lauantai 3. kesäkuuta 2017

Kevätjuhlapuheet 2017

Syy siihen, miksi postaukseni otsikko on monikossa, juontaa juurensa muutaman kuukauden taakse, kun Kirkkonummen oppilaskuntien oppilasedustajat ohjaavine opettajineen oli kutsuttu kunnantalolle tapaamaan valtuutettuja. Joukosta erottui myönteisesti yksi vuorenmäkeläinen poika, joka pisti valtuutettuja nasevilla kysymyksillään ja kommenteillaan ahtaalle. Moni ihmetteli näitä nerokkaita oivalluksia ja letkautuksia.

Minulla syntyi silloin idea. Usein ylioppilasjuhlissa on uuden ylioppilaan puhe ylioppilaille. Miksei siis yhtä hyvin meillä voisi olla kuudesluokkalaisen puhe kuutosille? Kysyin Ilmarin kiinnostusta asiaan ja tänään saimme kuulla ensimmäisen kuudesluokkalaisen puheen kuudesluokkalaisille. Uskon, että tästä syntyy meille perinne. Alku oli ainakin lupaava.

Vuorenmäen koulussa on perinteisesti kaksi juhlaa, jotta kaikki mahtuvat mukaan. Ensimmäisessä juhlassa oli pääasiassa huoltajia ja toisessa juhlassa pääosa oppilaita ja vain kuutosten huoltajat, koska kuutoset kukitettiin tässä juhlassa.

Julkaisen siis järjestyksessä nyt ensin oman puheeni ensimmäisessä juhlassa, sitten Ilmarin puheen kuutosille ja viimeisenä oman puheeni kuutosille.



KEVÄTJUHLAPUHE 3.6.2017

Vuorenmäen koulu
1.-5. luokkien juhla

Hyvät juhlavieraat,



”En ihmettelisi, vaikka huomenna sataisi rakeita”, sanoi Ihaa. ”Tai kukaties saamme lumimyrskyn tai ties mitä. Se, että tänään on kaunista Ei Merkitse Mitään. Säätä ei voi enteillä, vai miten sitä sanotaan? Ei voi kuitenkaan. Se on pelkkää ilmaa.”



Kesäloma on pian alkamassa –vaikkei uskoisi. Ennen kesälomaa on hyvä vielä hetkeksi suunnata katse menneeseen ja tutkiskella mennyttä lukuvuotta.



Ensimmäinen lukuvuosi uuden opetussuunnitelman mukaista opetusta on nyt takana. Muuttuiko mikään? Itselläni on sellainen käsitys, että kyllä muuttui. Konkreettisesti se näkyy nyt tänään jaettavissa lukuvuositodistuksissa. Sanallisen arvioinnin tuomisella myös 5. luokille on haettu kannustavuutta, joka on yksi keskeinen uuden opetussuunnitelman johtolankoja. Tänään koulunsa meillä päättävät kuudesluokkalaiset saavat vielä perinteiset numerotodistukset. Näin Kirkkonummella linjattiin, vaikka opetussuunnitelman perusteet olisi antanut mahdollisuuksia jatkaa sanallista arviointia jopa seitsemännelle luokalle.



Vuosi on myös osoittanut, että uusi opetussuunnitelma vaatii ehkä kuitenkin enemmän totuttelemista oppilailta kuin opettajilta. Monialaisuus on jäänyt osalle hieman hämäräksi. Aika usein on kuultu kysyttävän ”siis minkä aineen tunti meillä nyt oikein on”. Ja pakko on myös meidän opettajien osalta myöntää, että tämä ensimmäinen vuosi on ollut jonkinlainen askel uuden opetussuunnitelman suuntaan, mutta paljon voimme mekin vielä oppia uutta ja syventää ymmärrystämme siitä, mitä uusi opetussuunnitelma syvimmiltään on.



Jos jotain voisin toivoa niin toivoisin, että nuo paljon puhutut vahvuudet nostettaisiin vielä entistä enemmän pinnalle niin, että jokainen lapsi osaisi jo ensimmäisen kouluvuoden jälkeen kertoa, missä minä olen hyvä. Osa käyttää näistä ns. luonteenvahvuuksista nimitystä hyveet. Suomalainen teologi Jaakko Heinimäki on usein puhunut yhden hyveen puolesta, jota ei löydy näistä koulujen käyttämistä listoista. Kyseessä on kuitenkin hyve, jota tarvitsette erityisesti nyt kesällä. Puhun nimittäin joutilaisuuden hyveestä.



Kesällä on hyvä joskus laittaa aivot narikkaan ja olla tekemättä yhtään mitään. Tiedätkö, miten tehdään ”ei mitään?” Minäpä kerron. Joudun pyytämään apua yhdeltä viisaalta pikkupojalta, Risto Reippaalta.



”Mukavinta on Ei Mikään”, Risto Reipas sanoi.

”Miten tehdään Ei Mitään?” kysyi Puh pohdittuaan aikansa.

”No kun on juuri menossa ja joku tulee kysymään ’Mitäs Risto Reipas?’ ja minä vastaan ’En mitään’ ja sitten menen”

”Ai jaa”, sanoi Puh.

”Tämä mitä nyt teemme on sitä Ei Mitään”

”Ai jaa”, sanoi Puh taas.

”Me vain kuljeksimme ja kuuntelemme kaikkea mitä kuuluu tekemättä mitään.”

”Ai”, sanoi Puh.



Toivon sinun kesääsi paljon tällaisia hetkiä, jolloin vain kuljeksit ja kuuntelet kaikkea, mitä kuuluu tekemättä mitään. Silloin aivosi lepäävät ja kaikki vuoden aikana oppimasi vähitellen kuin itsestään jäsentyy mielessäsi. Ja mikä parasta, jaksat taas jatkaa opintojasi ensi elokuussa.



Mutta siihen on vielä niin pitkä aika, että ensin on paljon aikaa tehdä Ei Mitään.



Hyvää kesää kaikille!

KUUDESLUOKKALAISEN PUHE KUUDESLUOKKALAISILLE


Vuorenmäen koulu
Ilmari Orenius 6B 

Hyvät koulutoverit, opettajat ja vanhemmat!

Vuonna 1916 naparetkeilijä Ernest Shackleton oli mahdottoman tehtävän edessä. Hänen tuli purjehtia maailman myrskyisimmällä merellä miehistönsä tähden. Schackletonin retkikunta oli haaksirikkoutunut epäonnistuneella tutkimusmatkalla. Miehistöä odotti varma kuolema autiolla Elefanttisaarella. Lähin apu oli yli tuhannen kilometrin päässä valaanpyyntiasemalla. Matka oli lähes mahdoton pienellä pelastusveneellä. 

Kannattiko Schackletonin edes yrittää? Kannatti. Vuodet, jotka olen Vuorenmäen koulussa viettänyt ovat vaatineet samanlaista tahdonvoimaa kuin tämän miehen matka vaati yli sata vuotta sitten. Nämä kuusi vuotta on kenties elämäni tärkein kokemus myötä- ja vastoinkäymisistä.

Näinä vuosina me kaikki olemme joutuneet osoittamaan taitomme, mutta myös luottamuksemme ja reiluutemme. Joka arkipäivä me kuuden vuoden ajan olemme tulleet tänne oppimaan, koska se, että me saimme käydä koulua, on etuoikeus, jota ei kaikilla maailmassa ole. Koulu on maailmalla tie pois rikoksista ja slummeista.

Me olemme kuuden vuoden aikana päässeet nauttimaan ainakin 11 oman luokkamme opettajasta. Näiden lisäksi meitä ovat opettaneet kielten, käsitöiden ja liikunnan opettajat. Valtava määrä tietoa ja taitoa on heidän ansiostaan karttunut.

Koulussa on tietyt säännöt ja rajat, joita ei saisi ylittää. Ajoittain olemme olleet eri mieltä siitä, missä raja kulkee. Mitään ei ole kuitenkaan jäänyt hampaankoloon. Kaikenlaista on näiden kuuden vuoden ajan sattunut. Olemme oppineet paljon maailmasta, toisistamme ja itsestämme.

Nyt vielä hetkeksi Etelämantereen hyisille vesille. Schackleton pääsi kuin pääsikin Etelä-Georgian saarelle, jossa apu odotti. Mutta hänellä oli edessään vielä rankka matka yli vuorten. Hän selvitti senkin ja saapui valaanpyyntiasemalle. Schackleton sai laivan ja pelasti miehistönsä. Sinnikkyys ja rohkeus oli palkittu. 

Nyt myös meidän kuusivuotinen yhteinen matkamme on saapunut päätökseen. Haluan lopuksi vielä kiittää Vuorenmäen koulun opettajia, henkilökuntaa ja oppilastovereitani. Omasta puolestani haluan sanoa: "I did it my way."

REHTORIN PUHE KUUTOSILLE


Vuorenmäen koulu 
6. luokkien juhla


Hyvät juhlavieraat,



Keväällä 2017 rehtori Esa Kukkasniemi oli mahdottoman tehtävän edessä. Hänen tuli pitää puhe juhlavieraille kuudesluokkalaisen Ilmari Oreniuksen nerokkaan puheen jälkeen. Kannattiko rehtorin edes yrittää? Kannatti.


Vuorenmäen koulu aloitti toimintansa elokuussa 2011. Ensimmäisenä koulupäivänä uuden koulumme pihalla odotteli n. 60 koulunsa aloittavaa ekaluokkalaista ja suuri joukko muita oppilaita ja heidän vanhempiaan. Minua jännitti ihan yhtä paljon kuin noita vasta noin metrin pituisia ykkösluokkalaisia. Olihan Vuorenmäen koulu aloittamassa ensimmäistä toimintavuottaan.



Jo heti toisena koulumme toimintavuotena pääsin itse tutustumaan lähemmin kahteen näistä luokista, koska opetin koko lukuvuoden uskontoa silloiselle 2A:lle ja liikuntaa 2C:lle. Tänä vuonna ympyrä sulkeutui kun sain koko vuoden opettaa historiaa nykyiselle 6A:lle, jossa on siis oppilaita alkuperäisiltä A ja B luokilta. Tämän vuoden kuudensista luokista olen kuullut tämän kuuden vuoden aikana monenlaista palautetta. Aika usein olemme joutuneet vähän harjoittelemaan elämän perusasioita. Olen kuitenkin iloinen siitä, että ”mitään ei ole jäänyt hampaankoloon” –ainakaan Ilmarille. Voin vilpittömästi sanoa, ettei minullekaan ole jäänyt. Tämä on hieno porukka, jonka voi ihan ylpeänä päästää täältä jatkamaan matkaansa kohti uusia haasteita.



Tämän joukon erityispiirteenä on kyky käydä keskustelua meidän aikuisten kanssa. Jos jotain on joskus hölmöilty, on myös kannettu vastuu. Sillä lailla elämässä pärjää. Päällimmäisenä minulle jää kuitenkin mieleen huumori ja loistava työmoraali. Jouduin oikeasti miettimään, voiko näin montaa kiitettävää antaa historiasta. Onneksi Gaussin käyrä on jo aikoja sitten hylätty ja totesin, että ”kyllä voi”.



Joka ikinen kerta on ollut kiva mennä opettamaan näitä nuoria. Yhdessä on naurettu monet jutut. Sokerina pohjalla oli kuudensien ja opettajien välinen jalkapallo-ottelu, jonka kuutoset niukasti voittivat. Edes armottomalla filmaamisella en saanut meille rankkaria. Tästä on tosin protesti jo vireillä.



Rakkaat kuutoset, en aio päättää puhettani mihinkään latteaan aforismiin vaan tällä kertaa aion siteerata todellista suurta suomalaista filosofia, Matti Nykästä, ja muistutan teille vain, että ”elämä on ihmisen parasta aikaa.”



Hyvää kesää kaikille!

torstai 9. helmikuuta 2017

Vierailubloggaajana TAT:in Opetin.fi -blogissa

Sain ennen joulua pyynnön TAT:ista, josko olisin innokas bloggaamaan heidän upeaan Opetin.fihttp://www.opetin.fi/blogi/ -blogiinsa. Tietysti olin. Ainoa ongelma oli se, mistä löytää kirjoittamiselle rauhallinen aika kun edes omaa blogia ei enää saa päivitettyä. Milloin elämä muuttui tällaiseksi?

Nyt tammikuussa puristin eräänä viikonloppuna itsestäni väkisin kirjoituksen aiheesta Kännykkä -koulun pahin vihollinen? Kännykän käyttö on puhuttanut paljon myös omassa koulussani. Siitä puhuvat sekä oppilaat, huoltajat että opettajatkin. Se tunnutaan näkevän vain hyvin negatiivisena asiana; se vähentää liikkumista, aiheuttaa niska-hartia -vaivoja, häiritsee keskittymistä, se on koko ajan esillä jne.

Postausta kirjoittaessani tein myös aikamatkan omiin kouluaikoihini, jolloin tietokoneet olivat talon kokoisia ja niistä tuli ulos reikänauhaa. Mietin, miten 70 -luvun koulussa olisi suhtauduttu jos yhtäkkiä ne talon kokoiset tietokoneet olisivat mahtuneet taskuun ja niihin olisi tullut kaikki nykypäivän herkut. Olisiko Niittykummun koulussa käsketty minua pitämään tietokoneeni repussa? Vai olisiko silloin nähty kännykän suomat mahdollisuudet opetukselle?

Ajatusleikkiin emme tietysti enää saa oikeaa vastausta, koska nuo ajat on jo eletty ja takaisin ei päästä. Tässä nykypäivän kännykän demonisoinnissa voisi kuitenkin joskus yrittää nähdä myös niitä mahdollisuuksia, mitä se tarjoaa. Omassa koulussamme eivät tietokoneet riittäisi millään uuden OPS:in toteuttamiseen, jollei välillä käytettäisi myös oppilaan omia puhelimia. Ja, kuinka kätevän kokoinen puhelin on luontoretkellä? Sillä taltioidaan kevään ensimmäinen leskenlehti luokan kevätseurantablogiin tai kansioon.

Taistellaan yhdessä positiivisessa hengessä liiallista puhelimen käyttöä vastaan. Annetaan lapsille vaihtoehtoja. Tarjotaan itse mallia liikkuvasta elämäntyylistä. Laitetaan koulussa välituntiliikuttajat hommiin, pidetään taukojumppia, rakennetaan seisomatyöpisteitä tai kiipeilyseinä koulun käytävälle, kuten omassa koulussani. Ja annetaan kännykälle mahdollisuus. Annetaan mahdollisuus näyttää, mihin kaikkeen se koulussa taipuu.


keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Joulujuhlapuhe 2016


Hyvät juhlavieraat

Opetussuunnitelman mukaan ”demokraattisessa yhteiskunnassa tulisi periaatteessa jokaisen saada itse asettaa tavoitteensa. – Esim. lyhyehkön ajanjakson työn suunnittelussa menettelytapa- ja oppiainesvalinnoista, peruskoulun alimpienkin luokkien oppilaiden toivomukset voidaan mahdollisuuksien mukaan ottaa huomioon. Varttuessaan oppilaiden on yhä enemmän saatava osallistua päämäärää koskeviin ratkaisuihin. Nuoremmat voivat tehdä valintoja vaihtoehtojen kesken, vanhemmat taas kauaskantoisempia ja peruuttamattomampia ratkaisuja. Näin oppilas voi harjaantua itsenäisen tavoitteellisen toiminnan vastuuseen.


Tässä vaiheessa puhettani veikkaan, että oppilaisiin edellä mainittu teksti uppoaa täysin. Uskoisin, että kovin moni huoltaja tai opettajakaan ei huomaa juuri mitään kummallista, niin tutulta tuo teksti kuulostaa ja istuu erinomaisesti tähän päivään. Tekstikatkelma on kuitenkin 46 vuoden takaa peruskoulun opetussuunnitelmakomitean mietinnöstä vuodelta 1970. Suurin osa koulumme opettajista ei ollut vielä syntynytkään tuolloin.



Samainen mietintö linjaa myös: ”Koulua ei voida suunnitella vain yhteiskunnan tämänhetkisten tarpeiden varaan, vaan on otettava huomioon tulevaisuus. Tällöin on vaikeutena se, ettei ole kovinkaan suurta yksimielisyyttä siitä yhteiskunnasta, johon meidän tulisi pyrkiä, tai jollainen meillä tulee olemaan esimerkiksi vuoteen 2000 mennessä.”


Vuodesta 2000:kin on kulunut jo niin kauan, ettei sitä ole päässyt kokemaan tässä salissa ketkään muut kuin salin aikuiset. Kuitenkin opetussuunnitelmatyön ongelmat olivat ihan samat vuonna 1970 kuin vuonna 2014, jolloin nyt voimassa olevat opetussuunnitelman perusteet kirjoitettiin. Opetussuunnitelman tulisi pystyä antamaan eväitä tulevaisuuden yhteiskuntaa varten, eikä kukaan meistä vielä tiedä, millainen maailma on vuonna 2025 kun oletettavasti seuraavan kerran perusteita jälleen uudistetaan.


Se, mikä teki vuoden 1970 opetussuunnitelman perusteet aivan erityiseksi, on se, että ne olivat kaikkien aikojen ensimmäiset peruskoulun opetussuunnitelman perusteet. Perusopetukseen siirryttiin vähitellen 1970 –luvulla pohjoisesta etelää kohden siten, että Kirkkonummi siirtyi perusopetuksen piiriin vuonna 1976 eli tasan 40 vuotta sitten ihan viimeisten kuntien joukossa. Samana vuonna peruskoulujärjestelmään siirryttiin mm. itäisessä naapurissamme Espoossa.



Näin jälkeenpäin on hauska katsoa, kuinka edistyksellisiä ja edelleen hienoja ajatuksia tuo vuoden 1970 opetussuunnitelmakomitean mietintö sisältää. Se sisälsi oppilaiden omien tavoitteiden asettelun lisäksi mm. sellaisia uusia ajatuksia kuin opetuksen eheyttäminen, tietotekniikan huomioiminen opetuksessa tai oppilaan terveydentilan vaikutus oppimiselle ja hyvinvoinnille.
 

Monet asiat ovat toki muuttuneetkin vuosien varrella, mutta on myös jotain pysyvää. Jo tuolloin vuonna 1976 ja vuosikymmeniä sitä ennenkin paimenet ovat kylpytakeissaan vaeltaneet kohti tähteä onnittelemaan juuri syntynyttä Jeesus –lasta. Samoin ovat tutut joululaulut raikuneet koulujen kuusijuhlissa. Rehtorit ovat pitäneet puheitaan juhlissa ja juhlan jälkeen vieraat eivät ole muistaneet niistä juurikaan mitään.


Mutta jotain noista juhlista on aina jäänyt mieliin. Joku kutsuu sitä joulun tunnelmaksi. Toinen puhuu joulun salaisuudesta. Lapset tuntevat sen lisääntyvänä jännityksenä vatsanpohjassa ja aikuisetkin kiireen hellittämisenä hetkeksi kesken arkihuolien. Joulu on lähellä. Hyvää joulua kaikille!