Vierailubloggaajana TAT:in Opetin.fi -blogissa

Sain ennen joulua pyynnön TAT:ista, josko olisin innokas bloggaamaan heidän upeaan Opetin.fihttp://www.opetin.fi/blogi/ -blogiinsa. Tietysti olin. Ainoa ongelma oli se, mistä löytää kirjoittamiselle rauhallinen aika kun edes omaa blogia ei enää saa päivitettyä. Milloin elämä muuttui tällaiseksi?

Nyt tammikuussa puristin eräänä viikonloppuna itsestäni väkisin kirjoituksen aiheesta Kännykkä -koulun pahin vihollinen? Kännykän käyttö on puhuttanut paljon myös omassa koulussani. Siitä puhuvat sekä oppilaat, huoltajat että opettajatkin. Se tunnutaan näkevän vain hyvin negatiivisena asiana; se vähentää liikkumista, aiheuttaa niska-hartia -vaivoja, häiritsee keskittymistä, se on koko ajan esillä jne.

Postausta kirjoittaessani tein myös aikamatkan omiin kouluaikoihini, jolloin tietokoneet olivat talon kokoisia ja niistä tuli ulos reikänauhaa. Mietin, miten 70 -luvun koulussa olisi suhtauduttu jos yhtäkkiä ne talon kokoiset tietokoneet olisivat mahtuneet taskuun ja niihin olisi tullut kaikki nykypäivän herkut. Olisiko Niittykummun koulussa käsketty minua pitämään tietokoneeni repussa? Vai olisiko silloin nähty kännykän suomat mahdollisuudet opetukselle?

Ajatusleikkiin emme tietysti enää saa oikeaa vastausta, koska nuo ajat on jo eletty ja takaisin ei päästä. Tässä nykypäivän kännykän demonisoinnissa voisi kuitenkin joskus yrittää nähdä myös niitä mahdollisuuksia, mitä se tarjoaa. Omassa koulussamme eivät tietokoneet riittäisi millään uuden OPS:in toteuttamiseen, jollei välillä käytettäisi myös oppilaan omia puhelimia. Ja, kuinka kätevän kokoinen puhelin on luontoretkellä? Sillä taltioidaan kevään ensimmäinen leskenlehti luokan kevätseurantablogiin tai kansioon.

Taistellaan yhdessä positiivisessa hengessä liiallista puhelimen käyttöä vastaan. Annetaan lapsille vaihtoehtoja. Tarjotaan itse mallia liikkuvasta elämäntyylistä. Laitetaan koulussa välituntiliikuttajat hommiin, pidetään taukojumppia, rakennetaan seisomatyöpisteitä tai kiipeilyseinä koulun käytävälle, kuten omassa koulussani. Ja annetaan kännykälle mahdollisuus. Annetaan mahdollisuus näyttää, mihin kaikkeen se koulussa taipuu.

Kännykät ja oppiminen -tasa-arvokysymys?

Tämän blogin selkeästi luetuin teksti (tällä hetkellä n. 1800 lukukertaa) on ollut vuoden takainen postaus Kännykät ja oppiminen. Syykin on varmaan selvä -otsikossa on kaksi koulumaailmassa paljon tunteita herättävää sanaa yhdessä otsikossa. Suuri osa opettajista pitää kännyköitä edelleen lähinnä häiriötekijänä luokassa. Kännykät koetaan jopa niin uhkaavaksi, että piti säätää oikein laki, jonka nojalla opettaja saa ottaa oppilaalta opetusta häiritsevän kännykän pois.

Tässä postauksessa en pureudu ensisijaisesti sen enempää opetukseen kuin kännyköiden häiritsevyyteenkään. Edellisen kännyköihin liittyvän postaukseni kommenteissa nousi kuitenkin esiin usein lausuttu argumentti siitä, kuinka oppilaiden omien kännyköiden käyttäminen opetuksessa aiheuttaa tasa-arvo-ongelman. Espoolaisen Auroran koulun rehtori Martti Hellström kommentoi:

"Toivotaan, että löytyy ratkaisu, jolla jokaiselle oppilaalle voidaan järjestää älypuhelin, jos se valitaan keskeiseksi opetusvälineeksi.

Yhteisessä peruskoulussa ei voida sallia, että osalla opetus on luxusta ja osalla karvalakkimallista."

Kommentoin jo lyhyesti asiaa jo heti postauksen kommenttiosioon, mutta ajattelin hieman vielä laajentaa näkökulmaa. Rehtori Hellströmin kommenttihan kohdistui suoraan nykyään niin paljon puhuttuun BYOD -periaatteeseen (Bring Your Own Device).

Olen ehdottomasti maksuttoman perusopetuksen kannattaja ja pidän tärkeänä sitä, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet oppia. Tämä on yksi suomalaisen koululaitoksen ehdottomia vahvuuksia suhteessa muihin maihin. Koulun tulee pääsääntöisesti tarjota ne välineet, joilla koulussa opitaan. Näin ei kuitenkaan ole koskaan ollut kun tarkemmin ajatellaan.

Koulu ei millään voi tarjota esim. suksia, monoja ja luistimia jokaiselle oppilaalle. Tämähän vaatisi, että koululla olisi suunnattoman suuri varasto, jossa olisi useita samaa kokoa olevia monoja ja luistimia niin tytöille kuin pojillekin. Sama juttu suksien kanssa jne. Ei! Kouluun on perinteisesti tuotu omat sukset, monot ja luistimet BYOD -periaatteella. Jos jollakin ei sellaisia ole, koulu ei voi velvoittaa niitä hankkimaan vaan koulun tulisi tarjota varusteet niile, joilta ne puuttuvat. Vaan, kuinka usein tarjoaa?

Kuinka monella koululla on niin paljon lainasuksia, -monoja ja -luistimia kuin nykyään on tarvetta. Nykypäivän lapset hiihtävät niin vähän, että yhä useampi perhe jättää kalliit varusteet hankkimatta. Koulujen varastot eivät pysy perässä tässä kehityksessä. Em. urheilulajit ovat kuitenkin suomalaisille hyvin perinteisiä talviurheilulajeja, joiden opetuksesta mainitaan myös opetussuunnitelmassa.

Kännykän käytöstä varmaan aika harvan koulun opetussuunnitelmassa mitään mainitaan -järjestyssäännöissä sen sijaan sitäkin useammin. Kuitenkin kouluilla on useimmiten huomattavasti paremmat mobiililaitteet antaa lainaksi niille, joilta kännykkä, tabletti tai muu mobiililaite puuttuu, kuin esim. sukset tai monot. Eikö huomattavasti karmaisevampi vääryys ole se, kuinka heikosti kouluilla on tarjota suksia lainaksi kuin se, millaisen mobiililaitteen oppilas saa koulusta?

Mielestäni enemmän kuin tähän melko näennäiseen tasa-arvokysymykseen, tulisi meidän opetuksen ammattilaisten keskittyä siihen, kuinka kännykkää voisi opetuksessa hyödyntää. Olen erittäin ylpeä siitä, kuinka oman kouluni innovatiiviset opettajat ovat ottaneet haasteen vastaan ja keksineet järkevää käyttöä noille lähes jokaisen taskusta löytyville päätelaitteille. On ladattu pdf -lukijaohjelmia ja e -kirjoja, käytetty QR -koodeja, tehty videoita, käyetty karttasovellusta suunnistuksessa ja otettu suunnistusparista kuvaa rastilla jne. Lista on ihan loputon.

Oppilaan elämän ja elinikäisen oppimisen kannalta on mielestäni ensiarvoisen tärkeää, että koulu voi opettaa älypuhelimen hyötykäyttöä oppilaille kaiken tuon viihdekäytön rinnalle, jonka he kyllä osaavat. Älypuhelin on kuitenkin niin uskomaton kapistus, että harva käyttää sen ominaisuuksista puoliakaan. Onhan työvälineiden käyttötaidot mainittu myös yhtenä 2000 -luvun kansalaistaitona.

Kaikki edellä mainittu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vanhempien tulisi nyt varustaa pilttinsä älypuhelimella jo pienestä pitäen. Kuten sanoin, koulu kyllä tarjoaa välineet niille, joilta ne puuttuvat. Sen sijaan, jos jotain haluaa lapselleen ostaa koulua varten, ehdotan, että syksyllä hankitaan taas sopivat monot, sukset ja luistimet. Niille toivottavasti tulee jo ensi vuonna käyttöä. Tänä vuonna jäi aika vähälle ;-) sattuneesta syystä.

Kännykät ja oppiminen

Alppilan koulun tapaus on kirvoittanut keskustelua kännyköiden käytöstä koulussa. Opettaja -lehden lukijapalstalla on nyt jo muutamana viikkona ollut kirjoituksia siitä, kuinka kännykät tulisi koulussa kieltää. Keskustelun aloitti ylivieskalainen luokanopettaja Timo Karjalainen, joka kertoi Kiviojan koulun kieltäneen kännyköiden päällä pitämisen koulussa. Perusteena oli mm. oppilaiden suojaaminen langattomien verkkojen säteilyltä. Viime perjantain lehdessä nurmijärveläinen kansanedustaja Jussi Niinistö (ps) komppasi Karjalaista ja kannatti kännykät koulussa kieltävän lain kirjaamista. Perusteena Niinistöllä oli kännykkäkiusaaminen ja työrauha. Kummallakin herralla perusteena on oppilaiden (ja opettajienkin) suojaaminen. Perusteet ovat oikein hyviä ja tärkeitä.

Twiittasin Twitterissä eilen Niinistön kirjoitukseen vievän linkin. Tuo yksittäinen twiitti kirvoitti erittäin vilkkaan keskustelun verkossa aiheesta. Mielipiteitä oli puolesta ja vastaan. Pääasiassa kannatettiin Niinistön näkemystä, jossa ehdotettiin lakiin kirjaamista muodossa "tarpeen niin vaatiessa". Katri Kytöpuu jatkoi keskustelua vielä omassa blogissaan.

Ylen uutisten verkkosivuilla julkaistiin pari päivää sitten myös uutinen aiheesta: Älypuhelin muuttuu kielletystä lelusta oppimisvälineeksi kouluissa. Maailma muuttuu kovaa vauhtia, halusimme sitä tai emme. Ratkaisu ei voi olla se, että koulu rimpuilee vastaan väistämätöntä ja työntää päänsä pensaaseen. Koulun tulisi tässä tilanteessa mielestäni elää ajassa ja nähdä kehitys mahdollisuutena. Minun on vaikea ajatella kovin montaa perustelua sille, miksi se ei olisi mahdollisuus. Jos lähes jokaisella alakoululaisellakin on taskussaan pääsy kaikkeen maailman tietoon, onko se paha asia?

Oppiminen on uusien opetussuunnitelmien kautta muuttumassa yhä enemmän kohti taitoja, erilaisia kompetensseja. Tällaisia ovat mm. 1) ajattelun taidot 2) työskentelyn ja vuorovaikutuksen taidot 3) käden ja ilmaisun taidot 4) osallistumisen ja vaikuttamisen taidot ja 5) itsetuntemuksen ja vastuullisuuden taidot. Melbourne yliopiston ACT21S -hankkeessa nuo taidot on tiivistetty neljään luokkaan 1) Ways of Thinking 2) Ways of Working 3) Tools for Working ja 4) Skills for Living in the World.

Tuo ihmeellinen älypuhelin ja muu mobiiliteknologia on vienyt maailman tilanteeseen, jossa on aivan turha opetella ulkoa Suomenlahteen laskevien jokien nimiä jos ne on saatavissa muutamassa sekunnissa selville puhelimella. Olennaisempaa on ymmärtää esim. se, mikä merkitys noilla samoilla joilla on suomalaisille vaikkapa energiateollisuuden kannalta tai miten jokien valjastaminen vaikuttaa ympäristöön tai miten yleensä jatkuva taloudellinen kasvu ja energiantarve vaikuttaa jne. Opettajan on turha kysyä asioita, jotka voi googlata hetkessä. Nykymaailmassa oikeiden/oleellisten kysymysten tekeminen nouseekin jo merkittävämmäksi taidoksi kuin oikeiden vastausten antaminen.

Edellä kuvaamieni kompetenssien saavuttaminen voi hyvinkin mahdollistua puhelimen avulla. Jos opettaja ei kysykään enää googlattavia asioita, ajattelun taidot kehittyvät varmasti. Parhaimmillaan myös työskentelyn, yhteistyön ja vuorovaikutuksen taidot kehittyvät jos oikeita vastauksia voidaan tuottaa yhteisöllisesti esim. tutkivan verkko-oppimisen kautta. Englannin kielinen "tools for working" on usein käännetty myös työvälineiden käyttötaidot. Muuttuvassa maailmassa on tärkeää, että osataan käyttää niitä välineitä, jotka mahdollistavat parhaan lopputuloksen. Joskus se voi olla älypuhelin.

Osallistumisen ja vaikuttamisen taitoja voidaan myös opiskella helposti puhelimen ja erilaisten sosiaalisten yhteisöjen avulla. Sosiaalinen media on muuttanut maailmaa niin, että maailmaa muutetaan, ja jopa hallituksia kaadetaan, verkossa. Ja mm. edellisen lauseeni takia myös nuo itsetuntemuksen ja vastuullisuuden taidot ovat verkossa tärkeitä.

Puhelimen käyttö opetuksessa voi myös parhaimmillaan lisätä motivaatiota, oppilaan sitoutumista opittavaan asiaan, oppilaan osallisuuden kokemusta ja vuorovaikutusta oppimistapahtumaan. Tärkeimpänä kaikesta älypuhelin voi mahdollistaa menetelmät, jotka vievät fokuksen opettamisesta oppimiseen. Me opettajat (minä mukaan lukien), liian usein uskomme omaan kaikkivoipaisuuteemme ja kykyymme opettaa oppilaat fiksuiksi. Opettajajohtoisen opetuksen sijaan, älypuhelimen järkevä käyttö voi viedä opetusta oppijalähtöisiin menetelmiin.

Nykylasten tapa oppia ei enää välttämättä ole sama kuin se oli 70 -luvulla -kirjasta lukemalla. En tiedä oliko se silloinkaan tehokasta, mutta nykylasten lukutaito ei enää ole lineaarista. Nykylapset ovat tottuneet erilaisiin mediateksteihin, jollaiseksi lasketaan myös videot. Lastemme yleisimmin käytetty hakukone ei enää ole Google vaan You Tube. Kun halutaan oppia joku taito, etsitään video, jonka avulla sen voi oppia.

Olen ylpeä koulumme opettajista, joista moni on jo rohkeasti ottanut kännykät osaksi oppimista. Yksi on käyttänyt Todaysmeetia, toinen tehnyt oppimisvideoita puhelimella, kolmas keksinyt innovatiivisen tavan kerätä rasteja suunnistuksessa ottamalla kuva suunnistusparista rastilla ja neljäs on pyytänyt oppilaita kuvaamaan kevään merkkejä puhelimella ja lataamaan kuvat luokan kevätseurantablogiin.

Ymmärrän myös kriittiset kommentit. Ketä tahansa ärsyttää puhelimen käyttö väärässä tilanteessa tai se jos puhelin on taukoamatta käsissä. Tiedän, että tämä on äärimmäistä provosointia, enkä itsekään ole varma ajatuksen viisaudesta, mutta olen valmis myös pohtimaan sitä, voisiko tuo puhelimen räplääminen jopa edistää oppimista. Nykylapset ovat jatkuvasti online. Maailma vain on sellainen. Heidän aivonsa ovat tottuneet "moniajoon". Monelle oppilaalle on jo vuosia annettu joku "stressilelu" räplättäväksi, koska paikallaan istuminen on niin tuskallista ja tarve toiminnalle purkautuu "häiriökäyttäytymisenä". Jos puhelin voisikin korvata tuon "stressilelun" tai vielä paremmin, jos koulu voisikin muuttua siihen suuntaan, että oppimistapahtuma ei olisikaan niin staattinen ja yhdensuuntainen vaan puhelin voisi lisätä interaktiivisuutta Socrativen, Flingan jne. kaltaisten välineiden kautta.

Tiedän, että provosoin. Tiedän myös, että moneen kirjoitukseni asiaan on helppo lausua kritiikkiä. On helppo sanoa, että nykylasten levottomuus johtuu juuri em. asioista. Mutta jos rohkeutta on, pyytäisin kuitenkin uhraamaan hetken ihan aidolle pohdinnalle siitä, mitä älypuhelimen käyttö oppimisessa voisi mahdollistaa. On väistämätön tosiasia, että ylioppilaskirjoitukset sähköistyvät vuonna 2016. On väistämätöntä, että töitä tehdään yhä enemmän yhteisöllisesti verkossa. On väistämätöntä, että maailma on päivä päivältä mobiilimpi. Onko koululla varaa jättäytyä ulos? Vuorenmäen koululla ei ole! Siksi olemme kirjanneet järjestyssääntöihin mahdollisuuden opettajan luvalla käyttää puhelinta opiskeluvälineenä. Jos puhelin häiritsee oppimistilannetta, kehotan opettajiamme kieltämään puhelimen käytön siinä tilanteessa. Luotan sekä opettajiimme että oppilaisiimme ja uskon, että hyvällä yhteistyöllä selviämme näin mitättömästä asiasta ilman mitään uutta lakia.

jk: Aiheesta löytyy myös tuore Minna Cowellin pro gradu -tutkielma Opettajien käsityksiä mobiiliteknologian hyödyntämisestä perusopetuksessa.

jk2: Aihe jatkui myös pari päivää myöhemmin Jussi Niinistön Uuden Suomen blogissa.