuriin on jotenkin pesiytynyt aika voimakas oikeassa olemisen eetos. Opettajan tulisi olla viisaampi kuin muut (varmaan tästä on hyötyäkin) ja sitten jotenkin kaataa tuo oma osaamisensa oppilaiden päähän. Nyt kärjistän tietoisesti. Nykykoulun oppimiskäsitys ei todellakaan ole tämä. Silti, vaikka uskommekin siihen, mistä prof. Juhani Hytönen tilaisuudessa puhui, että oppiminen on aina yhteisöllinen prosessi, emme kuitenkaan aina toiminnan tasolla toimi niin. Aika usein syynä on pelko -pelko virheiden tekemisestä.
Oli ilo huomata, että en ole yksin paasatessani koulumme opettajille virheiden tekemisen välttämättömyydestä. Mitään suurta ei synny ilman, että ollaan valmiita tekemään myös virheitä. Toisaalta oppimisprosessissa, virheet vievät meitä oleellisten kysymysten äärelle.
Toinen itselleni erityisen tärkeäksi kohonnut tiivistys oli Martti Hellströmin esiin nostama ajatus siitä, mikä meille kaikille on elämässä tärkeää. Koulun tulisi voida toimia niin, että koulupäivän jälkeen, lapsi voisi kertoa kotona kolme asiaa:
1. Minä onnistuin.
2. Minusta välitettiin.
3. Minä sain osallistua.
(Deci & Ryan)
Tiivistys on yksinkertaisuudessaan hieno. Juuri tässä tiivistyvät meidänkin arvokeskustelumme keskeiset elementit. Koulu on lasta varten, ei lapsi koulua varten. Sen tulee näkyä kaikessa koulun toiminnassa. Lapsen tulee kokea onnistumista, välittämistä ja osallisuutta. Osallisuuteen liittyy vielä ajatus siitä, että osallisuuden tason jokainen saa päättää itse. Osallisuus ei siis ole sama asia kuin osallistuminen, vaan osallisuutta voi kokea ilman aktiivista osallistumistakin.
Minut oli kutsuttu paikalle kai jonkinlaiseksi tieto- ja viestintätekniikan uhrilampaaksi. Kävimme tri. Hellströmin kanssa jo aika mittavan keskustelun pedagogiikasta aiemman blogikirjoitukseni yhteydessä.
TVt nousi kuitenkin varsin vaisusti esiin keskustelussa. En itsekään usko siihen, että tarvitsisimme erillistä oppiainetta tieto- ja viestintätekniikalle. Sen sijaan tvt:n opetuskäyttö tulisi kyllä varmasti tiukemmin sitoa opetussuunnitelmaan. En kuitenkaan usko, että oma oppiaine on ratkaisu tälle kysymykselle. Tieto- ja viestintätekniikka on niin oleellinen osa nykyihmisen arkipäivää, että sen tulisi koulussakin näkyä luonnollisena osana kaikessa koulun toiminnassa.
Toisaalta uskon myös siihen, että yhä kiihtyvässä elämänrytmissämme, lapselle on ihan hyväksi myös oppia sietämään "harmaata arkea". Oppiminen pitää olla tietysti myönteinen asia ja kivaakin, mutta elämässä on siedettävä myös sitä, että kaikki ei ole kivaa 24/7. Tässä "huvipuistoyhteiskunnassa" sen sietäminen ei aina ole itsestään selvää.
Professori Hannu Simola on tiivistänyt tämän rauhoittumisen näkökulman viisaasti:
"Koulu tarjoaa oppilailleen rauhallisen, turvallisen, syventymiseen ja hiljentymiseen mahdollistavan paikan kiivasrytmisessä ja epävarmassa maailmassa.
Oppilailla on mahdollisuus hiljentyä ja syventyä uskottavan ja heille omistautuvan, asiansa osaavan ja luotettavan aikuisen johdolla, yhdessä ikätovereittensa kanssa."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)