Kännykät ja oppiminen -tasa-arvokysymys?

Tämän blogin selkeästi luetuin teksti (tällä hetkellä n. 1800 lukukertaa) on ollut vuoden takainen postaus Kännykät ja oppiminen. Syykin on varmaan selvä -otsikossa on kaksi koulumaailmassa paljon tunteita herättävää sanaa yhdessä otsikossa. Suuri osa opettajista pitää kännyköitä edelleen lähinnä häiriötekijänä luokassa. Kännykät koetaan jopa niin uhkaavaksi, että piti säätää oikein laki, jonka nojalla opettaja saa ottaa oppilaalta opetusta häiritsevän kännykän pois.

Tässä postauksessa en pureudu ensisijaisesti sen enempää opetukseen kuin kännyköiden häiritsevyyteenkään. Edellisen kännyköihin liittyvän postaukseni kommenteissa nousi kuitenkin esiin usein lausuttu argumentti siitä, kuinka oppilaiden omien kännyköiden käyttäminen opetuksessa aiheuttaa tasa-arvo-ongelman. Espoolaisen Auroran koulun rehtori Martti Hellström kommentoi:

"Toivotaan, että löytyy ratkaisu, jolla jokaiselle oppilaalle voidaan järjestää älypuhelin, jos se valitaan keskeiseksi opetusvälineeksi.

Yhteisessä peruskoulussa ei voida sallia, että osalla opetus on luxusta ja osalla karvalakkimallista."

Kommentoin jo lyhyesti asiaa jo heti postauksen kommenttiosioon, mutta ajattelin hieman vielä laajentaa näkökulmaa. Rehtori Hellströmin kommenttihan kohdistui suoraan nykyään niin paljon puhuttuun BYOD -periaatteeseen (Bring Your Own Device).

Olen ehdottomasti maksuttoman perusopetuksen kannattaja ja pidän tärkeänä sitä, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet oppia. Tämä on yksi suomalaisen koululaitoksen ehdottomia vahvuuksia suhteessa muihin maihin. Koulun tulee pääsääntöisesti tarjota ne välineet, joilla koulussa opitaan. Näin ei kuitenkaan ole koskaan ollut kun tarkemmin ajatellaan.

Koulu ei millään voi tarjota esim. suksia, monoja ja luistimia jokaiselle oppilaalle. Tämähän vaatisi, että koululla olisi suunnattoman suuri varasto, jossa olisi useita samaa kokoa olevia monoja ja luistimia niin tytöille kuin pojillekin. Sama juttu suksien kanssa jne. Ei! Kouluun on perinteisesti tuotu omat sukset, monot ja luistimet BYOD -periaatteella. Jos jollakin ei sellaisia ole, koulu ei voi velvoittaa niitä hankkimaan vaan koulun tulisi tarjota varusteet niile, joilta ne puuttuvat. Vaan, kuinka usein tarjoaa?

Kuinka monella koululla on niin paljon lainasuksia, -monoja ja -luistimia kuin nykyään on tarvetta. Nykypäivän lapset hiihtävät niin vähän, että yhä useampi perhe jättää kalliit varusteet hankkimatta. Koulujen varastot eivät pysy perässä tässä kehityksessä. Em. urheilulajit ovat kuitenkin suomalaisille hyvin perinteisiä talviurheilulajeja, joiden opetuksesta mainitaan myös opetussuunnitelmassa.

Kännykän käytöstä varmaan aika harvan koulun opetussuunnitelmassa mitään mainitaan -järjestyssäännöissä sen sijaan sitäkin useammin. Kuitenkin kouluilla on useimmiten huomattavasti paremmat mobiililaitteet antaa lainaksi niille, joilta kännykkä, tabletti tai muu mobiililaite puuttuu, kuin esim. sukset tai monot. Eikö huomattavasti karmaisevampi vääryys ole se, kuinka heikosti kouluilla on tarjota suksia lainaksi kuin se, millaisen mobiililaitteen oppilas saa koulusta?

Mielestäni enemmän kuin tähän melko näennäiseen tasa-arvokysymykseen, tulisi meidän opetuksen ammattilaisten keskittyä siihen, kuinka kännykkää voisi opetuksessa hyödyntää. Olen erittäin ylpeä siitä, kuinka oman kouluni innovatiiviset opettajat ovat ottaneet haasteen vastaan ja keksineet järkevää käyttöä noille lähes jokaisen taskusta löytyville päätelaitteille. On ladattu pdf -lukijaohjelmia ja e -kirjoja, käytetty QR -koodeja, tehty videoita, käyetty karttasovellusta suunnistuksessa ja otettu suunnistusparista kuvaa rastilla jne. Lista on ihan loputon.

Oppilaan elämän ja elinikäisen oppimisen kannalta on mielestäni ensiarvoisen tärkeää, että koulu voi opettaa älypuhelimen hyötykäyttöä oppilaille kaiken tuon viihdekäytön rinnalle, jonka he kyllä osaavat. Älypuhelin on kuitenkin niin uskomaton kapistus, että harva käyttää sen ominaisuuksista puoliakaan. Onhan työvälineiden käyttötaidot mainittu myös yhtenä 2000 -luvun kansalaistaitona.

Kaikki edellä mainittu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vanhempien tulisi nyt varustaa pilttinsä älypuhelimella jo pienestä pitäen. Kuten sanoin, koulu kyllä tarjoaa välineet niille, joilta ne puuttuvat. Sen sijaan, jos jotain haluaa lapselleen ostaa koulua varten, ehdotan, että syksyllä hankitaan taas sopivat monot, sukset ja luistimet. Niille toivottavasti tulee jo ensi vuonna käyttöä. Tänä vuonna jäi aika vähälle ;-) sattuneesta syystä.

TVT tuhoaa syvällisen lukemisen taidon?

YLE:n tuoreen uutisen mukaan OAJ on huolissaan siitä, että lasten kyky syventyä tekstiin heikkenee kun hakukoneet sylkevät vastaukset kysymyksiin sekunneissa. Uutisessa on tosin haastateltu vain yhtä OAJ:n erityisasiantuntijaa, joten on vaikea sanoa, onko uutinen toimittajan keksimä vai OAJ:n mobilisoima. OAJ:n tuoreimmista tiedotteista en ainakaan tällaista löytänyt.

Ensimmäisenä uutisesta nousee kysymys, mitä on se tieto, jonka saa sekunneissa googlaamaalla. Ei välttämättä kovin syvällistä. Syvällisen tiedon saaminen, googlaamallakin, vaatii usein useiden eri lähteiden tietojen yhdistämistä kokonaisuudeksi, joka onkin ihan eri asia kuin pintatiedon googlaaminen. Googlata voi vuosiluvun, maan presidentin tai hallitusmuodon, mutta vähänkin laajemman kokonaisuuden googlaaminen vaatiikin usein jo enemmän töitä ja kykyä yhdistellä eri lähteitä. Ensimmäinen oivallus pitäisikin olla, että kysymys on väärin aseteltu, jos vastauksen voi googlata sekunneissa.

Hyvän tieto- ja viestintätekniikan käytön pitäisikin tukea juuri tutkivaa otetta oppimiseen. Hakukoneiden ja yleensä tieto- ja viestintätekniikan tulo jokaisen taskuun on muuttanut mielekkään tiedon luonnetta. Tieto- ja viestintätekniikka on oivallinen apu pyrittäessä yhä syvällisempään ilmiöiden ymmärtämiseen. Osaava opettaja osaa johdatella oppimisprosessia niin, että muutaman sekunnin googlailu muuttuukin parhaimmillaan elämän mittaiseksi tutkimusretkeksi tiedon maailmaan. Tässä maailmassa on paljon oleellisempaa osata asettaa oikeanlaisia kysymyksiä kuin osata vastata kysymyksiin, joiden vastaukset löytyvät sekunneissa googlaamalla.

Onko OAJ:n huoli sitten turha? Ei välttämättä! Mind the gap -tutkimushanke kartoittaa parhaillaan mm. tämän ns. diginatiivisukupolven aivojen kehitystä neljän vuoden pitkittäistutkimuksella. Näitä em. uutisen kaltaisia arvailuja onkin esitetty aiemminkin. Ongelmana on, ettei meillä ole vielä riittävän syvällistä tutkimustietoa aiheesta.

Oli niin tai näin, nykynuorten nopeatempoiseen kulttuuriin voidaan hyvällä kouluopetuksella puuttua. Nuoria voidaan ohjata heidän oppimisessaan. Se vaan vaatii sen, että olemme valmiita luopumaan siitä ajattelusta, että se, mikä meidän aikanamme koulussa oli oleellista, olisi sitä tänäkin päivänä.

Koulu on yhä yleissivistävä koulu. Koulun tehtävänä on tiedon lisäksi antaa myös riittävät taidot, joilla pärjätä tulevaisuuden yhteiskunnassa. Ja kun sanon tulevaisuuden yhteiskunnassa, tarkoitan juuri sitä. Meidän tulee aina muistaa se, että näiden nyt alakoulua käyvien nuorten täytyy koulusta saada taidot siihen, että he pärjäävät ehkä 15-20 vuoden päästä työelämässä. Meidän on hyvin vaikea ennustaa, millainen yhteiskunta on 15-20 vuoden päästä. Mutta siitä olen melko varma -me emme ole menossa taaksepäin ja palaamassa siihen, jolloin merkittävää oli osata Sebedeuksen poikien nimet tai Suomenlahteen laskevien jokien nimet järjestyksessä.

Tulevaisuuden taitoja on tutkittu useassa eri hankkeessa ympäri maailman. Oman tulevan opetussuunnitelmamme (2016) pohjana toimivat ATC21S -hankeen määrittämät 2000 -luvun taidot. Näitä ovat:

1. TAPA AJATELLA
• luovuus ja innovatiivisuus
• kriittinen ajattelu ja ongelmanratkaisu
• oppimaan oppiminen
2. TAPA TEHDÄ TYÖTÄ
• kommunikaatio
• yhteistyö
3. TYÖVÄLINEIDEN HALLINTA
• informaation lukutaito
• tvt -taidot ja verkko-oppiminen
4. KANSALAISENA MAAILMASSA
• globaali ja paikallinen kansalaisuus
• elämä ja työura
• kulttuuritietoisuus ja sosiaalinen vastuu

Jos näemme tulevaisuuden tästä näkökulmasta, on tuskin kovinkaan suuri ongelma, pystyykö oppilas googlaamaan vastauksen sekunneissa. Intohimoisena lukemisen harrastajana, pidän tietenkin tärkeänä myös sitä, että koulu johdattaa lapsia hyvän kirjallisuuden pariin. Se vaatii myös keskittynyttä lukemista. Mutta hyvään kirjallisuuteenkin pitäisi johdatella niin, että se olisi tutkimusretki. Jokaisen tulisi itse saada löytää kirjasta se, mikä siinä on merkityksellistä.

Yksi hyvän opettajan kriteeri voisikin olla seuraava:

"The best teachers are those who show you where to look, but don't tell you what to see." 

-Alexandra K. Trenfor

Työelämän muutos haasteena koululle

Aloittaessani Vuorenmäen koulun rehtorina lähes päivälleen kaksi vuotta sitten (1.4.2011), kuvittelin uuden toimintakulttuurin tällaisessa uudessa tilanteessa uivan koulun rakenteisiin kuin itsestään. Ehkä kärjistän hieman. Tottakai ymmärsin, että mikään muutos ei tapahdu hetkessä, mutta hätäisestä ihmisestä hidas muutos joskus tuntuu liiankin hitaalta. Toisaalta olen huomannut, että hidas muutos tuottaa pysyvää muutosta. Ja sitähän me haemme.

Kahden vuoden rajapyykin lähestyessä, olen jälleen lukenut niitä samoja julkaisuja, joista ammensin näkökulmia muutokseen alussa. Olen lueskellut mm. EK:n OIVALLUS -hankkeen loppuraporttia ja Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisua Opetuksen innovaatiot ja innovatiivisuus opetuksessa.

Kummankin raportin taustalla on työelämän muutos. Ja koulussahan opiskellaan "elämää, eikä koulua varten". Oivallus -hankkeen loppuraportin tiivistelmässä hahmotellaan työelämän muutosta mm. seuraavasti:

"Koulutusjärjestelmän yhtenä tavoitteena on ollut valmistaa ihmisiä teollisen yhteis­kunnan palvelukseen eli töihin, joissa täsmällisesti määritellyt tehtävät oli jaettu etukäteen. Teollisen yhteiskunnan työntekijät työskentelivät pitkälti erillään toisistaan ja yhden taidon oppiminen riitti pitkäksi aikaa. 

Teollisuusyhteiskunnasta on siirrytty kohti tietoyhteiskuntaa tai kokeiluyhteis­kuntaa. Keskeiseksi on noussut se, osataanko työskennellä uudella tavalla ja siten saada aikaan uudistettuja tai uusia ratkaisuja. Haasteeseen vastatakseen yritykset muuttavat työn tekemisen tapojaan. Mekaaninen ajattelu, ”by the book”, on valttia yhä harvemmin. Tarkat ohjeet korvautuvat suuntaviivoilla ja tavoitteiden abstraktiotaso kasvaa. Työn sisällöt ja säännöt määritellään usein itse tai yhdessä muiden kanssa."

Myös koulussa olen pyrkinyt vahvistamaan yhteistä visiota, yhteisiä arvoja ja yhteistä näkemystä työn tekemisestä Vuorenmäen oppimiskeskuksessa. Emme ole useinkaan lähteneet antamaan tiukkoja ohjeita siitä, miten yksittäisen opettajan tulisi toimia. Samaan tavoitteeseen voidaan päästä monella tavalla. "Huipulle on monta tietä", kuten koulumme slogan kuuluu.

Olemme pyrkineet vahvistamaan yhteistyötä ja yhteisöllistä tiedon tuottamista. Opetussuunnitelmamme valmistuu parhaillaan Google Drivessa yhteisöllisesti siten, että osa kirjoittaa ja osa kommentoi. Tiimirakenteemme tarkoitus on tukea yhteistä tekemistä. Digiajan opettaja -koulutukseen lähetettiin 8 ihmistä koko talosta, jotta yhteinen tekeminen vahvistuisi ja toimintakulttuurin muutokselle olisi riittävän vakaa pohja.

Parhaillaan käydään kehityskeskusteluja ja tehdään samalla myös työsuorituksen arviointia. Koulussamme on monenlaisia erityistaitoja. Ne pitää kaikki saada yhteiseen käyttöön, kuten yksi innovatiivisen työyhteisön peruspilareista kuuluu: "Anna jokaiselle kaikki työssä tarvittava tieto" (Opetuksen innovaatiot ja innovatiivisuus opetuksessa, TEM, 2009).

Meillä on edelleen paljon tekemistä siinä, että rakenteet saadaan toimiviksi ja innovatiivisuutta ja osaamisen jakamista tukeviksi. Suunta on kuitenkin hyvä. Yhteistyö on lisääntynyt luokkien ja opettajien välillä. Tulevaisuudessa yritämme luoda edelleen sellaisia rakenteellisia muutoksia, jotka tukevat tätä kehitystä: työaikajärjestelyt, tiimiorganisaatio, työtehtävien kierto, mentorointi jne.

Tärkeää on muistaa myös se, että pelkät toimivat rakenteet eivät varmista oikeanlaista kehitystä. Em. Työ- ja elinkeinoministeriön raportissa puhutaan myös jaetusta johtajuudesta ja avataan käsitettä huomattavasti laajemmaksi kuin pelkät jaetun johtajuuden rakenteet.

Usein näemme jaetun johtajuuden vain muodollisena järjestelynä (distribution formally), jossa toimenkuvat on jaettu siten, että johtajuus jakaantuu (rehtori, apulaisrehtori, tiimien vetäjät jne.) Jaettu johtajuus voi toimia myös käytäntönä (distribution as pragmatic), jolloin jakamisen tilapäinen rooli korostuu. Johtamista jaetaan tarpeen mukaan. Esimerkiksi oman koulumme kohdalla mm. oppilashuoltoa koskeva lainsäädäntö muuttui samoihin aikoihin kun koulu perustettiin. Oli oleellista, että juuri oppilashuollon ammattilaiset olivat luomassa koulumme toimintatapoja tuossa tilanteessa -ei yksin rehtori. Jakaminen strategiana (distribution as strategic) toteutuu koulun pitkäaikaisessa kehittämisessä esim. sijoittamalla tiettyjä ihmisiä tiettyihin tarkkaan valittuihin tehtäviin. Myös rekrytoinnilla tehdään strategisia valintoja. Jakaminen vähittäin (distribution as incrementally) tarkoittaa johtamisvastuun jakamista sitä mukaa kun yksilö osoittaa pystyvänsä sitä ottamaan.

Koulussamme jaettu johtajuus ei siis toteudu pelkkinä muodollisina rakenteina vaan vastuuta jaetaan hyvin monin eri perustein. Koulumme kaikkein nuorimmillakin ja virkavuosiltaan kokemattomimmillakin opettajilla on erittäin tärkeitä taitoja koulumme kokonaisuuden kannalta. Osittain heidät on rekrytoitukin juuri tästä pitkän linjan strategisesta näkökulmasta. Tarvitsemme kouluumme juuri tietynlaista osaamista toimintakulttuurin muutoksen vahvistamiseksi.

EK:n raportti näkeekin rekrytoinnin yhdeksi kaikkein tärkeimmäksi toivotun muutoksen edistäjäksi. Näitä muutosta edistäviä tekijöitä ovat raportin mukaan:

1) rekrytoidaan uudenlaisia työntekijöitä
2) työkiertoa käytetään systemaattisesti
3) yrityksen johto ohjaa muutosta esimerkillään
4) yhteistyö ulkopuolisten tahojen kanssa lisääntyy
5) muutosta vauhditetaan kannustimilla

1. Oman koulumme kohdalla rekrytointi luo muutosta hitaasti sillä suurin osa viroista siirrettiin suoraan Veikkolan koulusta kun Vuorenmäen oppimiskeskus aloitti toimintansa. Rekrytointia oli siis suhteellisen vähän.

2. Työtehtävien kiertoa tehdään varmasti tulevaisuudessa eri vastuutehtävissä. Koulumme on vasta niin uusi, että kiertoa ei vielä ole ollut mielekästä tehdä. Sen sijaan edellä kuvaamaani johtamisen jakamista teemme kyllä monin tavoin. Apulaisrehtori ja tiimien vetäjät eivät suinkaan ole ainoita, joilla olisi merkittäviä vastuutehtäviä johtajuuden näkökulmasta. Viimeksi viime viikolla Sami Löfgren otti vastuun koulumme tieto- ja viestintätekniikan pedagogisen käytön edistämisestä. Siinä hänellä on vahvana tukenaan digitiimimme, jonka alueelle uusien toimintatapojen levittäminen myös kuuluu.

3. Rehtorina pyrin toimimaan esimerkkinä muille. Olen mukana niissä keskeisissä hankkeissa, joissa minun läsnäolollani on merkitystä. Digiajan opettaja -koulutus on yksi tällaisista. Toimin itsekin vastaavissa koulutustehtävissä mm. KuumaTVT -hankkeen puitteissa, mutta silti pidän tärkeänä, että olen mukana juuri niissä hankkeissa, jotka ovat viemässä kouluamme 2020 -luvulle. Se ei voi olla yksin yksittäisten opettajien tehtävä. Oma verkostoitumiseni sosiaalisen median kautta voidaan nähdä myös tällaisena esimerkkinä toimimisena.

4. Toistaiseksi meillä on ollut yhteistyöhankkeita mm. Aalto -yliopiston (kokeilukulttuuri) ja Helsingin yliopiston kanssa (Finnable). Näitä hankkeita on tarjolla koko ajan, mutta lähdemme toistaiseksi niihin melko harkiten sillä uuden koulun käytänteiden luominen ei saa häiriintyä siitä, että ollaan liian monessa mukana. Tulevana syksynä olemme kuitenkin mukana viettämässä Euroopan robottiviikkoa. Tästä myöhemmin lisää.

5. Julkisen talouden kannustimet ovat suhteellisen maltillisia, mutta niillä on kuitenkin tunnustuksellinen merkitys. Vaikka rahasumma ei päätä huimaisikaan, työpanoksen huomioiminen pienelläkin kannustimella voi olla merkityksellinen. Toisaalta monesti oikeassa paikassa, oikeaan aikaan annettu suullinen tunnustus voi myös olla tärkeä kannustin. Työn imu ei voi syntyä vain ulkoisista kannustimista -se syntyy parhaimmillaan juuri sisältä käsin, työstä itsestään.

Miksi sitten puhun muutoksesta? Suomalainen kouluhan pärjää mainiosti kansainvälisissä vertailuissa. On totta, että olemme menestyneet viimeiset kymmenen vuotta PISA -testeissä ja muissakin vertailuissa. Viime vuosina olemme kuitenkin joutuneet luovuttamaan kirkkaimmat sijat Aasiaan ja toisaalta tällä hetkellä varsin yleisesti jaetaan huoli siitä, että suomalainen koululaitos on putoamassa tieto- ja viestintäteknisen kehityksen kelkasta. Jos mitään ei tehdä, voimme pudota pysyvästi.

En ole siis puhumassa muutoksesta muutoksen takia, vaan olen puhumassa muutoksesta sen takia, että pysymme edelleen maailman koulutuksen esimerkkimaana tulevina vuosikymmeninä. Meidän täytyy olla perillä siitä, mihin maailma on menossa, jotta voimme viedä koulun kulttuuria siihen suuntaan, mikä on välttämätöntä. Siltikään emme voi unohtaa sitä kaikkein tärkeintä: koulun tehtävä on myös kasvattaa. Kaiken edellä kuvatun keskiössä on oppilas, lapsi, joka harjoittelee elämäntaitoja, jotta jonain päivänä hän nostaa siipensä ja nousee ilmaan niillä tiedoin ja taidoin, jotka hän on ammentanut siihen astisesta elämästään. Onneksi elämästä ei tule koskaan valmista, vaan oppiminen on elinikäinen prosessi. Voimme jokainen kehittyä päivittäin.

Tervetullut vieras

Tänä aamuna saimme koulullemme käymään kunnan uuden TVT -koordinaattorin, Antti Sankalan. Hänen tehtävänään on toimia Kuuma -kuntien KuumaTVT -hankkeen yhdysmiehenä kunnassamme ja kehittää kunnan tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttöä. Tervetullut tehtävä Kirkkonummella!

Antti esitteli aluksi KuumaTVT -hanketta ja kertoi sitten hankkeen koulutustarjonnasta opettajille. Koulutustarjonnassa on montakin hyvää asiaa. Ensinnäkin koulutus on kouluille ja kunnille ilmaista ("ilmaisia lounaita" ei ole, mutta hankkeen kustantamaa kuitenkin ;-). Toiseksi koulutukset on varsin tarkkaan räätälöitävissä kunnille, kouluille tai jopa yksittäisille opettajille/opettajaryhmille. Kolmanneksi koulutukset ovat erittäin ajankohtaisia. Neljänneksi ne on suunniteltu niin, etteivät ne ole laitekantasidonnaisia esim. älytaulujen pedagoginen käyttö (eikä esim. SmartBoardien pedagoginen käyttö).

Oman koulumme kohdalta löydän vielä yhden erittäin tervetulleen asian. Sain tänään käsiini koulumme työhyvinvointiselvityksen tulokset. Tulokset olivat kauttaaltaan erinomaisia, mutta muutama asia pisti silmääni. Yksi niistä oli se, että kohtaan Olen saanut riittävästi työvälineiden käyttökoulutusta, saimme pistemääräksi 2,90 (max. 5) ja Kehitän ammattitaitoani jatkuvasti 4,00 (max.5). Ensimmäinen luku on sikäli ymmärrettävä, että koulu on uusi ja laitekanta samoin. Sovimme laitetoimittajan kanssa, että koska asennus meni niin myöhään, otamme koulutuksen vasta tälle vuodelle. Toisaalta ns. 21. vuosisadan taitoihin kuuluvat myös työvälineiden käyttötaidot. Maailma muuttuu niin nopeasti, että enää ei ole itsestäänselvää, että pysymme edes laitteiden kehityksessä mukana, saati sitten pedagogisessa käytössä. Jälkimmäinen tuntuu kovalta luvulta ja onkin sitä, mutta jää silti kunnan keskiarvosta. Opettajan työnkuva ja työympäristö muuttuu niin huimaa vauhtia, että päivitystä tarvitaan koko ajan. KuumaTVT -hanke vastaa tähän erinomaisesti tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön osalta.

Melkein kaikki on siis kunnossa. Ei kuitenkaan aivan. Opettajien kouluttautumista rajoittaa osaltaan se, että sijaisia on tällä hetkellä erittäin vaikea saada. Näin ollen, jokainen koulutus rasittaa omaa työntekijävarantoamme (avustajien työpanosta tai resurssiopettajan työpanosta).

Kouluttautuminen on kuitenkin niin merkittävä asia, että pyrimme kaikin tavoin tukemaan sitä. Meillä on tällä hetkellä kolme pitkää koulutusta menossa, joihin on sidottu 8 opettajaa. Samaan aikaan pyörii lukuisia lyhyitä  1-2 päivän koulutuksia. Olen erityisen iloinen siitä, että olemme saaneet uusia innokkaita kouluttautujia. Osa opettajista ehdottaa jo itse itselleen sopivia koulutuksia ja osalle minä ehdotan sellaisia, joista olemme kehityskeskusteluissa sopineet. Uskon, että tulevissa mittauksissa em. luvutkin ovat parantuneet entisestään.

Onnistumisia

Joskus riskinotto kannattaa. "Jos et veikkaa, et voi voittaa", sanoi vanha mainoslause. Tänään vietimme koulullamme hieman erilaista kevätjuhlaa. Näin jälkeen päin voin myöntää, ettei prosessi ollut itselleni ihan helppo. Minulla oli huono kokemus vastaavasta juhlasta ja se väritti omaa mielikuvaani. Opettajat vakuuttelivat minulle, että kannattaa KOKEILLA. Kokeilukulttuurista on meillä puhuttu koko vuosi. Aalto yliopiston MIND! -tutkimusryhmä on ollut mukana. Olisin puhunut omia periaatteitani vastaan jos en olisi antanut kokeilla.

Juhla oli toiminnallinen kokonaisuus, joka perustui kolmeen erilaiseen toimintapisteeseen. Ulkona oli luontopolku, sisällä salissa ns. Tähtien ilta ja luokissa erilaisia toimintapisteitä. Koteihin oli etukäteen lähetetty kutsut, joissa oli alueen kartta ja kiertosuunta, jotta valtava huoltaja- ja oppilasmäärä saatiin kulkemaan järjestyksessä.

Ilta aloitettiin yhteisesti pihalta, jossa toivotin aluksi kaikki tervetulleeksi. Sen jälkeen Aalto yliopiston Jussi Ekqvist ja Henna Kärkkäinen luovuttivat koulullemme virallisen lisenssin toimia eri tavalla. B0 -kokoinen (1000 x 1414) lisenssi saa kunniapaikan koulumme seinältä. Tämän jälkeen pidin itse lyhyen puheen. Halusin nostaa esiin kolme asiaa. 1. Nykykoulussa on ennen kaikkea kyse omien unelmien löytämisestä. Koulua täytyy käydä niin, etteivät arvosanat nouse omien unelmien tielle. Oli unelma sitten tulla astronautiksi, kirjastonhoitajaksi tai poliisiksi, on tärkeää opiskella niin, että opiskelu ei estä omia unelmia. 2. Kouluun tullaan oppimaan, ei osaamaan. Tästä kirjoitin edellisessäkin blogilastussani. Painotamme elinikäistä oppimista, jossa emme koskaan valmistu. Aina on uutta opittavaa. Oppiminen on hieno asia ja sitä kannattaa vaalia. Juuri tästä syystä haluamme pitää jo alakoulussa hyvät yhteydet aina yliopistomaailmaan saakka. Haluamme näyttää, että opintie on hieno tie. Eräs pieni koululainen kävikin tänään sanomassa Aalto yliopiston tutkijoille: "Minä menen suoraan alakoulusta yliopistoon." Tavoitteet kohdallaan ;-)3. Kolmanneksi kiitin huoltajia ja yhteistyökumppaneita yhteistyöstä ja ennen kaikkea tietysti oppilaita.

Olin itse vetämässä toiminnallista musiikkipajaa nimella Cotton Club Vuorenmäki. Pajassa esitettiin muutamia kappaleita oppilaiden soittamana ja muutamaan kappaleeseen otettiin yleisön joukosta "solisteja". Toteutimme oppilaiden kanssa saman ohjelman kuusi kertaa illan aikana. Olen tavattoman ylpeä oppilaista, että he jaksoivat. Illan solisteista moni jäi mieleen. Kuulimme uskomattomia suorituksia. Ihan heti alussa kävivät isä ja poika, Vertti ja Taavetti, soittamassa ihan uskomattoman hienosti. Moni solisteista vähintäänkin ylitti kynnyksen heittäytyä. Olimme tehneet asian helpoksi. Kaikki "väärät" sävelet oli xylofoneista noukittu pois. Riitti, että uskalsi kilkuttaa kun tuli oma vuoro. Nuotteja ei tarvinnut tuntea. Hauskaa oli. Yhtenä kappaleista soitimme legendaarisen Duke Ellingtonin kappaleen C-Jam Blues. Yksi isä kävi jälkeenpäin sanomassa, että: "En tiennyt, että rehtori on jazzmies." Tottakai olen. Olen parikymmentä vuotta sitten opiskellut Los Angelesin maineikkaassa Musicians' Institutessa Hollywoodissa. Jotain on jäänyt taskuun. Jos ei muuta niin rakkaus musiikkiin ja uskallus heittäytyä.

Muita pisteitä en ehtinyt itse nähdä, mutta vanhempien palaute oli järjestään hyvää. Olin tästä suunnattoman iloinen. Koulumme antoi muutenkin parastaan. Laitoshuoltajat olivat siivonneet koulun hyvään kuntoon ja opettajat olivat tehneet koko koulun yhdeksi suureksi taidenäyttelyksi. Laitan tähän loppuun vielä muutamia valikoituja otoksia. Suuret kiitokset kaikille osallistuneille. Teimme yhdessä hienon juhlan.

Ja välissä on kesä

Ensimmäinen lukuvuosi uudessa Vuorenmäen koulussa on pian takana. Tässä vaiheessa vuotta usein katsoo taaksepäin ja pohtii, mitä olemme saaneet vuoden aikana aikaiseksi ja mitä on jäänyt tekemättä. Rehtorin työ on luonteeltaan sellaista, että aina jää jotain kesken. Työ on jatkuvaa priorisointia. Asioita laitetaan tärkeysjärjestykseen ja hoidetaan kiireellisyyden mukaan. Kaikkea ei kuitenkaan ehdi. Kesäkuussa osan asioista saa suoraan pistää silppuriin. Tärkeimmät asiat on kuitenkin aina hoidettu.

Lukuvuoden lopussa olemme myös saaneet aiempaa enemmän palautetta. Kiitos siitä. Kun jotain saadaan päätökseen, on palautteen aika. Niinhän koulussakin tehdään -annetaan lukuvuositodistukset. Lukuvuositodistuksia lukiessa on hyvä muistaa, että ne todellakin ovat arvio koko lukuvuoden työstä, eivät siis keväästä. Tämä näkyy aivan erityisesti käsityön kohdalla, jonka arviointia juuri koulussamme pohdittiin. Opetussuunnitelma tuntee vain yhden oppiaineen, käsityön. Oppilaat kuitenkin käyvät Kirkkonummella 5. luokalle asti puolet vuodesta teknisessä työssä ja puolet tekstiilityössä. Nämä ovat kuin kaksi eri oppiainetta, vaikka arvio tulee yhdestä.

Lukuvuositodistuksessa on 5. luokalta lähtien myös numerot. Numeroarviointi on viimepäivinä noussut kovasti keskusteluun Hesarin eilisen artikkelin myötä. Olen artikkelin kirjoittajan kanssa harvinaisen samaa mieltä. Numerot ohjaavat koulutyötä helposti ulkoa opettelun suuntaan. Numero ei myöskään kerro, missä olisi vielä parannettavaa. Se kertoo ainoastaan, osaat tämän verran. Jotta suoritustaan pystyisi parantamaan, täytyisi saada myös palautetta siitä, mitä voisin tehdä toisin tai mitä minun tulisi kehittää. Onneksi on arviointikeskustelut. Omassa koulussamme olemme kirjanneet koulun vähitellen valmistuvaan opetussuunnitelmaan arvioinnin osalta, että kutsumme syksyllä vanhemmille tarjottavia keskusteluja vanhempainvarteiksi, koska niissä tavataan vain vanhemmat. Tammikuussa käymme ns. tavoitekeskustelut, joihin huoltajan ja opettajan lisäksi osallistuu myös oppilas. Näissä tavoitekeskusteluissa oppilaan pitäisi olla se, joka on eniten äänessä. Hän pohtii omaa osaamistaan ja asettaa itselleen uusia tavoitteita. Näin arviointi ei jää ainoastaan numeroiden varaan.

On myös hyvä muistaa, että nykykoulussa kaikki eivät saa kymppejä tai ysejä. Hyvän oppimisen kriteerit on opetussuunnitelmassa asetettu kahdeksikon tasolle. Kahdeksan on siis hyvä numero. Kun kaikki sujuu ja tavoitteet on saavutettu, numero pitäisi olla 8. Kiitettävään vaaditaan jo jotain enemmän. Toisaalta skaalan alapäätäkin olen kannustanut käyttämään. Ei ole mitään mieltä siinä, että kaikki numerot puristettaisiin 7 ja 8 välille kun meillä on skaala nelosesta kymppiin.

Koulussa opitaan elämää varten, sanoo vanha sanonta. Tänään viimeksi korostin oppilaille, että kouluun ei tulla osaamaan vaan oppimaan. Se on lohdullinen näkökulma. Elämä on jatkuvaa uuden oppimista. Puhutaankin elinikäisestä oppimisesta. Elokuussa kun aloittelimme koulua lauloimme vanhan tutun laulun "Minun ystäväni", jossa tiivistyy tämä elinikäisen oppimisen ajatus hienosti: "että oppimasta koskaan lakkais en." Ensi syksynä alkaa taas uusi lukuvuosi joka antaa jälleen uuden mahdollisuuden parantaa. Mutta ensin, välissä on ansaittu kesäloma.

Kevätjuhla kokeilun hengessä

Kirjoitin pari päivää sitten KUUMA -kuntien tvt -seminaarista, jossa yhtenä puhujana oli Anssi Tuulenmäki Aalto -yliopistosta. Tuulenmäen MIND! -tutkimusryhmä pitää yhtenä tavoitteenaan edistää pieniä kokeiluja. Filosofiaan kuuluu ajatus siitä, ettei pidä hylätä hurjiakaan ideoita kokeilematta niitä ensin.

Vuorenmäen koulu on tehnyt yhteistyötä MIND! -tutkimusryhmän kanssa viime syksystä lähtien. Teimme syksyllä omia pieniä kokeilujamme. Osallisina olivat sekä oppilaat että opettajat. Kokemus jäi elämään ja yhä edelleen kuulen välillä viittauksia siihen, että "eikö asia olisi vähintäänkin kokeilemisen arvoinen?" Näin on käynyt myös kevätjuhlamme kanssa. Olemme unelmoineet kevätjuhlasta, joka olisi toiminnallinen ja johon ei tarvitsisi laittaa osallistujamäärälle rajoitteita. Koulun saliin kun mahtuu yhtä aikaa rajallinen määrä ihmisiä.

Lähdimme ideoimaan kevätjuhlaa, joka tapahtuisi koulussa ja koulun lähiympäristössä toimintapisteittäin. Tänään juhlaa harjoiteltiin ensimmäistä kertaa kokonaisuutena. Vielä riittää säätämistä, mutta olemme vakaassa uskossa, että homma saadaan vielä toimimaan.

Olen itse lupautunut vetämään n. 15 oppilaan kanssa ns. improvisaatiopajan, jossa vieraamme pääsevät kokeilemaan jazzimprovisaatiota turvallisessa ympäristössä. Ketään ei heti viedä Cotton Clubin lavalle tai edes Pori Jazziin vaan soolosoittimista (xylofonit) poistetaan kaikki ne äänet, jotka eivät istu harmoniaan, joten sooloa on lähes mahdoton soittaa väärin. Ei tehtävä siltikään ihan yksinkertainen ole, onhan musiikissa rytmikin, mutta jazzissa voi vapaasti muunnella rytmisiäkin ideoita ;-)

Yhteen pajaan saamme vieraita myös Aalto -yliopistosta. MIND! -tutkimusryhmä tulee toteuttamaan Vuorenmäen koululle kokeilevan pajan, jossa asetetaan luovuus koetukselle. Olen erittäin iloinen siitä, että koulumme yhteistyö yliopistomaailman kanssa on lähtenyt näin hienosti käyntiin. Olen jo avajaissanoissa sanonut, että pyrimme tekemään aitoa yhteistyötä myös tiedeyhteisön kanssa. Tavoitteenamme on luoda silta päiväkodista eskarin ja koulun kautta aina jatko-opintoihin saakka. Elinikäinen oppiminen ei saa olla vain tyhjä hokema, vaan yritämme tuoda sen käytäntöön osoittamalla, mitä kaikkea elämässä voikaan opiskella.

Juhla on sen verran riskialtis hanke, että on mahdollista, että joku menee pieleen tai että jopa koko juhla jossain määrin epäonnistuu. Luotamme kuitenkin siihen, että mitään hyvää ei voida saavuttaa, jos ei ole valmis tekemään myös virheitä. Meillä on yhdessä halu kokeilla tätä siinä hengessä, kuin olemme tämän vuodenkin toteuttaneet. Kokeilujen henki on osa meitä ja siitä yritämme pitääkin kiinni. Omassa pajassani ei tämän päivän harjoituksissa mikään mennyt pieleen. Ehkä pahinta, mitä meille siellä voisi sattua olisi, että kukaan ei haluaisi rohkeasti kokeilla uraansa jazzmuusikkona. Se olisi kurjaa. Ei sen kamalampaa.

Suomalainen koulu -mihin suuntaan olet menossa?

Olen pannut mielenkiinnolla merkille, että viime viikkoina on suomalaisen koulun tulevaisuudesta puhuttu enemmän kuin pitkään aikaan. Olin itse viime viikon tiistaina puhumassa 2000 -luvun didaktiikasta vaikutusvaltaisessa seurassa, Helsingin OKL järjesti oman tilaisuutensa tulevaisuuden koulusta samalla viikolla, rehtori Martti Hellström bloggasi omassa blogissaan 3 tulevaisuuden koulun vaihtoehtoa ja tänään professori Jouni Välijärvi toi oman lusikkansa soppaan Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla.

Otin Välijärven ravistelun innolla vastaan. Kerrankin joku uskalsi sanoa ääneen, että jotain on ihan oikeasti tehtävä. Pisa -menestyksestämme huolimatta huolestuttaviakin merkkejä on ollut ilmassa. On siis hyvä, että keskustellaan.

Muistamme hyvin viime kevään Vantaan koululaisten osaamista mitanneen tutkimuksen. En löytänyt enää linkkiä itse tutkimukseen, mutta muistin virkistykseksi oheinen Tommi Kaiturin puheenvuoro Uudesta Suomesta.

Merkit ovat siis huolestuttavia, vaikka mitään floppiahan ei vielä ole tapahtunut. Menestyimme edelleen Pisa -tutkimuksissakin varsin hyvin. Jo pitkään on kuitenkin ollut tiedossa, että olemme tehneet viime vuosikymmeninä oikeita, rohkeita siirtoja. Juuri tällä hetkellä kukaan ei vain oikein tunnu tietävän, mihin suuntaan tulisi mennä. On ollut helpompaa olla kärjen tuntumassa, muttei ihan terävimmässä kärjessä ja ottaa mallia hyvistä koulutusjärjestelmistä, jalostaa ideoita edelleen ja tehdä koko juttu vielä paremmin. Nyt kun olemme itse kärjessä, meidän tulisi näyttää maailmalle mallia. Onko meillä rohkeutta tehdä seuraava kultamitalisiirto?

Mielestäni Välijärven huomiot olivat varsin aiheellisia. Aina kun opetussuunnitelmaa uudistetaan tulee valtaisa määrä erilaisten etujärjestöjen edustajia tarjoamaan omia tavoitteitaan uudeksi oppiaineeksi. Soisin keskustelua käytävän hieman syvemmällä. Välijärvi oli pitkään aikaan ensimmäinen, joka uskalsi ravistella rakenteita.

"On syytä kysyä, missä määrin koulun nykyinen pedagogiikka ja toimintakulttuuri tuottavat passiivista asennetta tietoon ja yhteiskuntaan."

Mitä sitten on se pedagogiikka, johon Välijärvi viittaa? Uskon, että yksi suomalaisen koulun kompastuskiviä on liika kirjaviisaus. Luotamme oppikirjojen arvoon ja käytämme niitä usein lähes pyhinä kirjoina. Se passivoi suhdettamme tietoon. Jos luotamme kaiken tarvittavan löytyvän yhdestä, joskus vanhastakin, kirjasta, tuemme itse Välijärven mainitsemaa "passiivista suhdetta tietoon".

Nuoret etsivät tietonsa verkosta, eivät kirjoista. Kriittinen medialukutaito ja aktiivinen suhtautuminen tietoon, tulisikin olla paljon enemmän esillä kouluissamme. Meidän tulisi kasvattaa nuoriamme aktiivisiksi kansalaisiksi siten, että he uskaltaisivat kyseenalaistaa heitä ympäröivän maailman heille valmiina tarjoavan maailmankuvan. Meidän tulisi yhä enemmän rohkaista heitä tekemään omia päätelmiä ja muodostamaan omaa ymmärrystä meitä ympäröivästä maailmasta. Oppikirjankin tarjoama kuva maailmasta on vain yksi näkemys maailmasta. Se on ihmisten kirjoittama kirja.

2000 -luvun taitoihin kuuluvat olennaisena osana aktiivisen kansalaisen taidot. Oppimaan oppiminen oli asia, jonka myös Välijärvi nosti esiin kirjoituksessaan. Saimme Vuorenmäen koululla rautaisannoksen oppimaan oppimista viime viikon tiistaina, kun Juha Wikström Veikkolan koulusta kävi pitämässä meille koulutuksen. Dioja en ikävä kyllä voi julkaista, mutta niiden viesti oli selvä. Oppimaan oppiminen on ehdottomasti yksi tärkeimpiä asioita, johon koulu voi kasvattaa. Juhan sanoin, "koulun tehtävä on tuottaa koulutettavia kansalaisia." Tämän päivän yhteiskunnassa joudumme jokainen opettelemaan elämämme aikana niin paljon erilaisia uusia asioita, teknisiä vempaimia, ohjelmia, tapoja toimia jne. että meidän on välttämätöntä olla itseohjautuvia.

Elinikäisen oppimisen rinnalla opetussektorilla puhutaan nykyään oppimisen kaikkiallisuudesta. Olemme missä tahansa tai teemme mitä tahansa, joudumme oppimaan uutta. Tähän haasteeseen koulun on välttämättä vastattava. Meidän on kasvatettava lapsia ja nuoria, jotka suhtautuvat kiinnostunein mielin ympäröivään maailmaan. Meidän on myös kasvatettava lapsia ja nuoria, jotka uskovat omiin mahdollisuuksiinsa. Tähän työhön tarvitaan sekä koulua että kotia.

"...että oppimasta koskaan lakkaa en"

"Opettaa ja kasvattaa" määrittelee perusopetuslaki perusopetuksen tehtävät. Sen vuoksi myös tämän uuden blogini otsikko on "Koulua ja kasvatusta". Pyrin kirjoittamaan niin, että Vuorenmäen koulun arki välittyisi huoltajille ja muille kiinnostuneille. Toisaalta pyrin kirjoittamaan niin, että opetuksen ja kasvatuksen yleiset teemat olisivat monipuolisesti esillä.

Tänään alkoi Kirkkonummella taas uusi kouluvuosi. Omassa koulussani tuo vuosi ei ollut mikä tahansa vuosi, vaan koulumme kaikkien aikojen ensimmäinen. Nämä tänään kouluumme astelleet lapset ovat Vuorenmäen koulun ensimmäiset oppilaat. Tulevaisuudessa, kun Veikkolaan on jo kenties rakennettu kolmaskin koulu, he voivat yhä muistaa olleensa ne ihan ensimmäiset vuorenmäkeläiset.

Rehtorina olen iloinen, että koulupäivä meni kaikin puolin sujuvasti ja hyvin. Siitä iso kiitos kuuluu ammattitaitoiselle henkilökunnallemme. Pientä säätöä jouduimme vielä tekemään ruokailuvuoroihin, sillä pöytien ja tuolien määrää tullaan vielä lisäämään, jotta sali vetäisi puoli koulua kerrallaan. Ensimmäinen päivä on aina harjoittelua ja pieniä "lastentauteja" uudessa rakennuksessa aina on.

Koulupäivä eteni opettajien johdolla luokkatovereihin, uusiin opettajiin ja avustajiin tutustuen, sekä koulun rajoja kierrellen. Päätimme ensimmäisen koulupäivämme Vuorenmäen uudessa oppimiskeskuksessa yhteiseen tilaisuuteen, jossa koko koulun henkilökunta esiteltiin: opettajat, avustajat, laitoshuoltajat ja keittiön henkilökunta. Turvallisuutta lisää se, että heti tullaan tutuiksi. Meillä Vuorenmäessä tavoitteena on, että kaikki voisivat tuntea kuuluvansa yhteen suureen perheeseen.

Yhteinen tilaisuutemme päätettiin Petri Virtasen lauluun "Minun ystäväni", jonka sanat kertovat kauniilla tavalla, paitsi ystävyydestä, myös elinikäisestä oppimisesta:

"Minun ystäväni on kuin villasukka,
joka talvella lämmittää.
Ja minun ystäväni on kuin niitynkukka
joka saa minut hymyilemään.
Ota kädestä kiinni tule kanssani rantaan,
vien sinut katsomaan,
miten aurinko laskee puiden taakse
ja saa taivaan punertamaan.

Minä olen vielä pikkuinen ja siksi tahtoisin
oppia tään maailman paljon paremmin.
Ja kun mä sitten joskus olen aikuinen
niin toivon että oppimasta koskaan lakkaa en."