Pidimme tänään opettajien kanssa perinteisen lukuvuoden suunnittelupäivän. Päivän ohjelmassa oli mm. viime kevään huoltajakyselyn tuloksien läpikäynti, tutustumista tuoreimpiin opetusalan julkaisuihin ja trendeihin, koulun jaetun johtajuuden ja tiimirakenteen läpikäymistä sekä paljon muuta oleellista ja tärkeää, jotta kaikilla on sama käsitys siitä, millaista koulua olemme tavoittelemassa.
Aloitimme huoltajakyselyllä. Kunnassa tehtiin viime keväänä 12 kohdan kysely huoltajille, jossa kyseltiin huoltajien käsityksiä mm. koulun opetusmenetelmien monipuolisuudesta, siitä kuinka yksilöllisesti lapsi huomioidaan koulussa, miten turvallinen koulu on jne. Saimme pääsääntöisesti oikein hyvää palautetta. Verrokkina kyselyssä olivat muut Kirkkonummen koulut. Monen väittämän kohdalla niiden huoltajien määrä, jotka olivat väittämän kanssa täysin samaa mieltä, oli merkittävä. Yleisesti voisi sanoa, että koulumme huoltajat olivat käyttäneet rohkeasti myös kaikkein parasta kriteeriä.
Erityisen hyvät pisteet saimme siitä, että koulumme huoltajien mukaan kodin ja koulun yhteistyötä suunnitellaan, kehitetään ja arvioidaan yhdessä huoltajien ja lasten/oppilaiden kanssa. Tässä olimme selvästi Kirkkonummen koulujen keskiarvoa korkeammalla. Kiitos siitä myös Teille hyvät huoltajat, jotka olette tehneet kanssamme aktiivista yhteistyötä! Uusi koulurakennus sai myös hyvät pisteet kun kysyttiin tilojen muunneltavuudesta ja fyysisestä oppimisympäristöstä. Myös kestävän kehityksen periaatteita noudatetaan koulussamme huoltajien mielestä hyvin.
Kehitettävää löytyi lähinnä lapsen yksilöllisestä huomioimisesta. Tässä totesimme yhdessä, että moni asia ei välttämättä myöskään välity kotiin. Yksilöllisyys näkyy koteihin jos lapsen tuen taso on tehostettu tuki tai erityinen tuki, mutta yksilöllinen huomioiminen yleisessä tuessa ei välttämättä näy. Päätimmekin entisestään pyrkiä parantamaan ja samalla myös tehdä arjessa tapahtuvaa työtä näkyväksi.
Huoltajakyselyn jälkeen tutustuimme laatimaani tiivistelmään viimeaikaisista opetusalan uusista julkaisuista ja niistä erityisesti niihin, jotka nostavat jollakin lailla uutta ajattelua esille. Ohessa laatimani diat:
Tämän jälkeen pohdimme lyhyesti, millaista opettajauutta tai johtajuutta koulussa vaaditaan, jotta kyseisiin tavoitteisiin päästään käytännössä? Mitä meidän tulee tehdä toisin? Keskustelu oli antoisaa ja oli ilo huomata, kuinka sitoutunutta uuteen koulutusajatteluun henkilökuntamme on.
Kerroin opettajille, että uudessa OPS:issa sanapari opettaja opettaa esiintyy noin parikymmentä kertaa ja sanapari opettaja ohjaa yli 1000 kertaa. Kun sitten etenimme hallitusohjelmaan, yksi tarkkasilmäisistä opettajistamme kiinnitti huomiota siihen, että hallitusohjelmassa puhutaan siitä, että opettajan tulee saada keskittyä perustehtäväänsä eli opettamiseen. Uskon, että hallitusohjelman tavoite on kuitenkin ihan samoilla linjoilla uuden opetussuunnitelman kanssa. Uskoakseni myös hallitusohjelman opettaminen tarkoittaa uutta tapaa opettaa, jossa oppijalla itsellään on keskeinen rooli. Puhumme oppimisen omistajuudesta.
Päivän lopuksi käytiin läpi tietysti ihan perusasioita vuodesta: sovittiin vanhempainiltoja, vanhempain tapaamisten aikatauluja, nivelvaiheaikatauluja jne.
Kaiken kaikkiaan päivästä jäi hyvä maku. Opettajat olivat innoissaan tulossa töihin ja uusia yhteisiä tapahtumia oppilaiden kanssa odotettiin innolla.
Hyvä lukuvuosi syntyy yhteistyöstä. Toivonkin, että tänäkin lukuvuonna saamme tehdä aktiivista ja dialogista yhteistyötä kotien kanssa. Kaikesta ei tarvitse aina olla samaa mieltä. Pääasia on, että meillä on yhteinen suunta ja tavoite ja suhtaudumme erimielisyyksiinkin rakentavasti. Teemme työtämme lasten parhaaksi -niin kotona kuin koulussakin.
Hyvää lukuvuoden alkua kaikille!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulevaisuuden koulu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulevaisuuden koulu. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 12. elokuuta 2015
maanantai 2. joulukuuta 2013
Pisa -menestys -siunaus vai kirous?
Suomi on 2000 -luvun alusta saanut paistatella kansainvälisten Pisa -mittausten mallimaana. Suomen rakettimainen nousu kärkimaiden joukkoon jo ensimmäisessä Pisa -mittauksessa, johon Suomi osallistui, toi kansainväliset "Pisa -turistit" Suomeen. Ympäri maailmaa alettiin kiinnostua ilmiöstä Suomen Pisa -menestyksen takana. Mikä on tämä pieni pohjoinen maa, jossa kouluun mennään vasta 7 vuotiaana, koulupäivät ovat poikkeuksellisen lyhyitä, standardoituja testejä ei käytetä ja kotitehtäviä ei anneta melkein ollenkaan? Miten tällainen maa voi menestyä lähes kaikilla osa-alueilla Pisa -testeissä?
Suomalaisen Pisa -menestyksen syitä on vuosien varrella selitetty yliopistotasoisella opetajankoulutuksella, opettajien pedagogisella autonomialla, hyvin laaditulla opetussuunnitelmalla, kaikille yhdenvertaista opetusta antavalla peruskoululla jne. Selittäviä syitä onkin varmasti monia. Suomi ei ole lähtenyt kansainvälisesti yleiseen testauskilpaan. Monet maat vannovat standardoitujen testien nimeen. Suomi ei koskaan ole laajamittaisesti testannut kokonaisia ikäluokkia. Ainoa laaja standardoitu testimme on vasta toisella asteella ylioppilaskokeen muodossa.
Tutkimuksissa on myös todettu, että eriarvoisuus ja suuret tuloerot korreloivat positiivisesti heikkojen oppimistulosten kanssa. Suomen yksi menestystekijä onkin ehdottomasti ollut ilmainen, kaikille tasapuoliset mahdollisuudet tarjoava peruskoulu. Suomen vahvuus on ollut siinä, että meillä ei ole koulupudokkaita. Pystymme vuodesta toiseen antamaan kokonaisille ikäluokille riittävän tasoisen koulutuksen. Tasaisuus onkin ollut varmasti yksi valtti Suomen Pisa -menestyksen takana.
Viimeisten kahden mittauksen tulokset ovat kuitenkin antaneet jo pieniä viitteitä siitä, että Suomen menestys ei kenties olekaan ikuista. Erityisesti Aasian valtiot (mm. Shanghai ja Hong Kong) ovat tehneet kovan nousun Pisa -mittausten kärkeen. Aluksi ilmiötä selitettiin aasialaisella työmoraalilla ja pitkillä koulupäivillä. Uskottiin, että menestys perustuu lähinnä kovaan työntekoon. Tunnettua oli, että monissa Aasian maissa koulupäivä jatkui yksityisopetuksella ja pitkällä läksysessiolla. Moni ei uskonut tämän tien olevan pysyvä tie menestykseen.
Em. seikat eivät kuitenkaan olleet ainoita selittäviä tekijöitä. Useissa Aasian maissa tehtiin laajamittaisia remontteja koulutusjärjestelmiin ja opettajankoulutukseen. Aasialaiset kävivät tekemässä Pisa -matkojaan Suomeen. He kirjasivat näkemänsä pieniin muistivihkoihin ja kuvasivat kaiken kameroilleen ja videolle. He palasivat kotimaahansa, analysoivat tulokset ja paransivat meidän luomaamme tuotetta. Ja menestyivät!
Kun Pisa -tulokset jälleen kerran julkaistaan tiistaina 3.12.2013 klo 11 Pariisin aikaa, on oletettavaa, että Suomen sijoitus on edelleen jonkin verran pudonnut ja Aasian valtiot pitävät kärkisijoja. Muutamat viimeaikaiset peruskoululaisten osaamista kartoittaneet tutkimukset ovat jopa antaneet viitteitä siitä, että Suomen sijoitus voisi pudota merkittävästikin. Lehdet ovat kirjoittaneet laiskoista suomalaislapsista ja pohtineet syitä Suomen kehnoon sijoittumiseen jo ennen tulosten julkistusta.
On muistettava, että jo sijoittuminen kansainväliseen kärkikymmenikköön on kova suoritus. Itse en pitäisi ollenkaan suurena katastrofina sitä, jos Suomi olisikin vaikka sijoilla 7.-10. Pisa -huuma on kieltämättä antanut nostetta suomalaiselle opettajuudelle. On ollut hienoa olla suomalainen opettaja ja suomalaisen koulun rehtori. Samalla Pisa -huuma on kuitenkin jäädyttänyt meidät paikoillemme. Olemme halunneet pysyä kärjessä vanhoin reseptein. Kaikki muistavat, mitä kävi Nokialle vanhoin reseptein. Ensin tyrittiin simpukkapuhelinmarkkinat ja sitten kosketusnäytöt ja lopulta ei enää ollut kansainvälisesti menestyvää suomalaisyritystä. Suomalaiselle peruskoululle voi käydä samalla tavalla jos emme ole valmiita myöntämään, että Pisa -menestys on voinut olla meille enemmän kirous kuin siunaus. Se on pysähdyttänyt kehityksen. Maailma muuttuu ympärillämme, mutta me pidämme tiukasti vuoden 2000 seiniä pystyssä.
Nyt jos tiistaina nuo tulokset jälleen pudottavat meitä kauemmas kansainvälisestä kärjestä, voi tuon kehityksen hyvänä puolena olla se, että vihdoin päästään avoimesti keskustelemaan siitä, mihin suomalaista peruskoulua tässä muuttuvassa maailmassa tulisi viedä. Se ainakin on tutkimuksin osoitettu todeksi, että meillä on maailman ehkä parhaat tietotekniset laitteet, joita me emme juurikaan käytä. Olisiko jo vihdoin aika kumota suomalaisten koulujen rakastamat kännykkäkiellot ja tuoda suomalainen koulu 2020 -luvulle? Tämä ei kuitenkaan riitä. Meidän on rohkeasti mietittävä, millaiseen maailmaan olemme lapsiamme kasvattamassa? Mitä on se tulevaisuuden osaaminen, jota tarvitsemme vuonna 2030? Entä 2050?
Minä en osaa kaikkiin kysymyksiini antaa vastausta, mutta sen tiedän, että ratkaisu Pisa -kärkeen nousemiselle ei löydy koulun aloituksen varhentamisesta tai testaamisen ja kontrollin lisäämisestä. Jostain muualta ratkaisut on löydyttävä. Haastan meidät kaikki suomalaiset opetusalan ammattilaiset pohtimaan tätä yhdessä kotien ja lastemme kanssa.
Suomalaisen Pisa -menestyksen syitä on vuosien varrella selitetty yliopistotasoisella opetajankoulutuksella, opettajien pedagogisella autonomialla, hyvin laaditulla opetussuunnitelmalla, kaikille yhdenvertaista opetusta antavalla peruskoululla jne. Selittäviä syitä onkin varmasti monia. Suomi ei ole lähtenyt kansainvälisesti yleiseen testauskilpaan. Monet maat vannovat standardoitujen testien nimeen. Suomi ei koskaan ole laajamittaisesti testannut kokonaisia ikäluokkia. Ainoa laaja standardoitu testimme on vasta toisella asteella ylioppilaskokeen muodossa.
Tutkimuksissa on myös todettu, että eriarvoisuus ja suuret tuloerot korreloivat positiivisesti heikkojen oppimistulosten kanssa. Suomen yksi menestystekijä onkin ehdottomasti ollut ilmainen, kaikille tasapuoliset mahdollisuudet tarjoava peruskoulu. Suomen vahvuus on ollut siinä, että meillä ei ole koulupudokkaita. Pystymme vuodesta toiseen antamaan kokonaisille ikäluokille riittävän tasoisen koulutuksen. Tasaisuus onkin ollut varmasti yksi valtti Suomen Pisa -menestyksen takana.
Viimeisten kahden mittauksen tulokset ovat kuitenkin antaneet jo pieniä viitteitä siitä, että Suomen menestys ei kenties olekaan ikuista. Erityisesti Aasian valtiot (mm. Shanghai ja Hong Kong) ovat tehneet kovan nousun Pisa -mittausten kärkeen. Aluksi ilmiötä selitettiin aasialaisella työmoraalilla ja pitkillä koulupäivillä. Uskottiin, että menestys perustuu lähinnä kovaan työntekoon. Tunnettua oli, että monissa Aasian maissa koulupäivä jatkui yksityisopetuksella ja pitkällä läksysessiolla. Moni ei uskonut tämän tien olevan pysyvä tie menestykseen.
Em. seikat eivät kuitenkaan olleet ainoita selittäviä tekijöitä. Useissa Aasian maissa tehtiin laajamittaisia remontteja koulutusjärjestelmiin ja opettajankoulutukseen. Aasialaiset kävivät tekemässä Pisa -matkojaan Suomeen. He kirjasivat näkemänsä pieniin muistivihkoihin ja kuvasivat kaiken kameroilleen ja videolle. He palasivat kotimaahansa, analysoivat tulokset ja paransivat meidän luomaamme tuotetta. Ja menestyivät!
Kun Pisa -tulokset jälleen kerran julkaistaan tiistaina 3.12.2013 klo 11 Pariisin aikaa, on oletettavaa, että Suomen sijoitus on edelleen jonkin verran pudonnut ja Aasian valtiot pitävät kärkisijoja. Muutamat viimeaikaiset peruskoululaisten osaamista kartoittaneet tutkimukset ovat jopa antaneet viitteitä siitä, että Suomen sijoitus voisi pudota merkittävästikin. Lehdet ovat kirjoittaneet laiskoista suomalaislapsista ja pohtineet syitä Suomen kehnoon sijoittumiseen jo ennen tulosten julkistusta.
On muistettava, että jo sijoittuminen kansainväliseen kärkikymmenikköön on kova suoritus. Itse en pitäisi ollenkaan suurena katastrofina sitä, jos Suomi olisikin vaikka sijoilla 7.-10. Pisa -huuma on kieltämättä antanut nostetta suomalaiselle opettajuudelle. On ollut hienoa olla suomalainen opettaja ja suomalaisen koulun rehtori. Samalla Pisa -huuma on kuitenkin jäädyttänyt meidät paikoillemme. Olemme halunneet pysyä kärjessä vanhoin reseptein. Kaikki muistavat, mitä kävi Nokialle vanhoin reseptein. Ensin tyrittiin simpukkapuhelinmarkkinat ja sitten kosketusnäytöt ja lopulta ei enää ollut kansainvälisesti menestyvää suomalaisyritystä. Suomalaiselle peruskoululle voi käydä samalla tavalla jos emme ole valmiita myöntämään, että Pisa -menestys on voinut olla meille enemmän kirous kuin siunaus. Se on pysähdyttänyt kehityksen. Maailma muuttuu ympärillämme, mutta me pidämme tiukasti vuoden 2000 seiniä pystyssä.
Nyt jos tiistaina nuo tulokset jälleen pudottavat meitä kauemmas kansainvälisestä kärjestä, voi tuon kehityksen hyvänä puolena olla se, että vihdoin päästään avoimesti keskustelemaan siitä, mihin suomalaista peruskoulua tässä muuttuvassa maailmassa tulisi viedä. Se ainakin on tutkimuksin osoitettu todeksi, että meillä on maailman ehkä parhaat tietotekniset laitteet, joita me emme juurikaan käytä. Olisiko jo vihdoin aika kumota suomalaisten koulujen rakastamat kännykkäkiellot ja tuoda suomalainen koulu 2020 -luvulle? Tämä ei kuitenkaan riitä. Meidän on rohkeasti mietittävä, millaiseen maailmaan olemme lapsiamme kasvattamassa? Mitä on se tulevaisuuden osaaminen, jota tarvitsemme vuonna 2030? Entä 2050?
Minä en osaa kaikkiin kysymyksiini antaa vastausta, mutta sen tiedän, että ratkaisu Pisa -kärkeen nousemiselle ei löydy koulun aloituksen varhentamisesta tai testaamisen ja kontrollin lisäämisestä. Jostain muualta ratkaisut on löydyttävä. Haastan meidät kaikki suomalaiset opetusalan ammattilaiset pohtimaan tätä yhdessä kotien ja lastemme kanssa.
torstai 14. marraskuuta 2013
Pelillisyys oppimisen tukena
Pelillisyys on yksi opetuksen ja oppimisen suuria megatrendejä. Pelillisyys nousee esille vahvasti myös tänään eduskunnalle luovutetussa eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisussa (8/2013) Uusi oppiminen. FT, tutkija Lauri Järvilehto kirjoittaa raportin opetusteknologiaa koskevassa luvussa alaluvun oppimispeleistä. Järvilehto nostaa selkeästi esille motivaation oppimisen edllytyksenä. Hän viittaa Ryanin ja Decin tutkimuksiin, joissa he nostavat oppimisen kolmeksi keskeiseksi motivaatiotekijäksi
1) vapauden,
2) kompetenssin eli kyvykkyyden ja
3) relationaalisuuden eli suhteen toisiin ihmisiin.
"Deci et. al. esittävät, että sisäisesti motivoituneet oppijat oppivat paremmin ja kehittävät syvällisempää käsitteellistä ymmärrystä kuin oppijat, joiden päämääränä on pärjätä kokeessa. Kirsti Lonka ja Elina Ketonen puolestaan osoittavat tutkimuksessaan, että innostus, kyvykkyyden tunne ja itseopiskeluun käytetty aika korreloivat positiivisesti yliopistokurssin arvosanan kanssa."
"Vapaus, kyvykkyys ja yhteys toisiin ovat keskeiset inhimillisen toiminnan motivaattorit. Ne ovat myös avainrooleissa kestävälle oppimiselle. Kaikkein olennaisin tekijä oppimisen kannalta on näistä kolmesta kyvykkyys, ja siinä vielä erityisesti oppimisen ja tekemisen optimitila, flow- eli virtauskokemus."
Hyvin suunniteltu peli pitää pelaajan tehokkaasti flow -tilassa. Pelien koukuttavuuden mekanismeihin viittasin jo aiemmassa postauksessani "Tulevaisuuden koulu", jossa kerroin tulevaisuustutkija Ilkka Halavan ajatuksia siitä, mitä peleistä voitaisiin suoraan siirtää työelämään.
Omassa koulussamme on viimeisten viikkojen aikana myös nostettu pelillisyyttä esille. Puhuimme asiasta mm. viime tiistain vesossa. Monet luokat ovat kokeilleet innolla KuumaTVT -hankkeen yhteydessä tuotettua oppimispeliä Saarella, jonka tarkoituksena on kehittää pelaajien yhteistyötaitoja. Noora Malkavaaran 4C -luokassa on menestyksellä kokeiltu luokan omaa rahayksikköä, masua. Nooran postauksen aiheesta löydät täältä. Olen lisäksi monistanut opettajainhuoneen pöydälle muutaman nipun Sonja Ängeslevän erinomaista julkaisua Oppimispelit, pelimäiset rakenteet ja kaupalliset pelit opetuksessa. Kaiken kukkuraksi tein eilen vielä pienen opetusvideon Kahootista. Olen käyttänyt hyvällä menestyksellä Kahootia monen luokan kanssa. Eilen myös Eeva Tanttinen(2B) kertoi kokeilleensa Kahootia oppilaiden kanssa. Jos kiinnostuksesi heräsi, katso oheinen video ja vie oppilaasi pelimaailmaan ja flow -tilaan.
1) vapauden,
2) kompetenssin eli kyvykkyyden ja
3) relationaalisuuden eli suhteen toisiin ihmisiin.
"Deci et. al. esittävät, että sisäisesti motivoituneet oppijat oppivat paremmin ja kehittävät syvällisempää käsitteellistä ymmärrystä kuin oppijat, joiden päämääränä on pärjätä kokeessa. Kirsti Lonka ja Elina Ketonen puolestaan osoittavat tutkimuksessaan, että innostus, kyvykkyyden tunne ja itseopiskeluun käytetty aika korreloivat positiivisesti yliopistokurssin arvosanan kanssa."
"Vapaus, kyvykkyys ja yhteys toisiin ovat keskeiset inhimillisen toiminnan motivaattorit. Ne ovat myös avainrooleissa kestävälle oppimiselle. Kaikkein olennaisin tekijä oppimisen kannalta on näistä kolmesta kyvykkyys, ja siinä vielä erityisesti oppimisen ja tekemisen optimitila, flow- eli virtauskokemus."
Hyvin suunniteltu peli pitää pelaajan tehokkaasti flow -tilassa. Pelien koukuttavuuden mekanismeihin viittasin jo aiemmassa postauksessani "Tulevaisuuden koulu", jossa kerroin tulevaisuustutkija Ilkka Halavan ajatuksia siitä, mitä peleistä voitaisiin suoraan siirtää työelämään.
Omassa koulussamme on viimeisten viikkojen aikana myös nostettu pelillisyyttä esille. Puhuimme asiasta mm. viime tiistain vesossa. Monet luokat ovat kokeilleet innolla KuumaTVT -hankkeen yhteydessä tuotettua oppimispeliä Saarella, jonka tarkoituksena on kehittää pelaajien yhteistyötaitoja. Noora Malkavaaran 4C -luokassa on menestyksellä kokeiltu luokan omaa rahayksikköä, masua. Nooran postauksen aiheesta löydät täältä. Olen lisäksi monistanut opettajainhuoneen pöydälle muutaman nipun Sonja Ängeslevän erinomaista julkaisua Oppimispelit, pelimäiset rakenteet ja kaupalliset pelit opetuksessa. Kaiken kukkuraksi tein eilen vielä pienen opetusvideon Kahootista. Olen käyttänyt hyvällä menestyksellä Kahootia monen luokan kanssa. Eilen myös Eeva Tanttinen(2B) kertoi kokeilleensa Kahootia oppilaiden kanssa. Jos kiinnostuksesi heräsi, katso oheinen video ja vie oppilaasi pelimaailmaan ja flow -tilaan.
tiistai 12. marraskuuta 2013
Visiota pohtimassa
Pidimme tänään opettajien kanssa ns. puolikkaan veson (=3h virkaehtosopimukseen kirjattu koulutus). Veson aiheena oli koulun visio. Olemme nyt toimineet kaksi vuotta. Olemme käyneet hyvän arvokeskustelun ja koulumme arvot löytyvätkin jokaisen luokan ja opettajainhuoneenkin seinältä. Olemme myös kirjanneet toiminta-ajatuksemme.
Tänään pohdimme visiota. Aloitin yhteisen iltapäivämme Kirsti Longan viisailla sanoilla seuraavan videon avulla:
Videon jälkeen kävin melko tiukkaan tahtiin muutamia viimeaikaisia julkaisuja ja tutkimuksia läpi, jotka jollain tavalla viittaavat siihen, mihin maailma on menossa. Kaikkia tutkimuksia en edes yrittänyt referoida tarkasti vaan olin tehnyt selkeää valintaa, jotta kaikki aika ei kulu siihen, että minä puhun. Oheiset diat tein esitykseni tueksi.
Sitten oli vuorossa pieni yllätys. Halusin ravistella ajatteluamme. Halusin karistaa työpäivän tomut niskasta ja viedä aivot uudelle tasolle ;-) Olin varannut vesomme piristykseksi näyttelijä Anna Rannan vetämään meille improvisaatioharjoituksia. Ranta tiesi vesokoulutuksemme aiheen ja oli valmistanut harjoitukset sen mukaan. Kaikkeen improvisaatioon kuuluu ensin muutamia "lämmittelyjä", helppoja improvisaatioharjoituksia, jolla porukka saadaan rentoutumaan. Niin nytkin. Olimme aluksi samuraita, joiden tuli toimia tietyn kaavan mukaan ja päästää tiettyjä ääniä kun vuoro osui omalle kohdalle.
Varsinaiset työskentelyt olivat hyvinkin herätteleviä. Teimme stillkuva -patsaita esim. siitä, millainen olisi kauhuskenaario tulevaisuuden koulusta. Samoin pohdimme sitä, millainen olisi unelma tulevaisuuden koulusta. Esille nousi erittäin hyviä ajatuksia. Kauhuskenaarioissa korostuikin esim. välinpitämättömyys, innottomuus oppimista kohtaan, resurssien sijaan. Samoin unelmien koulussa korostuivat loputtomien resurssien sijaan mm. joustavat ratkaisut, muunneltavat opetustilat ja etäoppiminen.
Improvisaation jälkeen kokosimme muutamia havaintojamme muistiin. Kävimme erittäin hyvän keskustelun siitä, millaista koulua kohti haluamme olla menossa. Lähes poikkeuksetta noissa unelmissa korostui yhteistyö sen kaikissa muodoissa: luokkien välillä, oppilaiden välillä, opettajien välillä, opettajien ja oppilaiden välinen yhteistyö, kodin ja koulun välinen yhteistyö jne. Monesti nostettiin esille myös ympäröivän yhteiskunnan pitäminen mukana, jotta koulu ei jää erilliseksi saarekkeeksi, joka ei linkity todelliseen elämään.
Iltapäivä oli hyvä aloitus visiotyölle. Visio ei ole vielä valmis. Sen sanoin jo heti aluksi, että se ei ole edes tavoite. Kaikkein hirvittävin tilanne olisi jos visio pitäisi väkisin keksiä kolmessa tunnissa ja sitten siihen pitäisi sitoutua, vaikka kukaan ei olisi siihen tyytyväinen.
Uskon vahvasti siihen, että visiomme kirkastuu vielä. Uskon myös siihen, että visioon sitoutuminen on huomattavasti vahvempaa kun kaikki ovat sitä olleet työstämässä kuin silloin jos olisin kertonut opettajille, mikä on koulumme visio. Kävimme hyvän keskustelun, jota jatkamme tiimeissä. Visio tullaan esittelemään tällä foorumilla, kun se on valmis. Sinäkin voit osallistua visiotyöhön ja kertoa, millaisessa koulussa toivoisit, että lapsesi opiskelee. Ideoita ja ajatuksia voit kirjata tämän blogin kommentteihin -nimellä tai nimettömänä.
Päätimme yhteisen iltapäivämme käyttämällä kaikki koulumme uusia iPadeja. Olin tehnyt pienen tietovisan Kahoot -sivustolla. Olimme puhuneet myös pelillisyyden nousevasta trendistä opetuksessa. Halusin antaa yhden esimerkin siitä, mitä se voisi olla läksyjen kuulusteluna, kertauksena tai ihan vaan päivän piristyksenä. Olin yrittänyt keksiä kysymyksiä monipuolisesti eri aihealueilta, jotta opettajat näkisivät, mihin kaikkeen Kahoot taipuu. Kyselyn voit pelata vaikka oman perheen kesken täältä.
Tänään pohdimme visiota. Aloitin yhteisen iltapäivämme Kirsti Longan viisailla sanoilla seuraavan videon avulla:
Videon jälkeen kävin melko tiukkaan tahtiin muutamia viimeaikaisia julkaisuja ja tutkimuksia läpi, jotka jollain tavalla viittaavat siihen, mihin maailma on menossa. Kaikkia tutkimuksia en edes yrittänyt referoida tarkasti vaan olin tehnyt selkeää valintaa, jotta kaikki aika ei kulu siihen, että minä puhun. Oheiset diat tein esitykseni tueksi.
Sitten oli vuorossa pieni yllätys. Halusin ravistella ajatteluamme. Halusin karistaa työpäivän tomut niskasta ja viedä aivot uudelle tasolle ;-) Olin varannut vesomme piristykseksi näyttelijä Anna Rannan vetämään meille improvisaatioharjoituksia. Ranta tiesi vesokoulutuksemme aiheen ja oli valmistanut harjoitukset sen mukaan. Kaikkeen improvisaatioon kuuluu ensin muutamia "lämmittelyjä", helppoja improvisaatioharjoituksia, jolla porukka saadaan rentoutumaan. Niin nytkin. Olimme aluksi samuraita, joiden tuli toimia tietyn kaavan mukaan ja päästää tiettyjä ääniä kun vuoro osui omalle kohdalle.
Varsinaiset työskentelyt olivat hyvinkin herätteleviä. Teimme stillkuva -patsaita esim. siitä, millainen olisi kauhuskenaario tulevaisuuden koulusta. Samoin pohdimme sitä, millainen olisi unelma tulevaisuuden koulusta. Esille nousi erittäin hyviä ajatuksia. Kauhuskenaarioissa korostuikin esim. välinpitämättömyys, innottomuus oppimista kohtaan, resurssien sijaan. Samoin unelmien koulussa korostuivat loputtomien resurssien sijaan mm. joustavat ratkaisut, muunneltavat opetustilat ja etäoppiminen.
Improvisaation jälkeen kokosimme muutamia havaintojamme muistiin. Kävimme erittäin hyvän keskustelun siitä, millaista koulua kohti haluamme olla menossa. Lähes poikkeuksetta noissa unelmissa korostui yhteistyö sen kaikissa muodoissa: luokkien välillä, oppilaiden välillä, opettajien välillä, opettajien ja oppilaiden välinen yhteistyö, kodin ja koulun välinen yhteistyö jne. Monesti nostettiin esille myös ympäröivän yhteiskunnan pitäminen mukana, jotta koulu ei jää erilliseksi saarekkeeksi, joka ei linkity todelliseen elämään.
Iltapäivä oli hyvä aloitus visiotyölle. Visio ei ole vielä valmis. Sen sanoin jo heti aluksi, että se ei ole edes tavoite. Kaikkein hirvittävin tilanne olisi jos visio pitäisi väkisin keksiä kolmessa tunnissa ja sitten siihen pitäisi sitoutua, vaikka kukaan ei olisi siihen tyytyväinen.
Uskon vahvasti siihen, että visiomme kirkastuu vielä. Uskon myös siihen, että visioon sitoutuminen on huomattavasti vahvempaa kun kaikki ovat sitä olleet työstämässä kuin silloin jos olisin kertonut opettajille, mikä on koulumme visio. Kävimme hyvän keskustelun, jota jatkamme tiimeissä. Visio tullaan esittelemään tällä foorumilla, kun se on valmis. Sinäkin voit osallistua visiotyöhön ja kertoa, millaisessa koulussa toivoisit, että lapsesi opiskelee. Ideoita ja ajatuksia voit kirjata tämän blogin kommentteihin -nimellä tai nimettömänä.
Päätimme yhteisen iltapäivämme käyttämällä kaikki koulumme uusia iPadeja. Olin tehnyt pienen tietovisan Kahoot -sivustolla. Olimme puhuneet myös pelillisyyden nousevasta trendistä opetuksessa. Halusin antaa yhden esimerkin siitä, mitä se voisi olla läksyjen kuulusteluna, kertauksena tai ihan vaan päivän piristyksenä. Olin yrittänyt keksiä kysymyksiä monipuolisesti eri aihealueilta, jotta opettajat näkisivät, mihin kaikkeen Kahoot taipuu. Kyselyn voit pelata vaikka oman perheen kesken täältä.
tiistai 10. syyskuuta 2013
Tulevaisuuden koulu
Olin tänään pitkästä aikaa aivan erinomaisessa koulutuksessa. Meitä rehtoreita koulutetaan aika paljon, mikä on tietysti lähtökohtaisesti hyvä asia. Juuri rehtorin pitäisi koulussa olla perillä siitä, missä koulutuksen saralla mennään. Eikä riitä, että rehtori tietää tämän hetken muotivirtaukset. Koulussa kasvatetaan tulevaisuuden yhteiskunnan osaajia ja rehtorin pitäisi olla selvillä myös siitä, mitä tietoja ja taitoja tulevaisuuden yhteiskunnassa selviytyminen vaatii.
Tämän päivän koulutus (Osaava -verkoston tarjoama) Tulevaisuuden koulu -oppimisen murros, vahvistuva opettajuus, oli erittäin ajatuksia herättävä. Silloin koulutus on mielestäni onnistunut (ja tämä koskee myös hyvää oppituntia)kun jotain liikahtaa omassa päässä. Tänään liikahti niin moni asia, että olisi ollut mukava jutella aiheesta koko ilta, mutta onneksi arkivelvoitteet kutsuivat ;-)
Kouluttajana toimi tulevaisuuden tutkija ja yritysvalmentaja Ilkka Halava. Hän aloitti ravistelemalla tukkua myyttejä, joihin me ihmiset sinnikkäästi uskomme. Uskomme siihen, että tulevaisuuden työpaikat ovat Kiinassa ja Intiassa. Uskomme myös siihen, että ennen oli kaikki paljon vaikeampaa -nykylapsilla kaikki on niin helppoa. Uskomme sankarimyytteihin jne.
Halava todisteli, kuinka tuore Etlan selvitys todistaa, että Latviassa on paljon halvempi tuottaa polkupyöriä, kuin Intiassa ja vielä Latviaakin halvempaa niitä on tuottaa Hangossa. Kun kaikki työvoiman sivukulut, logistiset kustannukset yms. lasketaan, näyttäisi siltä, että Hanko on oikein kilpailukykyinen paikka kahteen aiemmin mainittuun verrattuna. Ei kaikki työ suinkaan ulkomaille karkaa.
Toisen myytin purku alkoi siitä, kuinka me usein kerromme lapsillemme kuinka ennen kouluun kuljettiin 10 kilometrin matka, talvella umpihangessa susien ulvoessa kovassa pakkasessa -ja vain harva selvisi perille. Näillä tarinoillamme siitä, kuinka ennen kaikki oli niin raskasta, itse asiassa vahvistamme nykynuorten passiivisuutta. Mitä ajattelee nuori, joka kuulee tuollaisia tarinoita: "Jos kerran olet noin tottunut tekemään kovasti hommia, niin voisitko laittaa mulle yhden leivän kun katson sillä aikaa vähän telkkaria."
Ei nykylapsilla ole helppoa. Ennen muinoin työ oli sellaista, että kun menit töihin, tiesit mitä teet. Nykylapset eivät edes tiedä, millaisia uusia ammatteja taas aamulla on syntynyt. Suuri osa nyt kouluaan käyvistä tulee päätymään työhön, JOTA EI VIELÄ OLE. Kilpailu työmarkknoilla, opiskelussa yms. on yhä tiukempaa.
Työelämä on muuttunut purskeiseksi. Mitä sitten tarkoittaa työn purskeisuus? Kun entinen aikakäsitys oli lineaarinen -tietyt työt tehtiin tietyllä aikataululla ja tietyssä järjestyksessä, niin nykyinen aikakäsitys on purskeinen. Työt tehdään purskeisessa maailmassa siinä tahdissa kun hyvältä tuntuu. Jos on tiukkaa tehdään vähän enemmän ja pidempään jos ei ole kiirettä, voidaan ottaa iisimmin. Syödään silloin kun on nälkä, ei lounasta lounasaikaan, vaan ateria silloin kun tuntuu siltä, että tarvitsee energiaa.
Halava esitti, että ihmisen luontainen tapa tehdä töitä on purskeinen. Eihän kukaan meistä kotitöitä tehdessään tee lukujärjestyksiä siitä, miten ja missä järjestyksessä kotityöt tehdään. Me teemme joitakin töitä, sitten katsomme televisiota ja jatkamme kun jaksamme tai huvittaa. Työt tulevat kyllä hoidettua.
Olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa meidän tuottajakansalaisten lapset alkavat olla työelämässä. Nämä kuluttajakansalaiset vaativat joustavuutta työpaikoille. Kuluttajakansalaisuuteen kuuluu myös se, että työ tulee vapaa-aikaan (kännykät, tabletit, sähköposti jne.)"Hankalaksi homma menee siinä vaiheessa kun on tuottajakansalainen esimiehenä ja kuluttajakansalainen työntekijänä", sanoi Halava. Tämä kuluttajakansalainen ehdottaa, että voisi tehdä osan töistään etänä kotoa, saisi tehdä töitä joustavin työajoin, saisi vuorotteluvapaan tuohon ja opintovapaan tuohon ja lisäksi pitäisi saada kesäksi pitkä kesäloma, koska pitäisi päästä Tenolle kalaan. Tässä vaiheessa tuottajakansalaisuutta edustava esimies on vielä suu auki ensimmäisestä ehdotuksesta.
Näin rehtorin kannalta on ikävä todeta, että koulu edustaa instituutiona rakenteiltaan mitä suurimmassa määrin tuottajakansalaisuutta. Kuitenkin me ihmiset edustamme usein kuluttajakansalaisuutta. Me odotamme koululta sitä, että lapseni saa yksilöllistä opetusta, voimme pitää lomamme silloin kuin huvittaa tai saamme sellaista ja sellaista palvelua koululta. Ihan hyviä asioita, mutta pystyykö koulu instituutiona taipumaan tämän purskeisen maailman vaatimuksiin. Vaikka opettajat pystyisivätkin, koulun rakenteet tulevat monesti vastaan: lukujärjestys, 45 minuutin oppitunnit, lukuvuoden jaksotus jne. Halava kehottikin reippaasti designaamaan oppitunnin uusiksi. Millainen olisi purskeisen koulun oppitunti?
Halava puhui myös paljon pelioppimisesta. Pelillisyys (gamification) onkin yksi 2020 -luvun koulun suuria megatrendejä. Hän korosti, että pelaaminen ei ole työn vastakohta vaan tavoitteelista toimintaa. Hän ottikin muutamia esimerkkejä siitä, mitä peleissä on tehty oikein ja työelämässä väärin:
PALAUTE
1) Palautevirta peleissä on jatkuvaa.
2) Palaute on pääosin positiivista tai vähintään neutraalia, harvoin negatiivista.
3) Tuoreen tutkimuksen mukaan:
TAVOITE
Peleissä on olemassa tasohyppelymalli, jolloin jos teet virheen, et joudu alkuun vaan voit tallentaa pelin sille tasolle jossa olet. Ikävä kyllä 3/4 suomalaisista ei ole koskaan saanut työlleen tavoitetta!
RISKINOTTOKYKY
Pelaamalla oppii, että a ja b -vaihtoehdot eivät välttämättä toimi. Joskus siis kannattaa kokeilla c tai d -vaihtoehtoja -tai rohkeasti jopa k -vaihtoehtoa.
En vielä osaa sanoa, mitä asioita illan koulutus tulee muuttamaan koulussamme. Olen kuitenkin iloinen siitä, että myös kaksi muuta koulumme opettajaa oli koulutuksessa paikalla. Uskon, että koulutus antoi ainakin hyviä eväitä vuoden 2016 opetussuunnitelmauudistuksen pohdintaan. Keskustelu tulee varmasti jatkumaan Vuorenmäen koulussa muodossa tai toisessa. Yritän pitää Sinut ajan tasalla.
Tämän päivän koulutus (Osaava -verkoston tarjoama) Tulevaisuuden koulu -oppimisen murros, vahvistuva opettajuus, oli erittäin ajatuksia herättävä. Silloin koulutus on mielestäni onnistunut (ja tämä koskee myös hyvää oppituntia)kun jotain liikahtaa omassa päässä. Tänään liikahti niin moni asia, että olisi ollut mukava jutella aiheesta koko ilta, mutta onneksi arkivelvoitteet kutsuivat ;-)
Kouluttajana toimi tulevaisuuden tutkija ja yritysvalmentaja Ilkka Halava. Hän aloitti ravistelemalla tukkua myyttejä, joihin me ihmiset sinnikkäästi uskomme. Uskomme siihen, että tulevaisuuden työpaikat ovat Kiinassa ja Intiassa. Uskomme myös siihen, että ennen oli kaikki paljon vaikeampaa -nykylapsilla kaikki on niin helppoa. Uskomme sankarimyytteihin jne.
Halava todisteli, kuinka tuore Etlan selvitys todistaa, että Latviassa on paljon halvempi tuottaa polkupyöriä, kuin Intiassa ja vielä Latviaakin halvempaa niitä on tuottaa Hangossa. Kun kaikki työvoiman sivukulut, logistiset kustannukset yms. lasketaan, näyttäisi siltä, että Hanko on oikein kilpailukykyinen paikka kahteen aiemmin mainittuun verrattuna. Ei kaikki työ suinkaan ulkomaille karkaa.
Toisen myytin purku alkoi siitä, kuinka me usein kerromme lapsillemme kuinka ennen kouluun kuljettiin 10 kilometrin matka, talvella umpihangessa susien ulvoessa kovassa pakkasessa -ja vain harva selvisi perille. Näillä tarinoillamme siitä, kuinka ennen kaikki oli niin raskasta, itse asiassa vahvistamme nykynuorten passiivisuutta. Mitä ajattelee nuori, joka kuulee tuollaisia tarinoita: "Jos kerran olet noin tottunut tekemään kovasti hommia, niin voisitko laittaa mulle yhden leivän kun katson sillä aikaa vähän telkkaria."
Ei nykylapsilla ole helppoa. Ennen muinoin työ oli sellaista, että kun menit töihin, tiesit mitä teet. Nykylapset eivät edes tiedä, millaisia uusia ammatteja taas aamulla on syntynyt. Suuri osa nyt kouluaan käyvistä tulee päätymään työhön, JOTA EI VIELÄ OLE. Kilpailu työmarkknoilla, opiskelussa yms. on yhä tiukempaa.
Työelämä on muuttunut purskeiseksi. Mitä sitten tarkoittaa työn purskeisuus? Kun entinen aikakäsitys oli lineaarinen -tietyt työt tehtiin tietyllä aikataululla ja tietyssä järjestyksessä, niin nykyinen aikakäsitys on purskeinen. Työt tehdään purskeisessa maailmassa siinä tahdissa kun hyvältä tuntuu. Jos on tiukkaa tehdään vähän enemmän ja pidempään jos ei ole kiirettä, voidaan ottaa iisimmin. Syödään silloin kun on nälkä, ei lounasta lounasaikaan, vaan ateria silloin kun tuntuu siltä, että tarvitsee energiaa.
Halava esitti, että ihmisen luontainen tapa tehdä töitä on purskeinen. Eihän kukaan meistä kotitöitä tehdessään tee lukujärjestyksiä siitä, miten ja missä järjestyksessä kotityöt tehdään. Me teemme joitakin töitä, sitten katsomme televisiota ja jatkamme kun jaksamme tai huvittaa. Työt tulevat kyllä hoidettua.
Olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa meidän tuottajakansalaisten lapset alkavat olla työelämässä. Nämä kuluttajakansalaiset vaativat joustavuutta työpaikoille. Kuluttajakansalaisuuteen kuuluu myös se, että työ tulee vapaa-aikaan (kännykät, tabletit, sähköposti jne.)"Hankalaksi homma menee siinä vaiheessa kun on tuottajakansalainen esimiehenä ja kuluttajakansalainen työntekijänä", sanoi Halava. Tämä kuluttajakansalainen ehdottaa, että voisi tehdä osan töistään etänä kotoa, saisi tehdä töitä joustavin työajoin, saisi vuorotteluvapaan tuohon ja opintovapaan tuohon ja lisäksi pitäisi saada kesäksi pitkä kesäloma, koska pitäisi päästä Tenolle kalaan. Tässä vaiheessa tuottajakansalaisuutta edustava esimies on vielä suu auki ensimmäisestä ehdotuksesta.
Näin rehtorin kannalta on ikävä todeta, että koulu edustaa instituutiona rakenteiltaan mitä suurimmassa määrin tuottajakansalaisuutta. Kuitenkin me ihmiset edustamme usein kuluttajakansalaisuutta. Me odotamme koululta sitä, että lapseni saa yksilöllistä opetusta, voimme pitää lomamme silloin kuin huvittaa tai saamme sellaista ja sellaista palvelua koululta. Ihan hyviä asioita, mutta pystyykö koulu instituutiona taipumaan tämän purskeisen maailman vaatimuksiin. Vaikka opettajat pystyisivätkin, koulun rakenteet tulevat monesti vastaan: lukujärjestys, 45 minuutin oppitunnit, lukuvuoden jaksotus jne. Halava kehottikin reippaasti designaamaan oppitunnin uusiksi. Millainen olisi purskeisen koulun oppitunti?
Halava puhui myös paljon pelioppimisesta. Pelillisyys (gamification) onkin yksi 2020 -luvun koulun suuria megatrendejä. Hän korosti, että pelaaminen ei ole työn vastakohta vaan tavoitteelista toimintaa. Hän ottikin muutamia esimerkkejä siitä, mitä peleissä on tehty oikein ja työelämässä väärin:
PALAUTE
1) Palautevirta peleissä on jatkuvaa.
2) Palaute on pääosin positiivista tai vähintään neutraalia, harvoin negatiivista.
3) Tuoreen tutkimuksen mukaan:
-saamme positiivista palautetta 365 päivän aikana reaalielämässä 10 minuuttia.
-negatiivista palautetta saamme noin 2000-3000 minuuttia vuodessa. Pahimmillan 5000 min.
TAVOITE
Peleissä on olemassa tasohyppelymalli, jolloin jos teet virheen, et joudu alkuun vaan voit tallentaa pelin sille tasolle jossa olet. Ikävä kyllä 3/4 suomalaisista ei ole koskaan saanut työlleen tavoitetta!
RISKINOTTOKYKY
Pelaamalla oppii, että a ja b -vaihtoehdot eivät välttämättä toimi. Joskus siis kannattaa kokeilla c tai d -vaihtoehtoja -tai rohkeasti jopa k -vaihtoehtoa.
En vielä osaa sanoa, mitä asioita illan koulutus tulee muuttamaan koulussamme. Olen kuitenkin iloinen siitä, että myös kaksi muuta koulumme opettajaa oli koulutuksessa paikalla. Uskon, että koulutus antoi ainakin hyviä eväitä vuoden 2016 opetussuunnitelmauudistuksen pohdintaan. Keskustelu tulee varmasti jatkumaan Vuorenmäen koulussa muodossa tai toisessa. Yritän pitää Sinut ajan tasalla.
maanantai 5. elokuuta 2013
TVT tuhoaa syvällisen lukemisen taidon?
YLE:n tuoreen uutisen mukaan OAJ on huolissaan siitä, että lasten kyky syventyä tekstiin heikkenee kun hakukoneet sylkevät vastaukset kysymyksiin sekunneissa. Uutisessa on tosin haastateltu vain yhtä OAJ:n erityisasiantuntijaa, joten on vaikea sanoa, onko uutinen toimittajan keksimä vai OAJ:n mobilisoima. OAJ:n tuoreimmista tiedotteista en ainakaan tällaista löytänyt.
Ensimmäisenä uutisesta nousee kysymys, mitä on se tieto, jonka saa sekunneissa googlaamaalla. Ei välttämättä kovin syvällistä. Syvällisen tiedon saaminen, googlaamallakin, vaatii usein useiden eri lähteiden tietojen yhdistämistä kokonaisuudeksi, joka onkin ihan eri asia kuin pintatiedon googlaaminen. Googlata voi vuosiluvun, maan presidentin tai hallitusmuodon, mutta vähänkin laajemman kokonaisuuden googlaaminen vaatiikin usein jo enemmän töitä ja kykyä yhdistellä eri lähteitä. Ensimmäinen oivallus pitäisikin olla, että kysymys on väärin aseteltu, jos vastauksen voi googlata sekunneissa.
Hyvän tieto- ja viestintätekniikan käytön pitäisikin tukea juuri tutkivaa otetta oppimiseen. Hakukoneiden ja yleensä tieto- ja viestintätekniikan tulo jokaisen taskuun on muuttanut mielekkään tiedon luonnetta. Tieto- ja viestintätekniikka on oivallinen apu pyrittäessä yhä syvällisempään ilmiöiden ymmärtämiseen. Osaava opettaja osaa johdatella oppimisprosessia niin, että muutaman sekunnin googlailu muuttuukin parhaimmillaan elämän mittaiseksi tutkimusretkeksi tiedon maailmaan. Tässä maailmassa on paljon oleellisempaa osata asettaa oikeanlaisia kysymyksiä kuin osata vastata kysymyksiin, joiden vastaukset löytyvät sekunneissa googlaamalla.
Onko OAJ:n huoli sitten turha? Ei välttämättä! Mind the gap -tutkimushanke kartoittaa parhaillaan mm. tämän ns. diginatiivisukupolven aivojen kehitystä neljän vuoden pitkittäistutkimuksella. Näitä em. uutisen kaltaisia arvailuja onkin esitetty aiemminkin. Ongelmana on, ettei meillä ole vielä riittävän syvällistä tutkimustietoa aiheesta.
Oli niin tai näin, nykynuorten nopeatempoiseen kulttuuriin voidaan hyvällä kouluopetuksella puuttua. Nuoria voidaan ohjata heidän oppimisessaan. Se vaan vaatii sen, että olemme valmiita luopumaan siitä ajattelusta, että se, mikä meidän aikanamme koulussa oli oleellista, olisi sitä tänäkin päivänä.
Koulu on yhä yleissivistävä koulu. Koulun tehtävänä on tiedon lisäksi antaa myös riittävät taidot, joilla pärjätä tulevaisuuden yhteiskunnassa. Ja kun sanon tulevaisuuden yhteiskunnassa, tarkoitan juuri sitä. Meidän tulee aina muistaa se, että näiden nyt alakoulua käyvien nuorten täytyy koulusta saada taidot siihen, että he pärjäävät ehkä 15-20 vuoden päästä työelämässä. Meidän on hyvin vaikea ennustaa, millainen yhteiskunta on 15-20 vuoden päästä. Mutta siitä olen melko varma -me emme ole menossa taaksepäin ja palaamassa siihen, jolloin merkittävää oli osata Sebedeuksen poikien nimet tai Suomenlahteen laskevien jokien nimet järjestyksessä.
Tulevaisuuden taitoja on tutkittu useassa eri hankkeessa ympäri maailman. Oman tulevan opetussuunnitelmamme (2016) pohjana toimivat ATC21S -hankeen määrittämät 2000 -luvun taidot. Näitä ovat:
- TAPA AJATELLA
- luovuus ja innovatiivisuus
- kriittinen ajattelu ja ongelmanratkaisu
- oppimaan oppiminen
- TAPA TEHDÄ TYÖTÄ
- kommunikaatio
- yhteistyö
- TYÖVÄLINEIDEN HALLINTA
- informaation lukutaito
- tvt -taidot ja verkko-oppiminen
- KANSALAISENA MAAILMASSA
- globaali ja paikallinen kansalaisuus
- elämä ja työura
- kulttuuritietoisuus ja sosiaalinen vastuu
Jos näemme tulevaisuuden tästä näkökulmasta, on tuskin kovinkaan suuri ongelma, pystyykö oppilas googlaamaan vastauksen sekunneissa. Intohimoisena lukemisen harrastajana, pidän tietenkin tärkeänä myös sitä, että koulu johdattaa lapsia hyvän kirjallisuuden pariin. Se vaatii myös keskittynyttä lukemista. Mutta hyvään kirjallisuuteenkin pitäisi johdatella niin, että se olisi tutkimusretki. Jokaisen tulisi itse saada löytää kirjasta se, mikä siinä on merkityksellistä.
Yksi hyvän opettajan kriteeri voisikin olla seuraava:
"The best teachers are those who show you where to look, but don't tell you what to see."
-Alexandra K. Trenfor
maanantai 21. toukokuuta 2012
Koulujen TVT -hypeä Heurekassa
Kirkkonummi on päässyt mukaan ns. KUUMA -kuntien laajaan TVT -hankkeeseen, jossa pyritään kehittämään paitsi uusia oppimisympäristöjä, myös opettajien tvt -osaamista. Kirkkonummi (ja muut ns. kuntaneloset) sekä em. KUUMA -kunnat muodostavat ydinmetropolia ympäröivän 10 kunnan renkaan. Tänään kokoonnuttiin yhteen Tiedekeskus Heurekaan innostavaan aloitusseminaariin.
Tilaisuuden ensimmäisen vierailijapuheenvuoron piti opetusneuvos Kaisa Vähähyyppä. Hän pohti mm. sitä, missä piilee suomalaisen koulujärjestelmän vahvuus? Perinteinen (ja varmasti osittain ihan oikeakin) vastaus on, osaavissa opettajissa. Suomalainen opettajankoulutusjärjestelmä hakee maailmalla vertaistaan. Opettajat suorittavat laajat yliopisto-opinnot, jotka tähtäävät myös siihen, että opettaja on myös oman työnsä tutkija. Tämän lisäksi opetusneuvos Vähähyyppä luetteli suomalaisen koulun vahvuuksiksi kolme tekijää: yhteistyö, luottamus ja tasa-arvo. Yhteistyötä tehdään koulun sisällä, kotien kanssa sekä tietysti erilaisten sidosryhmien kanssa. Suomalaisen koulun yksi menestystekijöitä on myös ollut se, että opettajaa arvostetaan ja häneen luotetaan. Suomi on kansainvälisesti mitattuna myös yksi tasa-arvoisimmista valtioista. Vai onko?
Kun tarkastellaan tieto- ja viestintätekniikkaa, vastaus ei ole ihan niin selvä. Suomessa on perusopetuksessa 5,44 oppilasta tietokonetta kohden ja lukiossa 4,75. Luvut voisivat olla huonompiakin. Mutta tasa-arvon näkökulmasta keskiarvot eivät kerro kaikkea. Kun suomalaisittain huippukaupungeissa, Oulussa ja Kokkolassa on 4,7 perusopetuksen oppilasta konetta kohden, on vastaavasti esim. Kotkassa 7 oppilasta yhtä konetta kohden. Vähähyyppä kertoi löytyvän jopa kouluja, joissa yhtä konetta kohden on n. 100 oppilasta. (Omassa UUDESSA koulussani on n. 10 oppilasta konetta kohden). Kun tähän vielä vertaillaan Suomea kansainvälisesti niin ulkomailla on keskimäärin hieman yli 2 oppilasta yhtä konetta kohden. Ehkä meillä on sittenkin hieman syytä huoleen. Enkä malta olla kysymättä tässä sitä, miksi Suomi ei osallistu PISA -testien tvt -taitoja mittaavaan osioon? Me kyllä menestymme lukutaidossa ja luonnontieteissä, mutta entä TVT -taitomme?
Seuraavana puhujana lavalle asteli seminaarin ns. juhlapuhujaksi kutsuttu professori Kirsti Lonka. Lonka vetää Helsingin yliopistolla Engaging Learning Environments (ELE) -tutkimushanketta. Hankkeessa yritetään hahmottaa innostavan oppimisympäristön kysymystä. Millainen oppimisympäristö tukee, tai jopa saa aikaan, oppimista?
Itselleni jäi professori Longan esityksestä erityisesti kaksi, ehkä kokonaisuuden kannalta epäoleellistakin, asiaa mieleen. Ensinnäkin hän painotti sitä, että usein keskitymme liikaa laitteisiin ja liian vähän pedagogiaan. Yksin laitteet eivät tuota hyvää oppimista. Toisaalta laitteet vanhenevat tavattoman nopeasti. Se on pelin henki. Laitteisiin keskittymisen sijaan, meidän tulisi luoda uutta pedagogiaa. Miten hyödynnämme uusinta teknologiaa niin, että se tuottaa hyvää oppimista?
Toiseksi ilahduin siitä, että Kirsti Lonka puhui sen puolesta, että Sisäistä motivaatiota voi tukea. Ihmisen sisäinen motivaatio ei ole jokin sisäsyntyinen ominaisuus, joka ihmisellä joko on tai sitten ei ole. Opettajan on liian helppo paeta sen taakse, että "oppilaalta puuttuu sisäinen motivaatio". Herätä se, hyvänen aika! Voisitko kenties itse tehdä jotain toisin, jotta oppilaan uinuva sisäinen motivaatio heräisi? Lonka toivoi, ettei oppilaita kategorisoida, vaan nähdään oppiminen prosessina, jossa jokaisella on mahdollisuus kehittää itseään. Tärkeä näkökulma!
Välissä hankkeen vetäjä, Sipoon opetusjohtaja, Jari Alasmäki esitteli hanketta hirveällä energialla. On hienoa, että hanketta vetää ihminen, joka on noin täysillä asiansa takana. Viimeisenä puhujana kuulimme Aalto yliopiston yli-innovaatioaktivistia Anssi Tuulenmäkeä. Olen kuullut Anssi Tuulenmäen esityksen muutamaan kertaan, sekä lukenut hänen kirjansa Lupa toimia eri tavalla, ja yhä edelleen tuo mies jaksaa innostaa. Anssi Tuulenmäki puhuu siitä, että jotta ihminen voisi innostaa muita, hänellä tulee olla agenda. Tuulenmäki puhuu strategisista innovaatioista. Hänen oma MIND! -tutkimusryhmänsä (joka on tehnyt tämän vuoden yhteistyötä myös oman Vuorenmäen koulumme kanssa) on kehittänyt kokeilemisen kulttuuria. Tuulenmäki puhuu innostavasti sen puolesta, että ennen kuin sanotaan "ei se toimi", tulisi aina kokeilla. Ja sitten kun "se ei toimi", korjata ja kokeilla uudestaan. Näin päästään vähitellen oikeaan suuntaan. Toisaalta Tuulenmäki muistutti, että kokeiluilla saadaan erilaisille hankkeille julkisuutta. Kirjoittamalla komiteamietintö, kukaan ei koskaan kuule siitä. Sen sijaan tekemällä, rohkea kokeilu, voi päätyä ykkösuutiseksi, kuten kävi MIND! -ryhmän hitaille kassoille. Haitaat kassat kehitettiin vanhuksille ja kehitysvammaisille helpottamaan heidän arkeaan. Jäin itse miettimään, voisiko toimia "hidas luokka". Tai kuten hitaan kassan kohdalla kävi, syntyi uusi yhdyssana hidaskassa, voisi syntyä siis myös hidasluokka!
Hitaan luokan idea voisi olla samantyyppinen kuin hitaan kassankin, helpottaa ihmisen arkea. Kaikki eivät opi samassa tahdissa. Hitaalla luokalla voisi olla mahdollisuus opiskella kolmessa vuodessa samat asiat kuin muut opiskelevat kahdessa. Tätähän käytännössä jo tehdään, kun suunnitellaan ns. kolmivuotista alkuopetusta. Kirkkonummella Kirkonkylän koululla on hyvällä menestyksellä kokeiltu ns. alkuluokkaa, jossa samassa luokassa on ollut eskareita ja ekaluokkalaisia. Alkuluokka laajennettuna tokaluokkalaisilla, voisi olla juuri tällainen hidasluokka. Voi olla, että nykypäivän kilpailuyhteiskunnassa sille ei olisi juuri tilausta, mutta monelle lapselle siitä voisi kiistatta olla hyötyä.
Konkreettisena antina itselleni jäi ajatus siitä, että kokeileminen tullaan varmaankin kirjaamaan myös Vuorenmäen koulun ensi lukuvuoden lukuvuosisuunnitelmaan. Seminaarista jäi innostava olo. Mielenkiinnolla odotan tulevia haasteita.
ps. Lopuksi haluan vielä kiittää Kaisa Vähähyyppää blogini maininnasta ja Anssi Tuulenmäkeä siitä, että hän esitteli erään oman koulumme oppilaan innovatiivisen idean. Oma kokeilukulttuurin edistämisen hankkeemme sijoittui syksyyn. Silloin mm. pohdittiin, miten sisälle kulkeutuvan hiekan määrää voisi koulussamme vähentää. Eräs oppilaamme ehdotti köysirataa yli tuon hiekka-alueen. Tuota köysirataa pitkin oppilaat pääsisivät kouluun koskettamatta hiekkaa. Innovatiivista, eikö?
Kun tarkastellaan tieto- ja viestintätekniikkaa, vastaus ei ole ihan niin selvä. Suomessa on perusopetuksessa 5,44 oppilasta tietokonetta kohden ja lukiossa 4,75. Luvut voisivat olla huonompiakin. Mutta tasa-arvon näkökulmasta keskiarvot eivät kerro kaikkea. Kun suomalaisittain huippukaupungeissa, Oulussa ja Kokkolassa on 4,7 perusopetuksen oppilasta konetta kohden, on vastaavasti esim. Kotkassa 7 oppilasta yhtä konetta kohden. Vähähyyppä kertoi löytyvän jopa kouluja, joissa yhtä konetta kohden on n. 100 oppilasta. (Omassa UUDESSA koulussani on n. 10 oppilasta konetta kohden). Kun tähän vielä vertaillaan Suomea kansainvälisesti niin ulkomailla on keskimäärin hieman yli 2 oppilasta yhtä konetta kohden. Ehkä meillä on sittenkin hieman syytä huoleen. Enkä malta olla kysymättä tässä sitä, miksi Suomi ei osallistu PISA -testien tvt -taitoja mittaavaan osioon? Me kyllä menestymme lukutaidossa ja luonnontieteissä, mutta entä TVT -taitomme?
Itselleni jäi professori Longan esityksestä erityisesti kaksi, ehkä kokonaisuuden kannalta epäoleellistakin, asiaa mieleen. Ensinnäkin hän painotti sitä, että usein keskitymme liikaa laitteisiin ja liian vähän pedagogiaan. Yksin laitteet eivät tuota hyvää oppimista. Toisaalta laitteet vanhenevat tavattoman nopeasti. Se on pelin henki. Laitteisiin keskittymisen sijaan, meidän tulisi luoda uutta pedagogiaa. Miten hyödynnämme uusinta teknologiaa niin, että se tuottaa hyvää oppimista?
Toiseksi ilahduin siitä, että Kirsti Lonka puhui sen puolesta, että Sisäistä motivaatiota voi tukea. Ihmisen sisäinen motivaatio ei ole jokin sisäsyntyinen ominaisuus, joka ihmisellä joko on tai sitten ei ole. Opettajan on liian helppo paeta sen taakse, että "oppilaalta puuttuu sisäinen motivaatio". Herätä se, hyvänen aika! Voisitko kenties itse tehdä jotain toisin, jotta oppilaan uinuva sisäinen motivaatio heräisi? Lonka toivoi, ettei oppilaita kategorisoida, vaan nähdään oppiminen prosessina, jossa jokaisella on mahdollisuus kehittää itseään. Tärkeä näkökulma!
Välissä hankkeen vetäjä, Sipoon opetusjohtaja, Jari Alasmäki esitteli hanketta hirveällä energialla. On hienoa, että hanketta vetää ihminen, joka on noin täysillä asiansa takana. Viimeisenä puhujana kuulimme Aalto yliopiston yli-innovaatioaktivistia Anssi Tuulenmäkeä. Olen kuullut Anssi Tuulenmäen esityksen muutamaan kertaan, sekä lukenut hänen kirjansa Lupa toimia eri tavalla, ja yhä edelleen tuo mies jaksaa innostaa. Anssi Tuulenmäki puhuu siitä, että jotta ihminen voisi innostaa muita, hänellä tulee olla agenda. Tuulenmäki puhuu strategisista innovaatioista. Hänen oma MIND! -tutkimusryhmänsä (joka on tehnyt tämän vuoden yhteistyötä myös oman Vuorenmäen koulumme kanssa) on kehittänyt kokeilemisen kulttuuria. Tuulenmäki puhuu innostavasti sen puolesta, että ennen kuin sanotaan "ei se toimi", tulisi aina kokeilla. Ja sitten kun "se ei toimi", korjata ja kokeilla uudestaan. Näin päästään vähitellen oikeaan suuntaan. Toisaalta Tuulenmäki muistutti, että kokeiluilla saadaan erilaisille hankkeille julkisuutta. Kirjoittamalla komiteamietintö, kukaan ei koskaan kuule siitä. Sen sijaan tekemällä, rohkea kokeilu, voi päätyä ykkösuutiseksi, kuten kävi MIND! -ryhmän hitaille kassoille. Haitaat kassat kehitettiin vanhuksille ja kehitysvammaisille helpottamaan heidän arkeaan. Jäin itse miettimään, voisiko toimia "hidas luokka". Tai kuten hitaan kassan kohdalla kävi, syntyi uusi yhdyssana hidaskassa, voisi syntyä siis myös hidasluokka!
Hitaan luokan idea voisi olla samantyyppinen kuin hitaan kassankin, helpottaa ihmisen arkea. Kaikki eivät opi samassa tahdissa. Hitaalla luokalla voisi olla mahdollisuus opiskella kolmessa vuodessa samat asiat kuin muut opiskelevat kahdessa. Tätähän käytännössä jo tehdään, kun suunnitellaan ns. kolmivuotista alkuopetusta. Kirkkonummella Kirkonkylän koululla on hyvällä menestyksellä kokeiltu ns. alkuluokkaa, jossa samassa luokassa on ollut eskareita ja ekaluokkalaisia. Alkuluokka laajennettuna tokaluokkalaisilla, voisi olla juuri tällainen hidasluokka. Voi olla, että nykypäivän kilpailuyhteiskunnassa sille ei olisi juuri tilausta, mutta monelle lapselle siitä voisi kiistatta olla hyötyä.
Konkreettisena antina itselleni jäi ajatus siitä, että kokeileminen tullaan varmaankin kirjaamaan myös Vuorenmäen koulun ensi lukuvuoden lukuvuosisuunnitelmaan. Seminaarista jäi innostava olo. Mielenkiinnolla odotan tulevia haasteita.
ps. Lopuksi haluan vielä kiittää Kaisa Vähähyyppää blogini maininnasta ja Anssi Tuulenmäkeä siitä, että hän esitteli erään oman koulumme oppilaan innovatiivisen idean. Oma kokeilukulttuurin edistämisen hankkeemme sijoittui syksyyn. Silloin mm. pohdittiin, miten sisälle kulkeutuvan hiekan määrää voisi koulussamme vähentää. Eräs oppilaamme ehdotti köysirataa yli tuon hiekka-alueen. Tuota köysirataa pitkin oppilaat pääsisivät kouluun koskettamatta hiekkaa. Innovatiivista, eikö?
perjantai 9. joulukuuta 2011
Pohdintoja koulumme tulevaisuudesta
Avajaisten jälkimainingeissa on tullut pohdittua monenlaista. Omassa avajaispuheenvuorossani mainitsin koulun slogan vaihtoehdoista, joita on toistaiseksi kaksi 1) "Jokaisella on vuorensa" tai 2) "Huipulle on monta tietä." Kummatkin ammentavat Vuorenmäki -nimestä, kuten juhlan koko teemakin.
"Jokaisella on vuorensa"
Ensimmäinen sloganvaihtoehto on kiipeilijöiden sanonta. Olen itse kuullut sen kirkkonummen kiipeilijäsuuruudelta, Veikka Gustafssonilta. Sanonta korostaa sitä, että jokaisen ei tarvitse kiivetä Mount Everestille -ei edes Vuorenmäelle. Oleellista on, että asettaa itselleen sopivat tavoitteet.
Sloganissa korostuu kuitenkin hienolla tavalla yksilöllisyys. Jokaisen opinpolku on yksilöllinen.
"Huipulle on monta tietä"
Toinen sloganvaihtoehto korostaa myös meidän oppijoiden erilaisuutta. Kukin on juuri omanlaisensa ja kaikkien ei tarvitse oppia samalla tavalla. Keinot voivat olla monenlaisia. Samaan lopputulokseen, tai jopa omanlaiseen lopputulokseen, voidaan päästä erilaisia reittejä. Aivan kuten kiipeilijätkin -osa valitsee haasteellisen pohjoisseinämän ja osa kulkee perinteistä reittiä Khumbu -jäävirran kautta Nepalin puolelta.
Merkittävä suomalainen, ja kansainvälisesti varmasti tunnetuin pedagogimme, Pasi Sahlberg, on tuoreessa kirjassaan Finnish Lessons pohtinut suomalaisen koulun tulevaisuuden visiota. Sahlbergin mukaan visiona voisi olla se, että "luodaan oppivien yhteisö, jossa jokainen voi löytää oman talenttinsa" (Martti Hellströmin käännöstä mukaellen).
Oheinen Sahlbergin visio osuu hyvin lähelle em. sloganeitamme. Uskonkin, että olemme melkolailla oikealla tiellä. Tulevaisuutta ei kukaan voi ennustaa, mutta kun lapsen elämää ja yksilöllisiä taitoja kunnioitetaan, ei voida mennä pahasti pieleen.
ps. Pienenä jälkikirjoituksena kerron vielä edelliseen viitaten, että kävin avajaisissamme myös mielenkiintoisen keskustelun Aalto -yliopiston Jussi Ekqvistin kanssa. Jussi kertoi pohtineensa tulevia yhteistyökuvioitamme ja mietti, mitä yrityselämä voisi oppia koulusta? Hän kertoi keksineensä sen juhlassamme: yritykset voisivat opettajien ja oppilaiden suhteista oppia, mitä voidaan saada aikaiseksi, kun toista kunnioitetaan aidosti. Aika hieno ajatus.
"Jokaisella on vuorensa"
Ensimmäinen sloganvaihtoehto on kiipeilijöiden sanonta. Olen itse kuullut sen kirkkonummen kiipeilijäsuuruudelta, Veikka Gustafssonilta. Sanonta korostaa sitä, että jokaisen ei tarvitse kiivetä Mount Everestille -ei edes Vuorenmäelle. Oleellista on, että asettaa itselleen sopivat tavoitteet.
Sloganissa korostuu kuitenkin hienolla tavalla yksilöllisyys. Jokaisen opinpolku on yksilöllinen.
"Huipulle on monta tietä"
Toinen sloganvaihtoehto korostaa myös meidän oppijoiden erilaisuutta. Kukin on juuri omanlaisensa ja kaikkien ei tarvitse oppia samalla tavalla. Keinot voivat olla monenlaisia. Samaan lopputulokseen, tai jopa omanlaiseen lopputulokseen, voidaan päästä erilaisia reittejä. Aivan kuten kiipeilijätkin -osa valitsee haasteellisen pohjoisseinämän ja osa kulkee perinteistä reittiä Khumbu -jäävirran kautta Nepalin puolelta.
Merkittävä suomalainen, ja kansainvälisesti varmasti tunnetuin pedagogimme, Pasi Sahlberg, on tuoreessa kirjassaan Finnish Lessons pohtinut suomalaisen koulun tulevaisuuden visiota. Sahlbergin mukaan visiona voisi olla se, että "luodaan oppivien yhteisö, jossa jokainen voi löytää oman talenttinsa" (Martti Hellströmin käännöstä mukaellen).
Oheinen Sahlbergin visio osuu hyvin lähelle em. sloganeitamme. Uskonkin, että olemme melkolailla oikealla tiellä. Tulevaisuutta ei kukaan voi ennustaa, mutta kun lapsen elämää ja yksilöllisiä taitoja kunnioitetaan, ei voida mennä pahasti pieleen.
ps. Pienenä jälkikirjoituksena kerron vielä edelliseen viitaten, että kävin avajaisissamme myös mielenkiintoisen keskustelun Aalto -yliopiston Jussi Ekqvistin kanssa. Jussi kertoi pohtineensa tulevia yhteistyökuvioitamme ja mietti, mitä yrityselämä voisi oppia koulusta? Hän kertoi keksineensä sen juhlassamme: yritykset voisivat opettajien ja oppilaiden suhteista oppia, mitä voidaan saada aikaiseksi, kun toista kunnioitetaan aidosti. Aika hieno ajatus.
maanantai 31. lokakuuta 2011
Suomalainen koulu -mihin suuntaan olet menossa?
Olen pannut mielenkiinnolla merkille, että viime viikkoina on suomalaisen koulun tulevaisuudesta puhuttu enemmän kuin pitkään aikaan. Olin itse viime viikon tiistaina puhumassa 2000 -luvun didaktiikasta vaikutusvaltaisessa seurassa, Helsingin OKL järjesti oman tilaisuutensa tulevaisuuden koulusta samalla viikolla, rehtori Martti Hellström bloggasi omassa blogissaan 3 tulevaisuuden koulun vaihtoehtoa ja tänään professori Jouni Välijärvi toi oman lusikkansa soppaan Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla.
Otin Välijärven ravistelun innolla vastaan. Kerrankin joku uskalsi sanoa ääneen, että jotain on ihan oikeasti tehtävä. Pisa -menestyksestämme huolimatta huolestuttaviakin merkkejä on ollut ilmassa. On siis hyvä, että keskustellaan.
Muistamme hyvin viime kevään Vantaan koululaisten osaamista mitanneen tutkimuksen. En löytänyt enää linkkiä itse tutkimukseen, mutta muistin virkistykseksi oheinen Tommi Kaiturin puheenvuoro Uudesta Suomesta.
Merkit ovat siis huolestuttavia, vaikka mitään floppiahan ei vielä ole tapahtunut. Menestyimme edelleen Pisa -tutkimuksissakin varsin hyvin. Jo pitkään on kuitenkin ollut tiedossa, että olemme tehneet viime vuosikymmeninä oikeita, rohkeita siirtoja. Juuri tällä hetkellä kukaan ei vain oikein tunnu tietävän, mihin suuntaan tulisi mennä. On ollut helpompaa olla kärjen tuntumassa, muttei ihan terävimmässä kärjessä ja ottaa mallia hyvistä koulutusjärjestelmistä, jalostaa ideoita edelleen ja tehdä koko juttu vielä paremmin. Nyt kun olemme itse kärjessä, meidän tulisi näyttää maailmalle mallia. Onko meillä rohkeutta tehdä seuraava kultamitalisiirto?
Mielestäni Välijärven huomiot olivat varsin aiheellisia. Aina kun opetussuunnitelmaa uudistetaan tulee valtaisa määrä erilaisten etujärjestöjen edustajia tarjoamaan omia tavoitteitaan uudeksi oppiaineeksi. Soisin keskustelua käytävän hieman syvemmällä. Välijärvi oli pitkään aikaan ensimmäinen, joka uskalsi ravistella rakenteita.
Mitä sitten on se pedagogiikka, johon Välijärvi viittaa? Uskon, että yksi suomalaisen koulun kompastuskiviä on liika kirjaviisaus. Luotamme oppikirjojen arvoon ja käytämme niitä usein lähes pyhinä kirjoina. Se passivoi suhdettamme tietoon. Jos luotamme kaiken tarvittavan löytyvän yhdestä, joskus vanhastakin, kirjasta, tuemme itse Välijärven mainitsemaa "passiivista suhdetta tietoon".
Nuoret etsivät tietonsa verkosta, eivät kirjoista. Kriittinen medialukutaito ja aktiivinen suhtautuminen tietoon, tulisikin olla paljon enemmän esillä kouluissamme. Meidän tulisi kasvattaa nuoriamme aktiivisiksi kansalaisiksi siten, että he uskaltaisivat kyseenalaistaa heitä ympäröivän maailman heille valmiina tarjoavan maailmankuvan. Meidän tulisi yhä enemmän rohkaista heitä tekemään omia päätelmiä ja muodostamaan omaa ymmärrystä meitä ympäröivästä maailmasta. Oppikirjankin tarjoama kuva maailmasta on vain yksi näkemys maailmasta. Se on ihmisten kirjoittama kirja.
2000 -luvun taitoihin kuuluvat olennaisena osana aktiivisen kansalaisen taidot. Oppimaan oppiminen oli asia, jonka myös Välijärvi nosti esiin kirjoituksessaan. Saimme Vuorenmäen koululla rautaisannoksen oppimaan oppimista viime viikon tiistaina, kun Juha Wikström Veikkolan koulusta kävi pitämässä meille koulutuksen. Dioja en ikävä kyllä voi julkaista, mutta niiden viesti oli selvä. Oppimaan oppiminen on ehdottomasti yksi tärkeimpiä asioita, johon koulu voi kasvattaa. Juhan sanoin, "koulun tehtävä on tuottaa koulutettavia kansalaisia." Tämän päivän yhteiskunnassa joudumme jokainen opettelemaan elämämme aikana niin paljon erilaisia uusia asioita, teknisiä vempaimia, ohjelmia, tapoja toimia jne. että meidän on välttämätöntä olla itseohjautuvia.
Elinikäisen oppimisen rinnalla opetussektorilla puhutaan nykyään oppimisen kaikkiallisuudesta. Olemme missä tahansa tai teemme mitä tahansa, joudumme oppimaan uutta. Tähän haasteeseen koulun on välttämättä vastattava. Meidän on kasvatettava lapsia ja nuoria, jotka suhtautuvat kiinnostunein mielin ympäröivään maailmaan. Meidän on myös kasvatettava lapsia ja nuoria, jotka uskovat omiin mahdollisuuksiinsa. Tähän työhön tarvitaan sekä koulua että kotia.
Otin Välijärven ravistelun innolla vastaan. Kerrankin joku uskalsi sanoa ääneen, että jotain on ihan oikeasti tehtävä. Pisa -menestyksestämme huolimatta huolestuttaviakin merkkejä on ollut ilmassa. On siis hyvä, että keskustellaan.
Muistamme hyvin viime kevään Vantaan koululaisten osaamista mitanneen tutkimuksen. En löytänyt enää linkkiä itse tutkimukseen, mutta muistin virkistykseksi oheinen Tommi Kaiturin puheenvuoro Uudesta Suomesta.
Merkit ovat siis huolestuttavia, vaikka mitään floppiahan ei vielä ole tapahtunut. Menestyimme edelleen Pisa -tutkimuksissakin varsin hyvin. Jo pitkään on kuitenkin ollut tiedossa, että olemme tehneet viime vuosikymmeninä oikeita, rohkeita siirtoja. Juuri tällä hetkellä kukaan ei vain oikein tunnu tietävän, mihin suuntaan tulisi mennä. On ollut helpompaa olla kärjen tuntumassa, muttei ihan terävimmässä kärjessä ja ottaa mallia hyvistä koulutusjärjestelmistä, jalostaa ideoita edelleen ja tehdä koko juttu vielä paremmin. Nyt kun olemme itse kärjessä, meidän tulisi näyttää maailmalle mallia. Onko meillä rohkeutta tehdä seuraava kultamitalisiirto?
Mielestäni Välijärven huomiot olivat varsin aiheellisia. Aina kun opetussuunnitelmaa uudistetaan tulee valtaisa määrä erilaisten etujärjestöjen edustajia tarjoamaan omia tavoitteitaan uudeksi oppiaineeksi. Soisin keskustelua käytävän hieman syvemmällä. Välijärvi oli pitkään aikaan ensimmäinen, joka uskalsi ravistella rakenteita.
"On syytä kysyä, missä määrin koulun nykyinen pedagogiikka ja toimintakulttuuri tuottavat passiivista asennetta tietoon ja yhteiskuntaan."
Mitä sitten on se pedagogiikka, johon Välijärvi viittaa? Uskon, että yksi suomalaisen koulun kompastuskiviä on liika kirjaviisaus. Luotamme oppikirjojen arvoon ja käytämme niitä usein lähes pyhinä kirjoina. Se passivoi suhdettamme tietoon. Jos luotamme kaiken tarvittavan löytyvän yhdestä, joskus vanhastakin, kirjasta, tuemme itse Välijärven mainitsemaa "passiivista suhdetta tietoon".
Nuoret etsivät tietonsa verkosta, eivät kirjoista. Kriittinen medialukutaito ja aktiivinen suhtautuminen tietoon, tulisikin olla paljon enemmän esillä kouluissamme. Meidän tulisi kasvattaa nuoriamme aktiivisiksi kansalaisiksi siten, että he uskaltaisivat kyseenalaistaa heitä ympäröivän maailman heille valmiina tarjoavan maailmankuvan. Meidän tulisi yhä enemmän rohkaista heitä tekemään omia päätelmiä ja muodostamaan omaa ymmärrystä meitä ympäröivästä maailmasta. Oppikirjankin tarjoama kuva maailmasta on vain yksi näkemys maailmasta. Se on ihmisten kirjoittama kirja.
2000 -luvun taitoihin kuuluvat olennaisena osana aktiivisen kansalaisen taidot. Oppimaan oppiminen oli asia, jonka myös Välijärvi nosti esiin kirjoituksessaan. Saimme Vuorenmäen koululla rautaisannoksen oppimaan oppimista viime viikon tiistaina, kun Juha Wikström Veikkolan koulusta kävi pitämässä meille koulutuksen. Dioja en ikävä kyllä voi julkaista, mutta niiden viesti oli selvä. Oppimaan oppiminen on ehdottomasti yksi tärkeimpiä asioita, johon koulu voi kasvattaa. Juhan sanoin, "koulun tehtävä on tuottaa koulutettavia kansalaisia." Tämän päivän yhteiskunnassa joudumme jokainen opettelemaan elämämme aikana niin paljon erilaisia uusia asioita, teknisiä vempaimia, ohjelmia, tapoja toimia jne. että meidän on välttämätöntä olla itseohjautuvia.
Elinikäisen oppimisen rinnalla opetussektorilla puhutaan nykyään oppimisen kaikkiallisuudesta. Olemme missä tahansa tai teemme mitä tahansa, joudumme oppimaan uutta. Tähän haasteeseen koulun on välttämättä vastattava. Meidän on kasvatettava lapsia ja nuoria, jotka suhtautuvat kiinnostunein mielin ympäröivään maailmaan. Meidän on myös kasvatettava lapsia ja nuoria, jotka uskovat omiin mahdollisuuksiinsa. Tähän työhön tarvitaan sekä koulua että kotia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)