Huikea kiinnitys Robottiviikolle

Vuorenmäen koulu sai viime keväänä kutsun osallistua European Robotics Week:iin, johon Suomi osallistuu nyt ensimmäistä kertaa. Olimme ensimmäisiä kouluja, joita pyydettiin mukaan. Twitter -tuttuni Christina Andersson on Robottiviikon järjestäjiä ja heitti haasteen, johon heti tartuin.

Koulussamme on nyt hyvä "pöhinä" tieto- ja viestintätekniikan ympärillä. Onnistuneilla rekrytoinneilla, olemme saaneet vahvistettua alan osaamista. Noora ja Sami ovat ottaneet eturivin paikat koulumme tieto- ja viestintätekniikan kehitystyössä. Löfgrenin Sami on nimetty koulumme tvt:n opetuskäytön pedagogiseksi vastaavaksi ja Noora Malkavaara taas on jo legenda sosiaalisessa mediassa. Nooran osaaminen ja kyky ottaa haltuun uusia sovelluksia on ilmiömäinen.

Koulumme jaetun johtamisen malli ei ole kovin byrokraattinen. Koulussamme toimii selkeä työnjako rehtorin ja apulaisrehtorin välillä. Meillä on kehitetty tiimirakennetta kahden ensimmäisen vuoden aikana ja nyt kolmantena vuonna on selkiytetty tiimien toimenkuvia ja tavoitteita. En silti näe jaettua johtajuutta kovin rakenteelliseksi jaoksi. Jakelen vastuita ja tehtäviä pitkälti osaamisen mukaan ja sen mukaan, kuka pystyy ja haluaa ottaa vastuuta. Noora on selkeästi osoittanut kykyä ja halua ottaa vastuuta asioista, niinpä Noora vastaa koulumme Robottiviikon ohjelmasta. Nooran ydinosaaminen ja kiinnostus osuu juuri tälle alueelle.

Pidimme tänään lyhyen mutta tehokkaan palaverin Nooran kanssa aiheesta ja löimme perusrakenteen kuntoon. Avaamme viikon maanantaina 25.11. huikealla aloitustapahtumalla. Halusin mukaan jonkun kovan nimen. Niinpä tartuin tänään kesken palaverin puhelimeen ja soitin Suomen johtavan robotiikkayrityksen ZenRoboticsin Jufo Peltomaalle (ex-Raptori -muusikko). Jufo kertoi, että itse asiassa presidentti on toivonut hänen tekevän koulukeikkoja. Niinpä tämä pyyntö osui suoraan kohteeseen. Jufo suostui empimättä ja jopa perui yhden palaverin, jotta saimme aloitustapahtuman haluamaamme aikaan. Tunne oli kieltämättä kuin voittajalla. Olimme saaneet juuri sen jota olimme tavoitelleetkin -kovan nimen, joka on lisäksi katu-uskottava lasten silmissä. Ei mikään robotiikkainsinööri vaan aito rasta!

Robottiviikolle päätimme ottaa joka päivälle oman yläotsikon, jonka puitteissa luokissa työskennellään. Perusrunko noudattaa seuraavaa kaavaa:

maanantai

• klo 10 Aloitustapahtuma, äänessä Jufo Peltomaa, mahdollisuus oppilaiden kysymyksille.

tiistai

• Miten robotiikka voisi olla apuna koulussa/opiskelussa?

keskiviikko

• Robotiikan edut

torstai

• Robotiikan haitat/uhat

perjantai

• Hupipäivä

Vielä on paljon tekemistä. Haluamme koululle ihan aitoja robotteja. ZenRoboticsin kierrätysmateriaaleja erottelevat teollisuusrobotit painavat kuulemma 25 000 kiloa/kpl. Niiden tuominen koululle on paitsi raskasta, myös mahdotonta ;-) Emme silti ole heittäneet toivoamme. Aiomme vielä saada aitoja robotteja Robottiviikolle. Jos Sinulla on ideoita, kirjoita ne blogini kommentteihin.

Monenlaista olen ollut tekemässä, mutta tämä on aika kova juttu. On erittäin hienoa, että meidät on kutsuttu mukaan. Jatkamme Robottiviikon puitteissa yhteistyötä myös Aalto -yliopiston kanssa. Heidänkin MIND! -tutkimusryhmänsä on mukana viikon tapahtumissa. Verkot ovat vesillä. Uskomme Pietarin kalansaaliiseen.

Työelämän muutos haasteena koululle

Aloittaessani Vuorenmäen koulun rehtorina lähes päivälleen kaksi vuotta sitten (1.4.2011), kuvittelin uuden toimintakulttuurin tällaisessa uudessa tilanteessa uivan koulun rakenteisiin kuin itsestään. Ehkä kärjistän hieman. Tottakai ymmärsin, että mikään muutos ei tapahdu hetkessä, mutta hätäisestä ihmisestä hidas muutos joskus tuntuu liiankin hitaalta. Toisaalta olen huomannut, että hidas muutos tuottaa pysyvää muutosta. Ja sitähän me haemme.

Kahden vuoden rajapyykin lähestyessä, olen jälleen lukenut niitä samoja julkaisuja, joista ammensin näkökulmia muutokseen alussa. Olen lueskellut mm. EK:n OIVALLUS -hankkeen loppuraporttia ja Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisua Opetuksen innovaatiot ja innovatiivisuus opetuksessa.

Kummankin raportin taustalla on työelämän muutos. Ja koulussahan opiskellaan "elämää, eikä koulua varten". Oivallus -hankkeen loppuraportin tiivistelmässä hahmotellaan työelämän muutosta mm. seuraavasti:

"Koulutusjärjestelmän yhtenä tavoitteena on ollut valmistaa ihmisiä teollisen yhteis­kunnan palvelukseen eli töihin, joissa täsmällisesti määritellyt tehtävät oli jaettu etukäteen. Teollisen yhteiskunnan työntekijät työskentelivät pitkälti erillään toisistaan ja yhden taidon oppiminen riitti pitkäksi aikaa. 

Teollisuusyhteiskunnasta on siirrytty kohti tietoyhteiskuntaa tai kokeiluyhteis­kuntaa. Keskeiseksi on noussut se, osataanko työskennellä uudella tavalla ja siten saada aikaan uudistettuja tai uusia ratkaisuja. Haasteeseen vastatakseen yritykset muuttavat työn tekemisen tapojaan. Mekaaninen ajattelu, ”by the book”, on valttia yhä harvemmin. Tarkat ohjeet korvautuvat suuntaviivoilla ja tavoitteiden abstraktiotaso kasvaa. Työn sisällöt ja säännöt määritellään usein itse tai yhdessä muiden kanssa."

Myös koulussa olen pyrkinyt vahvistamaan yhteistä visiota, yhteisiä arvoja ja yhteistä näkemystä työn tekemisestä Vuorenmäen oppimiskeskuksessa. Emme ole useinkaan lähteneet antamaan tiukkoja ohjeita siitä, miten yksittäisen opettajan tulisi toimia. Samaan tavoitteeseen voidaan päästä monella tavalla. "Huipulle on monta tietä", kuten koulumme slogan kuuluu.

Olemme pyrkineet vahvistamaan yhteistyötä ja yhteisöllistä tiedon tuottamista. Opetussuunnitelmamme valmistuu parhaillaan Google Drivessa yhteisöllisesti siten, että osa kirjoittaa ja osa kommentoi. Tiimirakenteemme tarkoitus on tukea yhteistä tekemistä. Digiajan opettaja -koulutukseen lähetettiin 8 ihmistä koko talosta, jotta yhteinen tekeminen vahvistuisi ja toimintakulttuurin muutokselle olisi riittävän vakaa pohja.

Parhaillaan käydään kehityskeskusteluja ja tehdään samalla myös työsuorituksen arviointia. Koulussamme on monenlaisia erityistaitoja. Ne pitää kaikki saada yhteiseen käyttöön, kuten yksi innovatiivisen työyhteisön peruspilareista kuuluu: "Anna jokaiselle kaikki työssä tarvittava tieto" (Opetuksen innovaatiot ja innovatiivisuus opetuksessa, TEM, 2009).

Meillä on edelleen paljon tekemistä siinä, että rakenteet saadaan toimiviksi ja innovatiivisuutta ja osaamisen jakamista tukeviksi. Suunta on kuitenkin hyvä. Yhteistyö on lisääntynyt luokkien ja opettajien välillä. Tulevaisuudessa yritämme luoda edelleen sellaisia rakenteellisia muutoksia, jotka tukevat tätä kehitystä: työaikajärjestelyt, tiimiorganisaatio, työtehtävien kierto, mentorointi jne.

Tärkeää on muistaa myös se, että pelkät toimivat rakenteet eivät varmista oikeanlaista kehitystä. Em. Työ- ja elinkeinoministeriön raportissa puhutaan myös jaetusta johtajuudesta ja avataan käsitettä huomattavasti laajemmaksi kuin pelkät jaetun johtajuuden rakenteet.

Usein näemme jaetun johtajuuden vain muodollisena järjestelynä (distribution formally), jossa toimenkuvat on jaettu siten, että johtajuus jakaantuu (rehtori, apulaisrehtori, tiimien vetäjät jne.) Jaettu johtajuus voi toimia myös käytäntönä (distribution as pragmatic), jolloin jakamisen tilapäinen rooli korostuu. Johtamista jaetaan tarpeen mukaan. Esimerkiksi oman koulumme kohdalla mm. oppilashuoltoa koskeva lainsäädäntö muuttui samoihin aikoihin kun koulu perustettiin. Oli oleellista, että juuri oppilashuollon ammattilaiset olivat luomassa koulumme toimintatapoja tuossa tilanteessa -ei yksin rehtori. Jakaminen strategiana (distribution as strategic) toteutuu koulun pitkäaikaisessa kehittämisessä esim. sijoittamalla tiettyjä ihmisiä tiettyihin tarkkaan valittuihin tehtäviin. Myös rekrytoinnilla tehdään strategisia valintoja. Jakaminen vähittäin (distribution as incrementally) tarkoittaa johtamisvastuun jakamista sitä mukaa kun yksilö osoittaa pystyvänsä sitä ottamaan.

Koulussamme jaettu johtajuus ei siis toteudu pelkkinä muodollisina rakenteina vaan vastuuta jaetaan hyvin monin eri perustein. Koulumme kaikkein nuorimmillakin ja virkavuosiltaan kokemattomimmillakin opettajilla on erittäin tärkeitä taitoja koulumme kokonaisuuden kannalta. Osittain heidät on rekrytoitukin juuri tästä pitkän linjan strategisesta näkökulmasta. Tarvitsemme kouluumme juuri tietynlaista osaamista toimintakulttuurin muutoksen vahvistamiseksi.

EK:n raportti näkeekin rekrytoinnin yhdeksi kaikkein tärkeimmäksi toivotun muutoksen edistäjäksi. Näitä muutosta edistäviä tekijöitä ovat raportin mukaan:

1) rekrytoidaan uudenlaisia työntekijöitä
2) työkiertoa käytetään systemaattisesti
3) yrityksen johto ohjaa muutosta esimerkillään
4) yhteistyö ulkopuolisten tahojen kanssa lisääntyy
5) muutosta vauhditetaan kannustimilla

1. Oman koulumme kohdalla rekrytointi luo muutosta hitaasti sillä suurin osa viroista siirrettiin suoraan Veikkolan koulusta kun Vuorenmäen oppimiskeskus aloitti toimintansa. Rekrytointia oli siis suhteellisen vähän.

2. Työtehtävien kiertoa tehdään varmasti tulevaisuudessa eri vastuutehtävissä. Koulumme on vasta niin uusi, että kiertoa ei vielä ole ollut mielekästä tehdä. Sen sijaan edellä kuvaamaani johtamisen jakamista teemme kyllä monin tavoin. Apulaisrehtori ja tiimien vetäjät eivät suinkaan ole ainoita, joilla olisi merkittäviä vastuutehtäviä johtajuuden näkökulmasta. Viimeksi viime viikolla Sami Löfgren otti vastuun koulumme tieto- ja viestintätekniikan pedagogisen käytön edistämisestä. Siinä hänellä on vahvana tukenaan digitiimimme, jonka alueelle uusien toimintatapojen levittäminen myös kuuluu.

3. Rehtorina pyrin toimimaan esimerkkinä muille. Olen mukana niissä keskeisissä hankkeissa, joissa minun läsnäolollani on merkitystä. Digiajan opettaja -koulutus on yksi tällaisista. Toimin itsekin vastaavissa koulutustehtävissä mm. KuumaTVT -hankkeen puitteissa, mutta silti pidän tärkeänä, että olen mukana juuri niissä hankkeissa, jotka ovat viemässä kouluamme 2020 -luvulle. Se ei voi olla yksin yksittäisten opettajien tehtävä. Oma verkostoitumiseni sosiaalisen median kautta voidaan nähdä myös tällaisena esimerkkinä toimimisena.

4. Toistaiseksi meillä on ollut yhteistyöhankkeita mm. Aalto -yliopiston (kokeilukulttuuri) ja Helsingin yliopiston kanssa (Finnable). Näitä hankkeita on tarjolla koko ajan, mutta lähdemme toistaiseksi niihin melko harkiten sillä uuden koulun käytänteiden luominen ei saa häiriintyä siitä, että ollaan liian monessa mukana. Tulevana syksynä olemme kuitenkin mukana viettämässä Euroopan robottiviikkoa. Tästä myöhemmin lisää.

5. Julkisen talouden kannustimet ovat suhteellisen maltillisia, mutta niillä on kuitenkin tunnustuksellinen merkitys. Vaikka rahasumma ei päätä huimaisikaan, työpanoksen huomioiminen pienelläkin kannustimella voi olla merkityksellinen. Toisaalta monesti oikeassa paikassa, oikeaan aikaan annettu suullinen tunnustus voi myös olla tärkeä kannustin. Työn imu ei voi syntyä vain ulkoisista kannustimista -se syntyy parhaimmillaan juuri sisältä käsin, työstä itsestään.

Miksi sitten puhun muutoksesta? Suomalainen kouluhan pärjää mainiosti kansainvälisissä vertailuissa. On totta, että olemme menestyneet viimeiset kymmenen vuotta PISA -testeissä ja muissakin vertailuissa. Viime vuosina olemme kuitenkin joutuneet luovuttamaan kirkkaimmat sijat Aasiaan ja toisaalta tällä hetkellä varsin yleisesti jaetaan huoli siitä, että suomalainen koululaitos on putoamassa tieto- ja viestintäteknisen kehityksen kelkasta. Jos mitään ei tehdä, voimme pudota pysyvästi.

En ole siis puhumassa muutoksesta muutoksen takia, vaan olen puhumassa muutoksesta sen takia, että pysymme edelleen maailman koulutuksen esimerkkimaana tulevina vuosikymmeninä. Meidän täytyy olla perillä siitä, mihin maailma on menossa, jotta voimme viedä koulun kulttuuria siihen suuntaan, mikä on välttämätöntä. Siltikään emme voi unohtaa sitä kaikkein tärkeintä: koulun tehtävä on myös kasvattaa. Kaiken edellä kuvatun keskiössä on oppilas, lapsi, joka harjoittelee elämäntaitoja, jotta jonain päivänä hän nostaa siipensä ja nousee ilmaan niillä tiedoin ja taidoin, jotka hän on ammentanut siihen astisesta elämästään. Onneksi elämästä ei tule koskaan valmista, vaan oppiminen on elinikäinen prosessi. Voimme jokainen kehittyä päivittäin.

MIND! -seminaari

Koulumme oli viime vuonna Sitran ja Aalto -yliopiston hankkeessa, jossa pyrittiin edistämään kokeilukulttuurin leviämistä. Mitä oikein on kokeilukulttuuri? Kokeilukulttuuri on vastavoima suunnittelukulttuurille, jossa kaikkia ratkaisuja varten pidetään kokouksia, tehdään komiteamietintöjä ja 5 -vuotissuunnitelmia ennen kuin uskalletaan mennä käytäntöön.

Tänään Sitra twiittasi Twitterissä linkin videoon, joka kiteyttää kokeilukulttuurin ajatuksen hyvin. Twiitin teksti oli:

"Kokeilukulttuuri kannustaa uusien ratkaisujen luomiseen ja haastaa suunnittelusta tekemiseen"

Ja video näytti tältä:



Kokeilukulttuuri on jäänyt tuon Sitran ja Aalto -yliopiston hankkeen jälkeen elämään Vuorenmäen kouluun. Kokeileminen on myös yksi arvoistamme. Näemme kokeilemisen hyvin lähellä luovuutta ja innovatiivisuutta. Nuo kaksi sanaa vilisevät jokaisen itseään kunnioittavan firman arvoissa. Me halusimme nostaa tilalle suomalaisen sanan, joka edustaisi jotain samaa.

Syyskuun alussa saimme Aalto -yliopiston MIND! -tutkimusryhmän Jussi Ekqvistiltä kutsun lähteä mukaan MIND! -seminaariin, joka pidettiin tänään. Seminaaripaikkana toimi Aalto -yliopiston kauppakorkeakoulun Nokia -sali Runebergintiellä. Paikalla oli arvovaltaista väkeä. Kouluamme edustivat 5. luokan Mea, Inka ja Kalle yhdessä Eeva -open kanssa. Oppilaat olivat Eevan ohjauksessa tehneet hienon Power Pointin hankkeestamme.

Klo 13.07 sain Eevalta innostuneen tekstiviestin:

"Meidän oppilaat saivat isot isot aplodit! Ja paljon oli kysymyksiä oppilaille. Hyvä Vuorenmäki! Jee."

Ihan niin kuin arvokisoissakin mitalistit saavat valtionjohdon onnittelut, päätin minäkin soittaa oppilaille ja onnitella hyvästä työstä. Tunnelma taksissa paluumatkalla oli selvästi innostunut. Päivä oli ollut onnistunut.

Kun puhutaan oppilaiden osallisuudesta, se tarkoittaa konkreettisesti tätä. Sitä, että lapsiin luotetaan, heille annetaan vastuuta, kannustetaan ylittämään rajoja ja onnistumaan. Veikkaan, että jos olisin itse ollut esittelemässä hankettamme, koko hanke olisi hukkunut muiden aikuisten puheenvuorojen sekaan. Hieno työ, Mea, Inka ja Kalle! Kiitos Teille!

Opettajat pistivät itsensä likoon

Aloitimme päivän tänään yhteisellä tilaisuudella koulun salissa. Tapahtuma oli lähtölaukaus hyvän käytöksen kuukaudelle, jota syyskuussa vietämme. Jo suunnittelupäivänä ennen koulujen alkua, päätimme yhdessä, että kokeilemme jotain uutta. Päätimme tehdä opettajien kanssa näytelmiä liittyen hyvään ja huonoon käytökseen.

Opettajat olivat tehneet 3 hyvin erilaista näytelmää. Itse asiassa yksi näistä oli video. Opettajat olivat oppilaille täysin uusissa rooleissa ja tekivät jotain yllättävää. Temppu selvästi puri. Oppilaat elivät näytelmissä vahvasti mukana ja jokainen näytelmä sai raikuvat suosionosoitukset.

Harmi, ettei kameraa ollut mukana. Tilaisuus pisti väkisinkin miettimään, miksei tällaista voisi tehdä enemmän. Ja sitäkin, että oppilaat ja opettajat tekisivät yhteisen projektin. Se vasta kivaa olisikin ja vahvistaisi koulun yhteisöllisyyttä. Minulla on jo muutama käsikirjoitus mielessä. Jotain saatetaan nähdä jo tänä vuonna.

Joskus menneinä vuosina, nuorena ja innokkaana opettajana, olin toteuttamassa Espoossa muutamaakin koululaismusikaalia yhdessä oppilaiden kanssa. Ne ovat varmasti edelleenkin yhdet opettajan urani kohokohdista. Kaikilla oli kivaa ja lopputuloskin oli hyvä.

Kaikkien aikojen kauneimman palautteeni opettajan työstäni sain noista projekteista vuosien jälkeen, kun eräs entisistä oppilaistani kirjoitti minulle kauniin ja koskettavan sähköpostin, jossa hän kertoi noiden projektien saaneen hänet uskomaan itseensä. Parhaimmillaan koulu voi antaa sellaisiakin kokemuksia. Liian usein tyydymme helppoihin ratkaisuihin. Vuorenmäessä olemme luvanneet kokeilla jotain erilaista. Siitä muistutuksena opettajat saivat Aalto -yliopistosta lisenssit toimia eri tavalla. Tänään saimme kutsun Aalto -yliopiston seminaariin puhumaan aiheesta. Niin me. Myös oppilaat. 20.9. meiltä on varmasti lähdössä jonkinlainen ryhmä julistamaan kokeilemisen ilosanomaa muille kouluille. Siitä nautimme tänäänkin. Kannatti kokeilla.

Onnistumisia

Joskus riskinotto kannattaa. "Jos et veikkaa, et voi voittaa", sanoi vanha mainoslause. Tänään vietimme koulullamme hieman erilaista kevätjuhlaa. Näin jälkeen päin voin myöntää, ettei prosessi ollut itselleni ihan helppo. Minulla oli huono kokemus vastaavasta juhlasta ja se väritti omaa mielikuvaani. Opettajat vakuuttelivat minulle, että kannattaa KOKEILLA. Kokeilukulttuurista on meillä puhuttu koko vuosi. Aalto yliopiston MIND! -tutkimusryhmä on ollut mukana. Olisin puhunut omia periaatteitani vastaan jos en olisi antanut kokeilla.

Juhla oli toiminnallinen kokonaisuus, joka perustui kolmeen erilaiseen toimintapisteeseen. Ulkona oli luontopolku, sisällä salissa ns. Tähtien ilta ja luokissa erilaisia toimintapisteitä. Koteihin oli etukäteen lähetetty kutsut, joissa oli alueen kartta ja kiertosuunta, jotta valtava huoltaja- ja oppilasmäärä saatiin kulkemaan järjestyksessä.

Ilta aloitettiin yhteisesti pihalta, jossa toivotin aluksi kaikki tervetulleeksi. Sen jälkeen Aalto yliopiston Jussi Ekqvist ja Henna Kärkkäinen luovuttivat koulullemme virallisen lisenssin toimia eri tavalla. B0 -kokoinen (1000 x 1414) lisenssi saa kunniapaikan koulumme seinältä. Tämän jälkeen pidin itse lyhyen puheen. Halusin nostaa esiin kolme asiaa. 1. Nykykoulussa on ennen kaikkea kyse omien unelmien löytämisestä. Koulua täytyy käydä niin, etteivät arvosanat nouse omien unelmien tielle. Oli unelma sitten tulla astronautiksi, kirjastonhoitajaksi tai poliisiksi, on tärkeää opiskella niin, että opiskelu ei estä omia unelmia. 2. Kouluun tullaan oppimaan, ei osaamaan. Tästä kirjoitin edellisessäkin blogilastussani. Painotamme elinikäistä oppimista, jossa emme koskaan valmistu. Aina on uutta opittavaa. Oppiminen on hieno asia ja sitä kannattaa vaalia. Juuri tästä syystä haluamme pitää jo alakoulussa hyvät yhteydet aina yliopistomaailmaan saakka. Haluamme näyttää, että opintie on hieno tie. Eräs pieni koululainen kävikin tänään sanomassa Aalto yliopiston tutkijoille: "Minä menen suoraan alakoulusta yliopistoon." Tavoitteet kohdallaan ;-)3. Kolmanneksi kiitin huoltajia ja yhteistyökumppaneita yhteistyöstä ja ennen kaikkea tietysti oppilaita.

Olin itse vetämässä toiminnallista musiikkipajaa nimella Cotton Club Vuorenmäki. Pajassa esitettiin muutamia kappaleita oppilaiden soittamana ja muutamaan kappaleeseen otettiin yleisön joukosta "solisteja". Toteutimme oppilaiden kanssa saman ohjelman kuusi kertaa illan aikana. Olen tavattoman ylpeä oppilaista, että he jaksoivat. Illan solisteista moni jäi mieleen. Kuulimme uskomattomia suorituksia. Ihan heti alussa kävivät isä ja poika, Vertti ja Taavetti, soittamassa ihan uskomattoman hienosti. Moni solisteista vähintäänkin ylitti kynnyksen heittäytyä. Olimme tehneet asian helpoksi. Kaikki "väärät" sävelet oli xylofoneista noukittu pois. Riitti, että uskalsi kilkuttaa kun tuli oma vuoro. Nuotteja ei tarvinnut tuntea. Hauskaa oli. Yhtenä kappaleista soitimme legendaarisen Duke Ellingtonin kappaleen C-Jam Blues. Yksi isä kävi jälkeenpäin sanomassa, että: "En tiennyt, että rehtori on jazzmies." Tottakai olen. Olen parikymmentä vuotta sitten opiskellut Los Angelesin maineikkaassa Musicians' Institutessa Hollywoodissa. Jotain on jäänyt taskuun. Jos ei muuta niin rakkaus musiikkiin ja uskallus heittäytyä.

Muita pisteitä en ehtinyt itse nähdä, mutta vanhempien palaute oli järjestään hyvää. Olin tästä suunnattoman iloinen. Koulumme antoi muutenkin parastaan. Laitoshuoltajat olivat siivonneet koulun hyvään kuntoon ja opettajat olivat tehneet koko koulun yhdeksi suureksi taidenäyttelyksi. Laitan tähän loppuun vielä muutamia valikoituja otoksia. Suuret kiitokset kaikille osallistuneille. Teimme yhdessä hienon juhlan.

Kevätjuhla kokeilun hengessä

Kirjoitin pari päivää sitten KUUMA -kuntien tvt -seminaarista, jossa yhtenä puhujana oli Anssi Tuulenmäki Aalto -yliopistosta. Tuulenmäen MIND! -tutkimusryhmä pitää yhtenä tavoitteenaan edistää pieniä kokeiluja. Filosofiaan kuuluu ajatus siitä, ettei pidä hylätä hurjiakaan ideoita kokeilematta niitä ensin.

Vuorenmäen koulu on tehnyt yhteistyötä MIND! -tutkimusryhmän kanssa viime syksystä lähtien. Teimme syksyllä omia pieniä kokeilujamme. Osallisina olivat sekä oppilaat että opettajat. Kokemus jäi elämään ja yhä edelleen kuulen välillä viittauksia siihen, että "eikö asia olisi vähintäänkin kokeilemisen arvoinen?" Näin on käynyt myös kevätjuhlamme kanssa. Olemme unelmoineet kevätjuhlasta, joka olisi toiminnallinen ja johon ei tarvitsisi laittaa osallistujamäärälle rajoitteita. Koulun saliin kun mahtuu yhtä aikaa rajallinen määrä ihmisiä.

Lähdimme ideoimaan kevätjuhlaa, joka tapahtuisi koulussa ja koulun lähiympäristössä toimintapisteittäin. Tänään juhlaa harjoiteltiin ensimmäistä kertaa kokonaisuutena. Vielä riittää säätämistä, mutta olemme vakaassa uskossa, että homma saadaan vielä toimimaan.

Olen itse lupautunut vetämään n. 15 oppilaan kanssa ns. improvisaatiopajan, jossa vieraamme pääsevät kokeilemaan jazzimprovisaatiota turvallisessa ympäristössä. Ketään ei heti viedä Cotton Clubin lavalle tai edes Pori Jazziin vaan soolosoittimista (xylofonit) poistetaan kaikki ne äänet, jotka eivät istu harmoniaan, joten sooloa on lähes mahdoton soittaa väärin. Ei tehtävä siltikään ihan yksinkertainen ole, onhan musiikissa rytmikin, mutta jazzissa voi vapaasti muunnella rytmisiäkin ideoita ;-)

Yhteen pajaan saamme vieraita myös Aalto -yliopistosta. MIND! -tutkimusryhmä tulee toteuttamaan Vuorenmäen koululle kokeilevan pajan, jossa asetetaan luovuus koetukselle. Olen erittäin iloinen siitä, että koulumme yhteistyö yliopistomaailman kanssa on lähtenyt näin hienosti käyntiin. Olen jo avajaissanoissa sanonut, että pyrimme tekemään aitoa yhteistyötä myös tiedeyhteisön kanssa. Tavoitteenamme on luoda silta päiväkodista eskarin ja koulun kautta aina jatko-opintoihin saakka. Elinikäinen oppiminen ei saa olla vain tyhjä hokema, vaan yritämme tuoda sen käytäntöön osoittamalla, mitä kaikkea elämässä voikaan opiskella.

Juhla on sen verran riskialtis hanke, että on mahdollista, että joku menee pieleen tai että jopa koko juhla jossain määrin epäonnistuu. Luotamme kuitenkin siihen, että mitään hyvää ei voida saavuttaa, jos ei ole valmis tekemään myös virheitä. Meillä on yhdessä halu kokeilla tätä siinä hengessä, kuin olemme tämän vuodenkin toteuttaneet. Kokeilujen henki on osa meitä ja siitä yritämme pitääkin kiinni. Omassa pajassani ei tämän päivän harjoituksissa mikään mennyt pieleen. Ehkä pahinta, mitä meille siellä voisi sattua olisi, että kukaan ei haluaisi rohkeasti kokeilla uraansa jazzmuusikkona. Se olisi kurjaa. Ei sen kamalampaa.

Koulujen TVT -hypeä Heurekassa

Kirkkonummi on päässyt mukaan ns. KUUMA -kuntien laajaan TVT -hankkeeseen, jossa pyritään kehittämään paitsi uusia oppimisympäristöjä, myös opettajien tvt -osaamista. Kirkkonummi (ja muut ns. kuntaneloset) sekä em. KUUMA -kunnat muodostavat ydinmetropolia ympäröivän 10 kunnan renkaan. Tänään kokoonnuttiin yhteen Tiedekeskus Heurekaan innostavaan aloitusseminaariin.

Tilaisuuden ensimmäisen vierailijapuheenvuoron piti opetusneuvos Kaisa Vähähyyppä. Hän pohti mm. sitä, missä piilee suomalaisen koulujärjestelmän vahvuus? Perinteinen (ja varmasti osittain ihan oikeakin) vastaus on, osaavissa opettajissa. Suomalainen opettajankoulutusjärjestelmä hakee maailmalla vertaistaan. Opettajat suorittavat laajat yliopisto-opinnot, jotka tähtäävät myös siihen, että opettaja on myös oman työnsä tutkija. Tämän lisäksi opetusneuvos Vähähyyppä luetteli suomalaisen koulun vahvuuksiksi kolme tekijää: yhteistyö, luottamus ja tasa-arvo. Yhteistyötä tehdään koulun sisällä, kotien kanssa sekä tietysti erilaisten sidosryhmien kanssa. Suomalaisen koulun yksi menestystekijöitä on myös ollut se, että opettajaa arvostetaan ja häneen luotetaan. Suomi on kansainvälisesti mitattuna myös yksi tasa-arvoisimmista valtioista. Vai onko?

Kun tarkastellaan tieto- ja viestintätekniikkaa, vastaus ei ole ihan niin selvä. Suomessa on perusopetuksessa 5,44 oppilasta tietokonetta kohden ja lukiossa 4,75. Luvut voisivat olla huonompiakin. Mutta tasa-arvon näkökulmasta keskiarvot eivät kerro kaikkea. Kun suomalaisittain huippukaupungeissa, Oulussa ja Kokkolassa on 4,7 perusopetuksen oppilasta konetta kohden, on vastaavasti esim. Kotkassa 7 oppilasta yhtä konetta kohden. Vähähyyppä kertoi löytyvän jopa kouluja, joissa yhtä konetta kohden on n. 100 oppilasta. (Omassa UUDESSA koulussani on n. 10 oppilasta konetta kohden). Kun tähän vielä vertaillaan Suomea kansainvälisesti niin ulkomailla on keskimäärin hieman yli 2 oppilasta yhtä konetta kohden. Ehkä meillä on sittenkin hieman syytä huoleen. Enkä malta olla kysymättä tässä sitä, miksi Suomi ei osallistu PISA -testien tvt -taitoja mittaavaan osioon? Me kyllä menestymme lukutaidossa ja luonnontieteissä, mutta entä TVT -taitomme?

Seuraavana puhujana lavalle asteli seminaarin ns. juhlapuhujaksi kutsuttu professori Kirsti Lonka. Lonka vetää Helsingin yliopistolla Engaging Learning Environments (ELE) -tutkimushanketta. Hankkeessa yritetään hahmottaa innostavan oppimisympäristön kysymystä. Millainen oppimisympäristö tukee, tai jopa saa aikaan, oppimista?

Itselleni jäi professori Longan esityksestä erityisesti kaksi, ehkä kokonaisuuden kannalta epäoleellistakin, asiaa mieleen. Ensinnäkin hän painotti sitä, että usein keskitymme liikaa laitteisiin ja liian vähän pedagogiaan. Yksin laitteet eivät tuota hyvää oppimista. Toisaalta laitteet vanhenevat tavattoman nopeasti. Se on pelin henki. Laitteisiin keskittymisen sijaan, meidän tulisi luoda uutta pedagogiaa. Miten hyödynnämme uusinta teknologiaa niin, että se tuottaa hyvää oppimista?

Toiseksi ilahduin siitä, että Kirsti Lonka puhui sen puolesta, että Sisäistä motivaatiota voi tukea. Ihmisen sisäinen motivaatio ei ole jokin sisäsyntyinen ominaisuus, joka ihmisellä joko on tai sitten ei ole. Opettajan on liian helppo paeta sen taakse, että "oppilaalta puuttuu sisäinen motivaatio". Herätä se, hyvänen aika! Voisitko kenties itse tehdä jotain toisin, jotta oppilaan uinuva sisäinen motivaatio heräisi? Lonka toivoi, ettei oppilaita kategorisoida, vaan nähdään oppiminen prosessina, jossa jokaisella on mahdollisuus kehittää itseään. Tärkeä näkökulma!

Välissä hankkeen vetäjä, Sipoon opetusjohtaja, Jari Alasmäki esitteli hanketta hirveällä energialla. On hienoa, että hanketta vetää ihminen, joka on noin täysillä asiansa takana. Viimeisenä puhujana kuulimme Aalto yliopiston yli-innovaatioaktivistia Anssi Tuulenmäkeä. Olen kuullut Anssi Tuulenmäen esityksen muutamaan kertaan, sekä lukenut hänen kirjansa Lupa toimia eri tavalla, ja yhä edelleen tuo mies jaksaa innostaa. Anssi Tuulenmäki puhuu siitä, että jotta ihminen voisi innostaa muita, hänellä tulee olla agenda. Tuulenmäki puhuu strategisista innovaatioista. Hänen oma MIND! -tutkimusryhmänsä (joka on tehnyt tämän vuoden yhteistyötä myös oman Vuorenmäen koulumme kanssa) on kehittänyt kokeilemisen kulttuuria. Tuulenmäki puhuu innostavasti sen puolesta, että ennen kuin sanotaan "ei se toimi", tulisi aina kokeilla. Ja sitten kun "se ei toimi", korjata ja kokeilla uudestaan. Näin päästään vähitellen oikeaan suuntaan. Toisaalta Tuulenmäki muistutti, että kokeiluilla saadaan erilaisille hankkeille julkisuutta. Kirjoittamalla komiteamietintö, kukaan ei koskaan kuule siitä. Sen sijaan tekemällä, rohkea kokeilu, voi päätyä ykkösuutiseksi, kuten kävi MIND! -ryhmän hitaille kassoille. Haitaat kassat kehitettiin vanhuksille ja kehitysvammaisille helpottamaan heidän arkeaan. Jäin itse miettimään, voisiko toimia "hidas luokka". Tai kuten hitaan kassan kohdalla kävi, syntyi uusi yhdyssana hidaskassa, voisi syntyä siis myös hidasluokka!

Hitaan luokan idea voisi olla samantyyppinen kuin hitaan kassankin, helpottaa ihmisen arkea. Kaikki eivät opi samassa tahdissa. Hitaalla luokalla voisi olla mahdollisuus opiskella kolmessa vuodessa samat asiat kuin muut opiskelevat kahdessa. Tätähän käytännössä jo tehdään, kun suunnitellaan ns. kolmivuotista alkuopetusta. Kirkkonummella Kirkonkylän koululla on hyvällä menestyksellä kokeiltu ns. alkuluokkaa, jossa samassa luokassa on ollut eskareita ja ekaluokkalaisia. Alkuluokka laajennettuna tokaluokkalaisilla, voisi olla juuri tällainen hidasluokka. Voi olla, että nykypäivän kilpailuyhteiskunnassa sille ei olisi juuri tilausta, mutta monelle lapselle siitä voisi kiistatta olla hyötyä.

Konkreettisena antina itselleni jäi ajatus siitä, että kokeileminen tullaan varmaankin kirjaamaan myös Vuorenmäen koulun ensi lukuvuoden lukuvuosisuunnitelmaan. Seminaarista jäi innostava olo. Mielenkiinnolla odotan tulevia haasteita.

ps. Lopuksi haluan vielä kiittää Kaisa Vähähyyppää blogini maininnasta ja Anssi Tuulenmäkeä siitä, että hän esitteli erään oman koulumme oppilaan innovatiivisen idean. Oma kokeilukulttuurin edistämisen hankkeemme sijoittui syksyyn. Silloin mm. pohdittiin, miten sisälle kulkeutuvan hiekan määrää voisi koulussamme vähentää. Eräs oppilaamme ehdotti köysirataa yli tuon hiekka-alueen. Tuota köysirataa pitkin oppilaat pääsisivät kouluun koskettamatta hiekkaa. Innovatiivista, eikö?

Pohdintoja koulumme tulevaisuudesta

Avajaisten jälkimainingeissa on tullut pohdittua monenlaista. Omassa avajaispuheenvuorossani mainitsin koulun slogan vaihtoehdoista, joita on toistaiseksi kaksi 1) "Jokaisella on vuorensa" tai 2) "Huipulle on monta tietä." Kummatkin ammentavat Vuorenmäki -nimestä, kuten juhlan koko teemakin.

"Jokaisella on vuorensa"

Ensimmäinen sloganvaihtoehto on kiipeilijöiden sanonta. Olen itse kuullut sen kirkkonummen kiipeilijäsuuruudelta, Veikka Gustafssonilta. Sanonta korostaa sitä, että jokaisen ei tarvitse kiivetä Mount Everestille -ei edes Vuorenmäelle. Oleellista on, että asettaa itselleen sopivat tavoitteet.

Sloganissa korostuu kuitenkin hienolla tavalla yksilöllisyys. Jokaisen opinpolku on yksilöllinen.

"Huipulle on monta tietä"

Toinen sloganvaihtoehto korostaa myös meidän oppijoiden erilaisuutta. Kukin on juuri omanlaisensa ja kaikkien ei tarvitse oppia samalla tavalla. Keinot voivat olla monenlaisia. Samaan lopputulokseen, tai jopa omanlaiseen lopputulokseen, voidaan päästä erilaisia reittejä. Aivan kuten kiipeilijätkin -osa valitsee haasteellisen pohjoisseinämän ja osa kulkee perinteistä reittiä Khumbu -jäävirran kautta Nepalin puolelta.

Merkittävä suomalainen, ja kansainvälisesti varmasti tunnetuin pedagogimme, Pasi Sahlberg, on tuoreessa kirjassaan Finnish Lessons pohtinut suomalaisen koulun tulevaisuuden visiota. Sahlbergin mukaan visiona voisi olla se, että "luodaan oppivien yhteisö, jossa jokainen voi löytää oman talenttinsa" (Martti Hellströmin käännöstä mukaellen).

Oheinen Sahlbergin visio osuu hyvin lähelle em. sloganeitamme. Uskonkin, että olemme melkolailla oikealla tiellä. Tulevaisuutta ei kukaan voi ennustaa, mutta kun lapsen elämää ja yksilöllisiä taitoja kunnioitetaan, ei voida mennä pahasti pieleen.

ps. Pienenä jälkikirjoituksena kerron vielä edelliseen viitaten, että kävin avajaisissamme myös mielenkiintoisen keskustelun Aalto -yliopiston Jussi Ekqvistin kanssa. Jussi kertoi pohtineensa tulevia yhteistyökuvioitamme ja mietti, mitä yrityselämä voisi oppia koulusta? Hän kertoi keksineensä sen juhlassamme: yritykset voisivat opettajien ja oppilaiden suhteista oppia, mitä voidaan saada aikaiseksi, kun toista kunnioitetaan aidosti. Aika hieno ajatus.

Avajaisjuhla - lasten juhla

Vuorenmäen oppimiskeskuksen virallisia avajaisia vietettiin tänään aamulla klo 9.15 hyvissä tunnelmissa. "Virallisuudesta" en tosin niin tiedä. Juhla eteni hyvin rennosti, paikoitellen jopa riehakkaasti.

Juhla alkoi Sibeliuksen musiikilla, olihan tänään Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivä. Sen jälkeen katseltiin hellyyttävän suloisten peikkoasuihin pukeutuneiden Hipsuvarpaiden ja Naavatassujen (päiväkodin pienimmät ryhmät) videoita metsäretkeltä.

Avajaissanat lausuimme (tai jutustelimme) päiväkodinjohtaja Kirsin kanssa yhdessä. Puheessamme korostui yhteistyö ja yhdessä tekeminen jo juhlan suunnittelusta lähtien. Yhteistyöllä ymmärrämme sen lisäksi paikallisen, veikkolalaisen yhteistyön (Koti- ja kouluyhdistys, kyläyhdistys, seurakunta, urheiluseurat jne.) ja toisaalta laajemman yhteistyön aina globaaliin yhteistyöhön saakka. Erityisesti halusin korostaa sitä, että opetuksen ja kasvatuksen tehtävänä on aina katsoa eteenpäin: jatko-opintoihin ja työelämään saakka. Tästä konkreettisena osoituksena paikalla oli kahden yliopiston edustus. Aalto -yliopiston kanssa olemme jo tehneet hyvää yhteistyötä Sitran Elinvoima -foorumin puitteissa. Lisäksi juhlapuhujana meillä oli Helsingin yliopiston vararehtori, professori Hannele Niemi, jonka kanssa on suunnitelmissa aloittaa uudenlainen tutkimusyhteistyö. Mitä se tulee pitämään sisällään, kerron siitä myöhemmin.

Ohjelma alkoi Giegin Vuorenkuninkaan luolassa -teokseen tehdyllä eskarien ja ekaluokkalaisten tanssilla, jossa vuorenpeikot saivat kuulla, että heidän kotimetsäänsä suunnitellaan koulua. Pikkupeikot olivat hyvin surullisia siitä, että metsän valtaisivat kohta puskutraktorit -eiväthän he tienneet, mitä koulu tulisi olemaan.

Seuraavaksi peikkoäiti lohdutteli pikkupeikkoja Peikkoäidin kehtolaululla. Laulun esittivät kolmasluokkalaiset. Sitten tulivat kuitenkin traktorit ja kuultiin 5. -luokkalaisten Ammatit -laulu.

Metsä jäi autioksi ja tyhjäksi kun kaikki oli raivattu. Vain yksi pieni päivänsäde sinnitteli vielä hengissä. 4. luokan oppilaat esittivät laulun Päivänsäde ja menninkäinen, jonka jälkeen rakennus oli kohonnut jo niin, että oli uuden koulun avajaisten vuoro. Nauha leikattiin ja kuuntelimme juhlapuheen.

Hannele Niemi puhui kauniisti siitä, mitä hyvään oppimiseen ja hyvään kouluun tarvitaan. "Tarvitaan halu oppia, ripaus sinnikkyyttä ja paljon hyvää yhteistyötä", puhui prof. Niemi suoraan juhlaväen sydämiin. Puhe oli erinomaisesti suunnattu lapsille sekä kielensä, että sanomansa puolesta.

Puheen jälkeen pienet peikot olivat jo päässeet kouluun ja opiskelivat innokkaasti vokaaleja Vokaalilaulun tahdissa. Esitys päättyi riehakkaisiin sambarytmeihin, joka enteili tulevaa.

Riehakkaasti lähtivät omaa puhettaan pitämään myös opetustoimenjohtaja Jukka Pietinen ja varhaiskasvatuksen johtaja Raili Santavuorikin. He olivat kirjoittaneet upean Laulun Vuorenmäelle vanhaan karjalaiseen säveleen. Musiikinopettajakoulutuksen saanut opetustoimenjohtajamme Jukka Pietinen soitti kannelta ja yhdessä he toimivat esilaulajina ja laulattivat myös yleisöä vuorolauluna seuraavan laulun sanoin:

”Hei kuules tyttö
hei kuules poika
kerro mulle mistä tämä kaikki alko”

”Strategiassahan on kerrottuna lapsen yhtenäisest´oppimisen tiestä”

”Mitähän se sitten
tarkoittaa täällä
leikissä ja arjen työssä”

”Sitä, että kaikki kantaa vastuun sekä
arvostaa myös toisen työtä.”

”Yhteiset on hyvä
myöskin olla arvot
sekä arjen pelisäännöt”

”Kasvunkumppaneina toimiminen tuo
ilon, turvan Vuorenmäkehenkin”

”Vaka, esiops
sekä perusops
niissä on se
oppimisen juoni”

”Niissä tavoitellaan oppimahan sekä olemahan ihmisiksi”

”Sekä, että jokainen
voi tulla itseksi ja
yhteiskunnan jäseneksi”

”Onnea ja menestystä teidän työlle,
sekä leikkiin että oppimiseen”

Yhteisen juhlamme ohjelmallinen osuus päättyi Milli Menninkäisen lauluun -ja raikuviin aplodeihin.

Päällimmäisenä tunteena jäi suuri kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että olemme yhdessä saaneet juhlan aikaiseksi, kaikki meni hyvin ja että pidimme tiukasti kiinni siitä, että jokainen lapsi on jollakin tavoin juhlassa osallinen. Juhla oli kuitenkin ennen kaikkea LASTEN JUHLA.

Elinvoima -foorumin antia

Päivät ovat niin loputtoman täynnä asiaa, että aivan liian harvoin ehdin enää kirjoittaa. Asiaakin olisi ollut jo moneen otteeseen ja nytkin tämä tulee auttamattoman myöhässä. Tätäkö on uusi työ? Enkä nyt siis tarkoita omaa uutta työpaikkaani vaan ns. uutta työtä, jota olin pohtimassa viime torstaina Sitran Elinvoima -foorumin ensimmäisen jakson päätösseminaarissa.

Sitran Elinvoima -foorumi pyrki pureutumaan uudenlaiseen luovuuteen, tekemiseen ja innostumiseen ja siihen, miten tulevaisuudessa hyvinvointia tuotetaan. Hankkeen keskiössä oli kolme aihetta:

1. Maahanmuuttajien työskentely Suomessa
2. Nuoret ja työ
3. Mitä kokonaan uusia töitä voisi olla?

Hankkeessa oli yhteensä 16 aihealuetta, joista koulumme osallistui Aalto -yliopiston johdolla kokeilukulttuurin edistämiseen kouluissa. Aiheesta olen bloggannut aiemminkin, joten en nyt perehdy omaan hankkeeseemme, vaan siihen, mitä muuta seminaari antoi. Toki olen ylpeä siitä, että sain olla yksi niistä erittäin harvoista (3) joita tilaisuudessa haastateltiin. Oli hieno huomata, että koululaisten hanketta arvostettiin "isoissa ympyröissä".

Vaikka asiat olivat osittain tuttujakin, monesta esityksestä sai paljon irti. Oli myös hyvä huomata, kuinka oikeisiin asioihin olimme itse pureutuneet oman opettajakuntamme kanssa aloitusvesossamme, kun pohdimme tulevaisuuden yhteiskunnan odotuksia koululle.

Työhän on muuttunut monella tavalla. Työn merkitys ihmisille on muuttunut radikaalisti. Työ on nyt itsessään jo sisältö, ei enää väline toimeentulolle. Työurat ovat muuttuneet. Kun ennen käytiin koulua, opiskeltiin ja mentiin töihin, nykyään käydään koulua, opiskellaan, tehdään yhtä työtä, vaihdetaan työpaikkaa, opiskellaan taas, jäädään vuorotteluvapaalle, tehdään töitä sekä julkisella, että yksityisellä puolella jne. Olen itse tyyppiesimerkki uuden työn tekijästä. Olen sukkuloinut yksityisen (radio) ja julkisen (koulu) työn välillä useita kertoja. Olen opiskellut lähes koko ajan työn ohessa. Työllä on lisäksi minulle suuri arvo. Työ itsessään antaa minulle paljon.

Kävin myös mielenkiintoisia keskusteluja tilaisuudessa itseäni viisaampien ihmisten kanssa. Yhden mielenkiintoisimmista keskusteluistani kävin yrittäjä Taneli Tikan kanssa. Visioimme mahdollisuutta muuttaa koulua siihen suuntaan, ettei aina etsittäisi vain oikeaa vastausta (kuten koulussa liian usein) vaan joskus myös oikeaa kysymystä -tai kenties oikeaa analyysia suuresta aineistosta.

Annan esimerkin: Monessa ammatissa (poliisi, lääkäri, yrityskonsultti) joutuu tekemään päätelmiä epämääräisen aineiston pohjalta. Täytyy luoda silmäys saatavilla olevaan tietoon, eikä varmuutta oikeasta vastauksesta aina ole. Kuinka koulu voisi tukea tällaista päätöksentekoa? Voisiko koe joskus mennäkin toisinpäin? Ei siis niin, että oppilas lukee (ulkoa) asioita ja vastaa opettajan tai kirjantekijän laatimiin, enemmän tai vähemmän oikeisiin, kysymyksiin. Mitä jos oppilaalla olisikin kaikki materiaali (kirjat, netti jne.) käytössä kyseisestä ilmiöstä, mutta hänen tulisikin löytää oikea tai oleellinen kysymys? Kysymyksen löydettyään, hän vastaisi itse laatimaansa kysymykseen.

Ammattitaitoinen opettaja voisi aivan yhtä hyvin arvioida oppilasta tällaisen kokeen perusteella kuin perinteisenkin kokeen perusteella. On aivan yhtä helppoa tai vaikeaa arvioida, onko oppilas löytänyt oleelliset asiat opettajan keksimään kysymykseen kuin sekin, onko oppilas löytänyt aineistosta keskeisen kysymyksen. Mielenkiintoinen visio.

Alakoulun oppilas on usein taipuvainen menemään siitä, mistä aita on matalin. Haaste tällaisessa työskentelyssä olisi herättää oppilaan mielenkiinto käsiteltävään aiheeseen niin, että hän ihan oikeasti kokisi jonkinlaista intohimoa käsiteltävään aiheeseen ja haluaisi löytää muitakin kuin itsestäänselviä kysymyksiä tai kehäpäätelmiä.

Kun koko Elinvoima -hankkeemmekin pyrki edistämään kokeilukulttuuria, voisi tässäkin olla vähintään kokeilemisen arvoinen asia.

Elämyksellistä kokeilua

Olemme viimeisen viikon koululla tehneet kokeiluja Aalto -yliopiston ja Sitran kokeilukulttuuria edistävän hankkeen hengessä. Hankkeen yksi parhaista puolista on ollut se, että myös oppilaat ovat päässeet osallistumaan.

Kokeilujen aiheena on ollut se, miten ulkoa kulkeutuva hiekka saataisiin paremmin pysymään ulkona. Maanantaina 2b kokeili kenkien harjaamista puhtaaksi. Tulokset olivat kyllä hyviä, mutta harjaaminen vei kohtuuttoman paljon aikaa.

Tiistaina 1a teki oman kokeilunsa. Heidän kokeilunsa välineenä olivat ns. harjarallit, sellaiset, joita monen meidän kotipihasta löytyy. Kengät harjattiin siis tässäkin kokeilussa, mutta eri tekniikalla. Sisään päästiin huomattavasti nopeammin.

Keskiviikkona olikin jännä päivä kun olimme saaneet MIND! -tutkimusryhmän hankkiman robotti-imurin koulun käytäville pörräämään. Se oli elämyksellistä koulunkäyntiä parhaimmillaan. Oppilaat hihkuivat innosta kun robotti-imuri pyöri pitkin koulun käytäviä.

Robotti-imuri osoittautui kuitenkin hieman epäloogiseksi liikkeiltään. Tilan muotokaan ei ollut erityisen hankala, mutta jostain syystä se ei täysin hahmottanut tilaa oikein. Voi olla, että vika oli käyttäjissäkin.

Kokeilu oli kuitenkin varsin onnistunut. Saimme tuloksia ja saimme kokemuksen kokeilujen tekemisestä, mikä on yllättävän lähellä mitä tahansa tieteellistä koetta: on joku hypoteesi, jota lähdetään testaamaan.

Kokeilujen lopuksi sain yhdyskuntatekniikan puolelta viestin, jossa ei ollut paljon selityksiä. Siinä todettiin ykskantaan, että viikolla 42-43 koulun pihan pinta-aineksia tullaan vaihtamaan. Toivottavasti hiekkaongelma loppuu siihen. Case closed?

ps. Ohessa havainnollistava video robotti-imurin toiminnasta.

Epäonnistumisen hienoudesta

Tänään vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Päivän järjestäjien manifesti kuuluu seuraavasti:

Suomi tarvitsee kulttuurin, joka kannustaa epäonnistumaan. Tarvitsemme ilmapiirin, joka tukee kansakuntamme riskinottajia.

Minun on hyvin helppo yhtyä ilolla tämän päivän viettoon sillä pidän epäonnistumista välttämättömänä onnistumiselle. Olen jo aiemminkin tässä blogissa viitannut Mikael Granlundin ilmaveiviin ja siihen kuinka monta toistoa onnistunut suoritus on vaatinut. Ilman epäonnistuneita suorituksia emme kenties koskaan olisi nähneet tuota yhtä huippusuoritusta. Samasta aiheesta puhuu myös maailman (ehkä) kaikkien aikojen paras koripalloilija Michael Jordan:



Myös koulussa pitää olla lupa epäonnistua. Huippusuorituksiin kuuluu tietty määrä epäonnistumisia. Ehkei pitäisi edes puhua epäonnistumisista vaan harjoituskerroista. Thomas Alva Edisonin kerrotaan todenneen, kun hän vihdoin sai sähkölampun toimimaan: "En ole epäonnistunut edeltäviä kertoja vaan keksinyt usean kerran, miten lamppu ei toimi." Epäonnistuminen pitäisikin nähdä enemmän Edisonin näkökulmasta. Esim. koulussa ns. "väärä vastaus" johdattaa meidät oleellisen äärelle: mikä vastauksessa ei toimi? Se pakottaa ihmisen miettimään ja tekemään tulkintoja kun taas oikea vastaus menisi helposti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Väärät vastaukset ovat siis hyvin pedagogisesti perusteltuja. Tämä ei tietysti ole perustelu sille, ettei tee kotitehtäviään, mutta se toimii kyllä perusteluna sille, ettei ns. väärää vastausta tule pelätä.

Koulun kulttuuri tukee liian helposti vain onnistuneiden suoritusten hakemiseen. Me mittaamme suorituksia kokeilla ja annamme arvosanoja. Ei silloin palkita siitä, että "olipa hieno väärä vastaus." Tämä on ongelma toisenlaisen kulttuurin oppimisen kannalta. Olisi tärkeää, että lapsi oppisi näkemään epäonnistumisen välttämättömänä. Ei ole onnistumista ilman epäonnistumista tai jos onkin, se on suurella todennäköisyydellä tuuria.

Olemme harjoitelleet epäonnistumista koulussamme myös Aalto -yliopiston kokeilukulttuurihankkeessa. Olemme tehneet useita kokeiluja. Osa toimi ja osa ei. Kaikissa kokeiluissa oli vielä parantamisen varaa. Emme kuitenkaan olisi saaneet näitäkään vastauksia, jos olisimme vain surkutelleet, että "onpa vaikea ongelma". Nyt olemme päässeet asiassa eteenpäin.

Nämä harjoitukset ovat toimineet myös opettajille hyvinä asenteen muokkaajina. Me opettajat (olen siis itsekin opettaja) olemme hyvin tottuneet edellä kuvailemaani koulun kulttuuriin ja oppilaan epäonnistuminen koetaan usein myös opettajan epäonnistumisena. Amerikkalaiset ovat vieneet tämän taiteenlajin ehkä kaikkein pisimmälle. Siellä käy helposti niin, että opettaja, jonka oppilaat eivät menesty, saa potkut. Tämä ei ainakaan tue kokeilemaan tai ylittämään raja-aitoja vaan kulkemaan kiltisti vain tuttuja polkuja, joita on jo vuosikymmenet koeteltu. Näin nopeasti muuttuvassa maailmassa se ei ehkä aina ole kaikkein paras ratkaisu.

Hyvää epäonnistumisen päivää, Sinulle!

ps. Aiheesta lisää myös täältä.

Innovointia, innovointia

Tänään vihdoin koitti se odotettu päivä, jolloin Aalto -yliopiston MIND! -tutkimusryhmä jalkautui koulullemme. Vierailu liittyi Sitran ja Aalto -yliopiston hankkeeseen, jonka tarkoitus oli edistää kokeilukulttuuria. Jo aiemmin tehdyn suunnitelman mukaan, tarkoitus oli, että ennalta valitut oppilaat osallistuvat päivään kolmen tunnin ajan ja myöhemmin iltapäivällä myös opettajat osallistettaisiin uusiin kokeiluihin.

Päivä aloitettiin yhteisellä tilaisuudella koulun juhlasalissa. Kaikille oppilaille kerrottiin, mistä hankkeessa oikein on kyse. Myös laitoshuoltajat olivat tilaisuudessa mukana. Liittyihän ongelmamme nimenomaan heidän työhönsä. Koulumme pihan hiekkaa nimittäin kulkeutuu uskomattoman paljon sisätiloihin siitäkin huolimatta, että koulussa ei kuljeta sisällä kengät jalassa.

Yhteisen aloituksen jälkeen, oppilaat jaettiin ryhmiin, joissa he saivat aivoriihenomaisesti tuottaa niin paljon ideoita hiekkaongelmaan kuin vain keksivät. Mitään ideoita ei saanut karsia mahdottomana pois. Sen jälkeen ideoista valittiin mielenkiintoisimmat (ei siis välttämättä parhaat) jatkokäsittelyä varten. Näistä valituista ideoista, oppilaat kehittivät näytelmiä. Nähtiin mm. hiekkarobotti toiminnassa.

Jokaiselle ryhmälle valittiin vastaavat tuottajat, jotka ihan oikeasti sitten huolehtivat siitä, että kokeiluja koulun arjessa tehdään. Hiekan määrää mitataan kokeilujen aikana ja näin saadaan vertailukelpoista tietoa siitä, mikä idea toimii parhaiten. Odotamme jännityksellä, saadaanko koulun aikaan esim. robotti-imuri tai askarrellaanko teknisissä käsitöissä kenkäharjateline?

Kokeilujen idea on siinä, ettei ainoastaan vain suunnitella, vaan myös ihan oikeasti kokeillaan. Vanha suomalainen sananlasku kun sanoo, että "hyvin suunniteltu on puoliksi tehty", mutta ihan oikeastihan hyvin suunniteltu ei ole vielä ollenkaan tehty. Se on vasta suunniteltu ja "aina kun suunnitellaan, on vaarana, ettei tapahdu mitään". Nyt tapahtuu. Siitä ovat vastuussa tuottajat.

Iltapäivällä oli sitten opettajien vuoro innovoida. Opettajien haaveina oli ratkaista yhteistä suunnittelua ja pedagogista keskustelua ainaisesti riivaava aikapula sekä keksiä tukku uusia ideoita siihen, miten rajallisista resursseista saataisiin maksimaaliset tehot irti. Kovia haasteita koulupäivän päätteeksi.

Jälleen käytettiin aivoriittä. Aluksi pohdittiin asiaa yksin, sitten yhdessä ryhmän kanssa ja lopuksi ideoista tehtiin visuaalinen esitys, koska "kirjoitettuja juttuja ei kuitenkaan kukaan koskaan lue", kuten MIND! -tutkimusryhmän Jussi Ekqvist valisti.

Luulen, että ihan jokainen meistä yllättyi niiden ideoiden tasosta, joita saatettiin tuotettua. Oli tarkoituskin tuottaa hullujakin ideoita. Niihin lukeutuivat se, että vuorokauteen saataisiin lisää tunteja ja viikkoon päiviä. Toisaalta hulluistakin ideoista voi joskus syntyä jalostuneita tuotteita. Yksi mielenkiintoinen ajatus oli mm. opettajattomuus, jossa ajatuksena oli antaa oppilaille itse oppimisen ratkaisun avaimet, välineitä, linkkejä jne. ja opettajat sitten observoisivat tilannetta. Ideassa mennään jo aika lähelle tiettyjä tunnettuja pedagogisia suuntauksia kuten montessoripedagogiikkaa.

Toisaalta osa ideoista oli jo valmiiksi aivan käyttökelpoisia, kuten ajatus siitä, että välituntivalvonnat organisoitaisiin niin, että saman luokkatason opettajat olisivat aina samaan aikaan ulkona, jolloin heille jäisi myös vapaita välitunteja samaan aikaan. Tai idea kävelevistä kokouksista, jossa yhdistettäisiin huvi/hyöty ja työ.

Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen päivän antiin. Monta aivan loistavaa ideaa jäi vielä referoimatta. Niihin varmaan palataan vielä, kunhan päästään ensin kokeilemaan. Erityisen ylpeä olen jälleen kerran Vuorenmäen koulun uskomattomasta tiimistä, joka vielä rankan päivän jälkeen pystyi venymään tällaisiin suorituksiin. Suuret kiitokset opettajille ja MIND! -tutkimusryhmälle. Huomenna vietetään maailman opettajien päivää. Meillä totisesti on maailman parhaat opettajat!

Isot unelmat, pienet kokeilut

Muutama viikko sitten sain soiton Aalto yliopistosta. Anssi Tuulenmäki pyysi kouluamme mukaan Sitran ja Aalto yliopiston yhteiseen hankkeeseen, jonka tarkoituksena on edistää kokeilukulttuuria. Hankkeen yksi viidestä osa-alueesta on kokeilukulttuurin edistäminen peruskoulussa. Tänään pidettiin ensimmäinen ideointipalaveri hankkeen tiimoilta. Saimme vieraaksemme Lotta Hassin ja Jussi Ekqvistin Anssi Tuulenmäen tutkimusryhmästä.

Hahmottelimme ideoita oman koulumme tarpeista. Meillä on koululla yksi hyvin konkreettinen ja selkeä tarve: kun piha on uusi ja kivituhka ei vielä ole painunut ja kovettunut, hiekkaa tulee sisään aivan mielettömiä määriä siitäkin huolimatta, että kengät otetaan pois jo ovella. Tämä lisää laitoshuoltajien työtaakkaa. Ongelma on hyvin konkreettinen. Toisaalta tulokset ovat myös oppilaille näkyviä jos keksimme toimivan ratkaisun.

Toisena tavoitteena on tukea myös henkilökunnan yhteistyötä. Tällä hetkellä konkreettinen ongelma on se, että asioita on valtavan paljon ja aikaa rajallisesti. Lähdemme ratkomaan tätä ajankäytön ongelmaa uusin, tuorein ideoin. Olemme yhdessä määrittäneet yhdeksi kaikkein tärkeimmistä arvoistamme yhteistyön. Ongelman ratkaisu itsessään vaatii yhteistyötä, mutta se toisaalta myös mahdollistaa onnistuessaan entistä paremman yhteistyön jos yhteistä aikaa saadaan vapautettua.

Kolmanneksi ongelmaksi valitsimme luovat oppimisjärjestelyt. Resurssit ovat aina rajalliset ja odotukset ja tarpeet suuret. Uusin ja luovin ideoin, yritämme lähteä käyttämään olemassaolevaa resurssia tehokkaammin.

Mitä hankkeesta syntyy, on toistaiseksi vielä hämärän peitossa. Se kuuluu kokeilukulttuuriin. Tietty määrä epäonnistumisia on hyväksyttävä. Suomalaiselle kokeilukulttuurille on tyypillistä, että lähdetään ratkaisemaan suuria kokonaisuuksia kerralla. Kun suurten asioiden muuttaminen kokonaan kerralla harvoin onnistuu, on tyypillistä suomalaiselle kokeilevuudelle se, että todetaan "ei onnistunut, palataan vanhaan." Nyt on tarkoitus ratkaista konkreettisia pieniä asioita ja yrittää niiden kautta vaikuttaa kokonaisuuteen -vähän kerrallaan. Isot unelmat, pienet teot, kuten Jussi Ekqvist asian tänään viisaasti tiivisti.

Kokeilukulttuuri sopii erinomaisesti myös omaan ajatusmaailmaani. Jo opettajien ensimmäisessä yhteisessä tapaamisessa toukokuussa määrittelin kolme omaa ydinteesiäni tulevalle koululle. Ne olivat 1) jaettu asiantuntijuus (kaikki osaaminen yhteiseen käyttöön) 2) yhtä suurta perhettä (kaikkien työpanos lapsen hyvinvoinnin eteen on tärkeä!) ja 3) rohkeasti uutta kokeillen (jos ei uskalla epäonnistua, ei yleensä koe suuria onnistumisiakaan).

Suurella mielenkiinnolla odotan, mitä saamme kahdessa kuukaudessa aikaiseksi. Opettajien, oppilaiden, huoltajien, erilaisten sidosryhmien viisaat päät yhteen ja rohkeasti kokeilemaan. Ja jos/kun ei heti onnistu, säädetään ideaa ja tehdään se uudestaan PAREMMIN.

Kokeilukulttuuria edistämään

Sain muutama viikko sitten niin mielenkiintoisen kutsun, että on ollut suorastaan vaikea pidätellä siitä kertomista. Pari viikkoa sitten Anssi Tuulenmäki Aalto -yliopistosta soitti minulle ja kyseli kouluamme mukaan Sitran ja Aalto -yliopiston yhteishankkeeseen, jonka tavoitteena on kokeilukulttuurin edistäminen.

Mitä hanke tulee konkreettisesti tuomaan koulullemme, on vielä osittain hämärän peitossa. Ensi viikolla pidämme palaverin Aalto -yliopiston innovatiivisen tiimin kanssa. Lähdemme kartoittamaan oman koulumme tarpeita. Varmaa on, että projekti tulee haastamaan mukaan niin opettajia, oppilaita kuin huoltajiakin.

Tänään hyväksytyssä lukuvuosisuunnitelmassamme, johtokunta hyväksyi ajatuksen yhteistyöstä yhteiskunnan eri toimijoiden kanssa ja yhteistyöstä tiedeyhteisön kanssa. Tuleva Sitran ja Aalto -yliopiston kanssa toteutettava projekti tulee olemaan nimenomaan tätä jälkimmäistä: yhteistyötä tiedeyhteisön kanssa.

Yhteistyön ajatus on koulussamme noussut niin vahvaksi teemaksi, että kokeilu voisi kenties liittyä siihen -tai sitten johonkin muuhun. Mielenkiintoisia aikoja on joka tapauksessa edessä. Rohkeasti uutta kokeillen oli yksi omista teeseistäni kun ensimmäisiä kertoja tapasimme opettajaporukalla. Halusin kannustaa siihen, ettei kaikessa tyydytä siihen, "miten on aina tehty". Joskus on lupa kokeilla jotain uutta. Nyt siihen on oiva mahdollisuus ja asiantunteva tuki.