Onnistumisia

Joskus riskinotto kannattaa. "Jos et veikkaa, et voi voittaa", sanoi vanha mainoslause. Tänään vietimme koulullamme hieman erilaista kevätjuhlaa. Näin jälkeen päin voin myöntää, ettei prosessi ollut itselleni ihan helppo. Minulla oli huono kokemus vastaavasta juhlasta ja se väritti omaa mielikuvaani. Opettajat vakuuttelivat minulle, että kannattaa KOKEILLA. Kokeilukulttuurista on meillä puhuttu koko vuosi. Aalto yliopiston MIND! -tutkimusryhmä on ollut mukana. Olisin puhunut omia periaatteitani vastaan jos en olisi antanut kokeilla.

Juhla oli toiminnallinen kokonaisuus, joka perustui kolmeen erilaiseen toimintapisteeseen. Ulkona oli luontopolku, sisällä salissa ns. Tähtien ilta ja luokissa erilaisia toimintapisteitä. Koteihin oli etukäteen lähetetty kutsut, joissa oli alueen kartta ja kiertosuunta, jotta valtava huoltaja- ja oppilasmäärä saatiin kulkemaan järjestyksessä.

Ilta aloitettiin yhteisesti pihalta, jossa toivotin aluksi kaikki tervetulleeksi. Sen jälkeen Aalto yliopiston Jussi Ekqvist ja Henna Kärkkäinen luovuttivat koulullemme virallisen lisenssin toimia eri tavalla. B0 -kokoinen (1000 x 1414) lisenssi saa kunniapaikan koulumme seinältä. Tämän jälkeen pidin itse lyhyen puheen. Halusin nostaa esiin kolme asiaa. 1. Nykykoulussa on ennen kaikkea kyse omien unelmien löytämisestä. Koulua täytyy käydä niin, etteivät arvosanat nouse omien unelmien tielle. Oli unelma sitten tulla astronautiksi, kirjastonhoitajaksi tai poliisiksi, on tärkeää opiskella niin, että opiskelu ei estä omia unelmia. 2. Kouluun tullaan oppimaan, ei osaamaan. Tästä kirjoitin edellisessäkin blogilastussani. Painotamme elinikäistä oppimista, jossa emme koskaan valmistu. Aina on uutta opittavaa. Oppiminen on hieno asia ja sitä kannattaa vaalia. Juuri tästä syystä haluamme pitää jo alakoulussa hyvät yhteydet aina yliopistomaailmaan saakka. Haluamme näyttää, että opintie on hieno tie. Eräs pieni koululainen kävikin tänään sanomassa Aalto yliopiston tutkijoille: "Minä menen suoraan alakoulusta yliopistoon." Tavoitteet kohdallaan ;-)3. Kolmanneksi kiitin huoltajia ja yhteistyökumppaneita yhteistyöstä ja ennen kaikkea tietysti oppilaita.

Olin itse vetämässä toiminnallista musiikkipajaa nimella Cotton Club Vuorenmäki. Pajassa esitettiin muutamia kappaleita oppilaiden soittamana ja muutamaan kappaleeseen otettiin yleisön joukosta "solisteja". Toteutimme oppilaiden kanssa saman ohjelman kuusi kertaa illan aikana. Olen tavattoman ylpeä oppilaista, että he jaksoivat. Illan solisteista moni jäi mieleen. Kuulimme uskomattomia suorituksia. Ihan heti alussa kävivät isä ja poika, Vertti ja Taavetti, soittamassa ihan uskomattoman hienosti. Moni solisteista vähintäänkin ylitti kynnyksen heittäytyä. Olimme tehneet asian helpoksi. Kaikki "väärät" sävelet oli xylofoneista noukittu pois. Riitti, että uskalsi kilkuttaa kun tuli oma vuoro. Nuotteja ei tarvinnut tuntea. Hauskaa oli. Yhtenä kappaleista soitimme legendaarisen Duke Ellingtonin kappaleen C-Jam Blues. Yksi isä kävi jälkeenpäin sanomassa, että: "En tiennyt, että rehtori on jazzmies." Tottakai olen. Olen parikymmentä vuotta sitten opiskellut Los Angelesin maineikkaassa Musicians' Institutessa Hollywoodissa. Jotain on jäänyt taskuun. Jos ei muuta niin rakkaus musiikkiin ja uskallus heittäytyä.

Muita pisteitä en ehtinyt itse nähdä, mutta vanhempien palaute oli järjestään hyvää. Olin tästä suunnattoman iloinen. Koulumme antoi muutenkin parastaan. Laitoshuoltajat olivat siivonneet koulun hyvään kuntoon ja opettajat olivat tehneet koko koulun yhdeksi suureksi taidenäyttelyksi. Laitan tähän loppuun vielä muutamia valikoituja otoksia. Suuret kiitokset kaikille osallistuneille. Teimme yhdessä hienon juhlan.

Epäonnistumisen hienoudesta

Tänään vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Päivän järjestäjien manifesti kuuluu seuraavasti:

Suomi tarvitsee kulttuurin, joka kannustaa epäonnistumaan. Tarvitsemme ilmapiirin, joka tukee kansakuntamme riskinottajia.

Minun on hyvin helppo yhtyä ilolla tämän päivän viettoon sillä pidän epäonnistumista välttämättömänä onnistumiselle. Olen jo aiemminkin tässä blogissa viitannut Mikael Granlundin ilmaveiviin ja siihen kuinka monta toistoa onnistunut suoritus on vaatinut. Ilman epäonnistuneita suorituksia emme kenties koskaan olisi nähneet tuota yhtä huippusuoritusta. Samasta aiheesta puhuu myös maailman (ehkä) kaikkien aikojen paras koripalloilija Michael Jordan:



Myös koulussa pitää olla lupa epäonnistua. Huippusuorituksiin kuuluu tietty määrä epäonnistumisia. Ehkei pitäisi edes puhua epäonnistumisista vaan harjoituskerroista. Thomas Alva Edisonin kerrotaan todenneen, kun hän vihdoin sai sähkölampun toimimaan: "En ole epäonnistunut edeltäviä kertoja vaan keksinyt usean kerran, miten lamppu ei toimi." Epäonnistuminen pitäisikin nähdä enemmän Edisonin näkökulmasta. Esim. koulussa ns. "väärä vastaus" johdattaa meidät oleellisen äärelle: mikä vastauksessa ei toimi? Se pakottaa ihmisen miettimään ja tekemään tulkintoja kun taas oikea vastaus menisi helposti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Väärät vastaukset ovat siis hyvin pedagogisesti perusteltuja. Tämä ei tietysti ole perustelu sille, ettei tee kotitehtäviään, mutta se toimii kyllä perusteluna sille, ettei ns. väärää vastausta tule pelätä.

Koulun kulttuuri tukee liian helposti vain onnistuneiden suoritusten hakemiseen. Me mittaamme suorituksia kokeilla ja annamme arvosanoja. Ei silloin palkita siitä, että "olipa hieno väärä vastaus." Tämä on ongelma toisenlaisen kulttuurin oppimisen kannalta. Olisi tärkeää, että lapsi oppisi näkemään epäonnistumisen välttämättömänä. Ei ole onnistumista ilman epäonnistumista tai jos onkin, se on suurella todennäköisyydellä tuuria.

Olemme harjoitelleet epäonnistumista koulussamme myös Aalto -yliopiston kokeilukulttuurihankkeessa. Olemme tehneet useita kokeiluja. Osa toimi ja osa ei. Kaikissa kokeiluissa oli vielä parantamisen varaa. Emme kuitenkaan olisi saaneet näitäkään vastauksia, jos olisimme vain surkutelleet, että "onpa vaikea ongelma". Nyt olemme päässeet asiassa eteenpäin.

Nämä harjoitukset ovat toimineet myös opettajille hyvinä asenteen muokkaajina. Me opettajat (olen siis itsekin opettaja) olemme hyvin tottuneet edellä kuvailemaani koulun kulttuuriin ja oppilaan epäonnistuminen koetaan usein myös opettajan epäonnistumisena. Amerikkalaiset ovat vieneet tämän taiteenlajin ehkä kaikkein pisimmälle. Siellä käy helposti niin, että opettaja, jonka oppilaat eivät menesty, saa potkut. Tämä ei ainakaan tue kokeilemaan tai ylittämään raja-aitoja vaan kulkemaan kiltisti vain tuttuja polkuja, joita on jo vuosikymmenet koeteltu. Näin nopeasti muuttuvassa maailmassa se ei ehkä aina ole kaikkein paras ratkaisu.

Hyvää epäonnistumisen päivää, Sinulle!

ps. Aiheesta lisää myös täältä.