Pohdintoja koulumme tulevaisuudesta

Avajaisten jälkimainingeissa on tullut pohdittua monenlaista. Omassa avajaispuheenvuorossani mainitsin koulun slogan vaihtoehdoista, joita on toistaiseksi kaksi 1) "Jokaisella on vuorensa" tai 2) "Huipulle on monta tietä." Kummatkin ammentavat Vuorenmäki -nimestä, kuten juhlan koko teemakin.

"Jokaisella on vuorensa"

Ensimmäinen sloganvaihtoehto on kiipeilijöiden sanonta. Olen itse kuullut sen kirkkonummen kiipeilijäsuuruudelta, Veikka Gustafssonilta. Sanonta korostaa sitä, että jokaisen ei tarvitse kiivetä Mount Everestille -ei edes Vuorenmäelle. Oleellista on, että asettaa itselleen sopivat tavoitteet.

Sloganissa korostuu kuitenkin hienolla tavalla yksilöllisyys. Jokaisen opinpolku on yksilöllinen.

"Huipulle on monta tietä"

Toinen sloganvaihtoehto korostaa myös meidän oppijoiden erilaisuutta. Kukin on juuri omanlaisensa ja kaikkien ei tarvitse oppia samalla tavalla. Keinot voivat olla monenlaisia. Samaan lopputulokseen, tai jopa omanlaiseen lopputulokseen, voidaan päästä erilaisia reittejä. Aivan kuten kiipeilijätkin -osa valitsee haasteellisen pohjoisseinämän ja osa kulkee perinteistä reittiä Khumbu -jäävirran kautta Nepalin puolelta.

Merkittävä suomalainen, ja kansainvälisesti varmasti tunnetuin pedagogimme, Pasi Sahlberg, on tuoreessa kirjassaan Finnish Lessons pohtinut suomalaisen koulun tulevaisuuden visiota. Sahlbergin mukaan visiona voisi olla se, että "luodaan oppivien yhteisö, jossa jokainen voi löytää oman talenttinsa" (Martti Hellströmin käännöstä mukaellen).

Oheinen Sahlbergin visio osuu hyvin lähelle em. sloganeitamme. Uskonkin, että olemme melkolailla oikealla tiellä. Tulevaisuutta ei kukaan voi ennustaa, mutta kun lapsen elämää ja yksilöllisiä taitoja kunnioitetaan, ei voida mennä pahasti pieleen.

ps. Pienenä jälkikirjoituksena kerron vielä edelliseen viitaten, että kävin avajaisissamme myös mielenkiintoisen keskustelun Aalto -yliopiston Jussi Ekqvistin kanssa. Jussi kertoi pohtineensa tulevia yhteistyökuvioitamme ja mietti, mitä yrityselämä voisi oppia koulusta? Hän kertoi keksineensä sen juhlassamme: yritykset voisivat opettajien ja oppilaiden suhteista oppia, mitä voidaan saada aikaiseksi, kun toista kunnioitetaan aidosti. Aika hieno ajatus.

Avajaisjuhla - lasten juhla

Vuorenmäen oppimiskeskuksen virallisia avajaisia vietettiin tänään aamulla klo 9.15 hyvissä tunnelmissa. "Virallisuudesta" en tosin niin tiedä. Juhla eteni hyvin rennosti, paikoitellen jopa riehakkaasti.

Juhla alkoi Sibeliuksen musiikilla, olihan tänään Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivä. Sen jälkeen katseltiin hellyyttävän suloisten peikkoasuihin pukeutuneiden Hipsuvarpaiden ja Naavatassujen (päiväkodin pienimmät ryhmät) videoita metsäretkeltä.

Avajaissanat lausuimme (tai jutustelimme) päiväkodinjohtaja Kirsin kanssa yhdessä. Puheessamme korostui yhteistyö ja yhdessä tekeminen jo juhlan suunnittelusta lähtien. Yhteistyöllä ymmärrämme sen lisäksi paikallisen, veikkolalaisen yhteistyön (Koti- ja kouluyhdistys, kyläyhdistys, seurakunta, urheiluseurat jne.) ja toisaalta laajemman yhteistyön aina globaaliin yhteistyöhön saakka. Erityisesti halusin korostaa sitä, että opetuksen ja kasvatuksen tehtävänä on aina katsoa eteenpäin: jatko-opintoihin ja työelämään saakka. Tästä konkreettisena osoituksena paikalla oli kahden yliopiston edustus. Aalto -yliopiston kanssa olemme jo tehneet hyvää yhteistyötä Sitran Elinvoima -foorumin puitteissa. Lisäksi juhlapuhujana meillä oli Helsingin yliopiston vararehtori, professori Hannele Niemi, jonka kanssa on suunnitelmissa aloittaa uudenlainen tutkimusyhteistyö. Mitä se tulee pitämään sisällään, kerron siitä myöhemmin.

Ohjelma alkoi Giegin Vuorenkuninkaan luolassa -teokseen tehdyllä eskarien ja ekaluokkalaisten tanssilla, jossa vuorenpeikot saivat kuulla, että heidän kotimetsäänsä suunnitellaan koulua. Pikkupeikot olivat hyvin surullisia siitä, että metsän valtaisivat kohta puskutraktorit -eiväthän he tienneet, mitä koulu tulisi olemaan.

Seuraavaksi peikkoäiti lohdutteli pikkupeikkoja Peikkoäidin kehtolaululla. Laulun esittivät kolmasluokkalaiset. Sitten tulivat kuitenkin traktorit ja kuultiin 5. -luokkalaisten Ammatit -laulu.

Metsä jäi autioksi ja tyhjäksi kun kaikki oli raivattu. Vain yksi pieni päivänsäde sinnitteli vielä hengissä. 4. luokan oppilaat esittivät laulun Päivänsäde ja menninkäinen, jonka jälkeen rakennus oli kohonnut jo niin, että oli uuden koulun avajaisten vuoro. Nauha leikattiin ja kuuntelimme juhlapuheen.

Hannele Niemi puhui kauniisti siitä, mitä hyvään oppimiseen ja hyvään kouluun tarvitaan. "Tarvitaan halu oppia, ripaus sinnikkyyttä ja paljon hyvää yhteistyötä", puhui prof. Niemi suoraan juhlaväen sydämiin. Puhe oli erinomaisesti suunnattu lapsille sekä kielensä, että sanomansa puolesta.

Puheen jälkeen pienet peikot olivat jo päässeet kouluun ja opiskelivat innokkaasti vokaaleja Vokaalilaulun tahdissa. Esitys päättyi riehakkaisiin sambarytmeihin, joka enteili tulevaa.

Riehakkaasti lähtivät omaa puhettaan pitämään myös opetustoimenjohtaja Jukka Pietinen ja varhaiskasvatuksen johtaja Raili Santavuorikin. He olivat kirjoittaneet upean Laulun Vuorenmäelle vanhaan karjalaiseen säveleen. Musiikinopettajakoulutuksen saanut opetustoimenjohtajamme Jukka Pietinen soitti kannelta ja yhdessä he toimivat esilaulajina ja laulattivat myös yleisöä vuorolauluna seuraavan laulun sanoin:

”Hei kuules tyttö
hei kuules poika
kerro mulle mistä tämä kaikki alko”

”Strategiassahan on kerrottuna lapsen yhtenäisest´oppimisen tiestä”

”Mitähän se sitten
tarkoittaa täällä
leikissä ja arjen työssä”

”Sitä, että kaikki kantaa vastuun sekä
arvostaa myös toisen työtä.”

”Yhteiset on hyvä
myöskin olla arvot
sekä arjen pelisäännöt”

”Kasvunkumppaneina toimiminen tuo
ilon, turvan Vuorenmäkehenkin”

”Vaka, esiops
sekä perusops
niissä on se
oppimisen juoni”

”Niissä tavoitellaan oppimahan sekä olemahan ihmisiksi”

”Sekä, että jokainen
voi tulla itseksi ja
yhteiskunnan jäseneksi”

”Onnea ja menestystä teidän työlle,
sekä leikkiin että oppimiseen”

Yhteisen juhlamme ohjelmallinen osuus päättyi Milli Menninkäisen lauluun -ja raikuviin aplodeihin.

Päällimmäisenä tunteena jäi suuri kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että olemme yhdessä saaneet juhlan aikaiseksi, kaikki meni hyvin ja että pidimme tiukasti kiinni siitä, että jokainen lapsi on jollakin tavoin juhlassa osallinen. Juhla oli kuitenkin ennen kaikkea LASTEN JUHLA.

Voittoja ja tappioita

Tänään oli 13 tunnin työpäivä. Eikä oikeastaan ollenkaan ns. reksin hommia. Nyt painetaan koko porukka lähes täysin vain koulun ensi viikon avajaisia. Tänäänkin kahdet harjoitukset. Jälkiviisaana voisi sanoa, että olisi tämän voinut helpomminkin tehdä ja pitää avajaiset vaikka vuoden päästä -mutta kun fiilis ei olisi sama. Jotenkin tuntui jo keväällä, että avajaiset vaan on tähän syksylle saatava ja niinhän ne nyt saadaan.

Muutama viikko sitten pohdimme ja laskimme vierasmääriä ja yritimme selvitä kaksilla juhlilla: päivällä kutsuvieraat ja täysi ohjelmallinen juhla ja illalla toinen vanhemmille. Saimme silloin pelastuslaitokselta viestiä, että näissä juhlatapauksissa voidaan "hetkellisesti" (lue: juhlan ajan) ylittää huoneiston maksimi kapasiteetti jos vain poistumistiet pidetään tyhjinä. No, tänään saimme sitten uudenlaista viestiä -ei voida.

Tämä oli tietysti kova juttu tässä vaiheessa suunnittelua. Pistimme sitten ohjelman uusiksi. Pidämme kolmannen juhlan vielä samana päivänä. Lapsille päivä on rankka, mutta eiköhän siitä selvitä. Juhlapäivä ei kuitenkaan muutu keneltäkään. Lisäämme vain yhden juhlan iltaan. Tiedotus jää vain vähän viime tinkaan.

Voittojakin saatiin. Juhlan harjoitukset menivät tänään jo oikein mallikkaasti ja moni asia löysi muotonsa. Salin koristelu saatiin valmiiksi. Tuli tosi komeaa jälkeä. Oppilaat olivat tehneet upeita koristeita ja opettajat ja avustajat tekivät valtavan urakan niiden kiinnittämisessä.

Henkilökohtaisesti suurin voittoni tänään oli kutsuvierasjuhlan juhlapuhujan varmistuminen. Saimme juhlapuhujaksi kasvatustieteen professori Hannele Niemen Helsingin yliopistolta. Hannele Niemi linkittyy omaan kouluumme siten, että olen syksyn aikana hokenut opettajille, oppilaille ja huoltajille kyllästymiseen asti Hannele Niemeltä lainaamaani sitaattia: "Hyvä koulu syntyy yhteisestä työstä." Juhlan tekeminen on parhaimmillaan ollut hyvää yhteistä työtä.

Illalla saimme vielä Kirsin (päiväkodin johtaja) ja Annen (toimistosihteeri) kanssa tehtyä kutsuvieraiden istumajärjestyksen ja ruokailujärjestelyt kuntoon. Moni asia alkaa olla kunnossa. Pian on juhlan aika. Avajaisia juhlitaan oppimiskeskuksen historiassa vain kerran. Ellei sitten muutaman vuoden päästä juhlita jo lisärakennuksen avajaisia...

Elinvoima -foorumin antia

Päivät ovat niin loputtoman täynnä asiaa, että aivan liian harvoin ehdin enää kirjoittaa. Asiaakin olisi ollut jo moneen otteeseen ja nytkin tämä tulee auttamattoman myöhässä. Tätäkö on uusi työ? Enkä nyt siis tarkoita omaa uutta työpaikkaani vaan ns. uutta työtä, jota olin pohtimassa viime torstaina Sitran Elinvoima -foorumin ensimmäisen jakson päätösseminaarissa.

Sitran Elinvoima -foorumi pyrki pureutumaan uudenlaiseen luovuuteen, tekemiseen ja innostumiseen ja siihen, miten tulevaisuudessa hyvinvointia tuotetaan. Hankkeen keskiössä oli kolme aihetta:

1. Maahanmuuttajien työskentely Suomessa
2. Nuoret ja työ
3. Mitä kokonaan uusia töitä voisi olla?

Hankkeessa oli yhteensä 16 aihealuetta, joista koulumme osallistui Aalto -yliopiston johdolla kokeilukulttuurin edistämiseen kouluissa. Aiheesta olen bloggannut aiemminkin, joten en nyt perehdy omaan hankkeeseemme, vaan siihen, mitä muuta seminaari antoi. Toki olen ylpeä siitä, että sain olla yksi niistä erittäin harvoista (3) joita tilaisuudessa haastateltiin. Oli hieno huomata, että koululaisten hanketta arvostettiin "isoissa ympyröissä".

Vaikka asiat olivat osittain tuttujakin, monesta esityksestä sai paljon irti. Oli myös hyvä huomata, kuinka oikeisiin asioihin olimme itse pureutuneet oman opettajakuntamme kanssa aloitusvesossamme, kun pohdimme tulevaisuuden yhteiskunnan odotuksia koululle.

Työhän on muuttunut monella tavalla. Työn merkitys ihmisille on muuttunut radikaalisti. Työ on nyt itsessään jo sisältö, ei enää väline toimeentulolle. Työurat ovat muuttuneet. Kun ennen käytiin koulua, opiskeltiin ja mentiin töihin, nykyään käydään koulua, opiskellaan, tehdään yhtä työtä, vaihdetaan työpaikkaa, opiskellaan taas, jäädään vuorotteluvapaalle, tehdään töitä sekä julkisella, että yksityisellä puolella jne. Olen itse tyyppiesimerkki uuden työn tekijästä. Olen sukkuloinut yksityisen (radio) ja julkisen (koulu) työn välillä useita kertoja. Olen opiskellut lähes koko ajan työn ohessa. Työllä on lisäksi minulle suuri arvo. Työ itsessään antaa minulle paljon.

Kävin myös mielenkiintoisia keskusteluja tilaisuudessa itseäni viisaampien ihmisten kanssa. Yhden mielenkiintoisimmista keskusteluistani kävin yrittäjä Taneli Tikan kanssa. Visioimme mahdollisuutta muuttaa koulua siihen suuntaan, ettei aina etsittäisi vain oikeaa vastausta (kuten koulussa liian usein) vaan joskus myös oikeaa kysymystä -tai kenties oikeaa analyysia suuresta aineistosta.

Annan esimerkin: Monessa ammatissa (poliisi, lääkäri, yrityskonsultti) joutuu tekemään päätelmiä epämääräisen aineiston pohjalta. Täytyy luoda silmäys saatavilla olevaan tietoon, eikä varmuutta oikeasta vastauksesta aina ole. Kuinka koulu voisi tukea tällaista päätöksentekoa? Voisiko koe joskus mennäkin toisinpäin? Ei siis niin, että oppilas lukee (ulkoa) asioita ja vastaa opettajan tai kirjantekijän laatimiin, enemmän tai vähemmän oikeisiin, kysymyksiin. Mitä jos oppilaalla olisikin kaikki materiaali (kirjat, netti jne.) käytössä kyseisestä ilmiöstä, mutta hänen tulisikin löytää oikea tai oleellinen kysymys? Kysymyksen löydettyään, hän vastaisi itse laatimaansa kysymykseen.

Ammattitaitoinen opettaja voisi aivan yhtä hyvin arvioida oppilasta tällaisen kokeen perusteella kuin perinteisenkin kokeen perusteella. On aivan yhtä helppoa tai vaikeaa arvioida, onko oppilas löytänyt oleelliset asiat opettajan keksimään kysymykseen kuin sekin, onko oppilas löytänyt aineistosta keskeisen kysymyksen. Mielenkiintoinen visio.

Alakoulun oppilas on usein taipuvainen menemään siitä, mistä aita on matalin. Haaste tällaisessa työskentelyssä olisi herättää oppilaan mielenkiinto käsiteltävään aiheeseen niin, että hän ihan oikeasti kokisi jonkinlaista intohimoa käsiteltävään aiheeseen ja haluaisi löytää muitakin kuin itsestäänselviä kysymyksiä tai kehäpäätelmiä.

Kun koko Elinvoima -hankkeemmekin pyrki edistämään kokeilukulttuuria, voisi tässäkin olla vähintään kokeilemisen arvoinen asia.

Kehittyvä rehtori

Sain tänään päätökseen vuoden kestäneen (30 op) Helsingin yliopiston koulutus ja kehittämiskeskus Palmenian järjestämän Kehittyvä rehtori -oppisopimustyyppisen koulutuksen. Ottaen huomioon viimeisen vuoden aikana tapahtuneet muutokset omassa elämässäni (työpaikan vaihto ja uuden koulun perustamisvaihe), pidän saavutusta ihan kohtuullisena. Kuten kehittämistöitämme ohjannut rehtori Martti Hellström asian ilmaisi "aika moni jäi rajan taakse." Koulutus oli raskas ja työläs ja osa jätti leikin kesken.

Tämän päivän aamupäivä käytettiin oikeudenmukaisuuden pohtimiseen esimiestyössä. Luennoitsijana ja keskustelun virittäjänä oli VTM Tuija Seppälä, joka tekee aiheesta väitöskirjaa. Aamun sessio oli erittäin mielenkiintoinen. Oikeudenmukaisuus johtamisessa on varmasti yksi johtamisen peruskiviä. Kun kyselin oman kouluni opettajilta viime keväänä heidän odotuksiaan minua kohtaan, oikeudenmukaisuus nousi hyvin selkeästi tärkeäksi. Oikeudenmukaisuus nousi kärkeen myös opettajien ja huoltajien kanssa käydyissä arvokeskusteluissa. Olimme siis oleellisen äärellä.

Kehittyvä rehtori koulutus ei ollut ns. pätevöittävä koulutus, mutta se on luokiteltu eurooppalaisen koulutusviitekehyksen EQF:n mukaan tasolle 7. Tasoja on yhteensä 8, joten sekin kertoo siitä, että melko paljon töitä on saanut tehdä.

Miksi rehtorin sitten tulee jatkuvasti kouluttaa itseään? Palmenian johtaja Kauko Hämäläinen muistutti meitä päätöspuheessaan siitä, että koulutus pitää ihmisen virkeänä ja liikkeessä. On hyvä, ettei jää uinumaan tyytyväisyyden tilaan. Joissakin maissa (esim. Kanadassa) rehtorien pestit ovat määräaikaisia. Silloin on pakko koko ajan kehittää itseään, jottei putoa kelkasta.

Itse näen kouluttautumisen hyvin tärkeänä. Rehtori on koulun pedagoginen johtaja ja on tärkeää, että hänellä on viimeinen tieto siitä, mitä opetussektorilla tapahtuu ja ennen kaikkea, mihin suuntaan opetussektori on menossa. Tähän voisi ehkä soveltaa jääkiekkoilija Wayne Gretzkyn vanhaa viisautta: "Hyvä jääkiekkoilija ei ole siellä, missä kiekko on, vaan siellä, mihin kiekko seuraavaksi tulee." Sama koskee myös koulun johtajaa. Rehtorilla pitää olla visio siitä, mihin suuntaan koulua tulee kehittää niin lyhyellä kuin pitkälläkin tähtäimellä. Pitää olla siellä, mihin "kiekko" seuraavaksi tulee.

Suomalainen koulu -mihin suuntaan olet menossa?

Olen pannut mielenkiinnolla merkille, että viime viikkoina on suomalaisen koulun tulevaisuudesta puhuttu enemmän kuin pitkään aikaan. Olin itse viime viikon tiistaina puhumassa 2000 -luvun didaktiikasta vaikutusvaltaisessa seurassa, Helsingin OKL järjesti oman tilaisuutensa tulevaisuuden koulusta samalla viikolla, rehtori Martti Hellström bloggasi omassa blogissaan 3 tulevaisuuden koulun vaihtoehtoa ja tänään professori Jouni Välijärvi toi oman lusikkansa soppaan Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla.

Otin Välijärven ravistelun innolla vastaan. Kerrankin joku uskalsi sanoa ääneen, että jotain on ihan oikeasti tehtävä. Pisa -menestyksestämme huolimatta huolestuttaviakin merkkejä on ollut ilmassa. On siis hyvä, että keskustellaan.

Muistamme hyvin viime kevään Vantaan koululaisten osaamista mitanneen tutkimuksen. En löytänyt enää linkkiä itse tutkimukseen, mutta muistin virkistykseksi oheinen Tommi Kaiturin puheenvuoro Uudesta Suomesta.

Merkit ovat siis huolestuttavia, vaikka mitään floppiahan ei vielä ole tapahtunut. Menestyimme edelleen Pisa -tutkimuksissakin varsin hyvin. Jo pitkään on kuitenkin ollut tiedossa, että olemme tehneet viime vuosikymmeninä oikeita, rohkeita siirtoja. Juuri tällä hetkellä kukaan ei vain oikein tunnu tietävän, mihin suuntaan tulisi mennä. On ollut helpompaa olla kärjen tuntumassa, muttei ihan terävimmässä kärjessä ja ottaa mallia hyvistä koulutusjärjestelmistä, jalostaa ideoita edelleen ja tehdä koko juttu vielä paremmin. Nyt kun olemme itse kärjessä, meidän tulisi näyttää maailmalle mallia. Onko meillä rohkeutta tehdä seuraava kultamitalisiirto?

Mielestäni Välijärven huomiot olivat varsin aiheellisia. Aina kun opetussuunnitelmaa uudistetaan tulee valtaisa määrä erilaisten etujärjestöjen edustajia tarjoamaan omia tavoitteitaan uudeksi oppiaineeksi. Soisin keskustelua käytävän hieman syvemmällä. Välijärvi oli pitkään aikaan ensimmäinen, joka uskalsi ravistella rakenteita.

"On syytä kysyä, missä määrin koulun nykyinen pedagogiikka ja toimintakulttuuri tuottavat passiivista asennetta tietoon ja yhteiskuntaan."

Mitä sitten on se pedagogiikka, johon Välijärvi viittaa? Uskon, että yksi suomalaisen koulun kompastuskiviä on liika kirjaviisaus. Luotamme oppikirjojen arvoon ja käytämme niitä usein lähes pyhinä kirjoina. Se passivoi suhdettamme tietoon. Jos luotamme kaiken tarvittavan löytyvän yhdestä, joskus vanhastakin, kirjasta, tuemme itse Välijärven mainitsemaa "passiivista suhdetta tietoon".

Nuoret etsivät tietonsa verkosta, eivät kirjoista. Kriittinen medialukutaito ja aktiivinen suhtautuminen tietoon, tulisikin olla paljon enemmän esillä kouluissamme. Meidän tulisi kasvattaa nuoriamme aktiivisiksi kansalaisiksi siten, että he uskaltaisivat kyseenalaistaa heitä ympäröivän maailman heille valmiina tarjoavan maailmankuvan. Meidän tulisi yhä enemmän rohkaista heitä tekemään omia päätelmiä ja muodostamaan omaa ymmärrystä meitä ympäröivästä maailmasta. Oppikirjankin tarjoama kuva maailmasta on vain yksi näkemys maailmasta. Se on ihmisten kirjoittama kirja.

2000 -luvun taitoihin kuuluvat olennaisena osana aktiivisen kansalaisen taidot. Oppimaan oppiminen oli asia, jonka myös Välijärvi nosti esiin kirjoituksessaan. Saimme Vuorenmäen koululla rautaisannoksen oppimaan oppimista viime viikon tiistaina, kun Juha Wikström Veikkolan koulusta kävi pitämässä meille koulutuksen. Dioja en ikävä kyllä voi julkaista, mutta niiden viesti oli selvä. Oppimaan oppiminen on ehdottomasti yksi tärkeimpiä asioita, johon koulu voi kasvattaa. Juhan sanoin, "koulun tehtävä on tuottaa koulutettavia kansalaisia." Tämän päivän yhteiskunnassa joudumme jokainen opettelemaan elämämme aikana niin paljon erilaisia uusia asioita, teknisiä vempaimia, ohjelmia, tapoja toimia jne. että meidän on välttämätöntä olla itseohjautuvia.

Elinikäisen oppimisen rinnalla opetussektorilla puhutaan nykyään oppimisen kaikkiallisuudesta. Olemme missä tahansa tai teemme mitä tahansa, joudumme oppimaan uutta. Tähän haasteeseen koulun on välttämättä vastattava. Meidän on kasvatettava lapsia ja nuoria, jotka suhtautuvat kiinnostunein mielin ympäröivään maailmaan. Meidän on myös kasvatettava lapsia ja nuoria, jotka uskovat omiin mahdollisuuksiinsa. Tähän työhön tarvitaan sekä koulua että kotia.

Itseäni viisaammassa seurassa

Olin tällä viikolla (taas) itseäni viisaammassa seurassa. Minut oli kutsuttu tiistaina pohtimaan 2000 -luvun didaktiikkaa. Didaktiikka voi käsitteenä olla vieras monelle muulla alalla toimivalle. Toisaalta, jotta olisimme itsekin ymmärtäneet käsitteen samalla tavalla, tilaisuuden puheenjohtaja rehtori Martti Hellström oli määritellyt käsitteen meille jo valmiiksi. Jos et siis heti saa kiinni siitä, mitä on didaktiikka, älä huoli, käsitteen ympärille piti vetää rajat, vaikka paikalla oli oman alansa huippuammattilaisia: 4 professoria, Vantaan opetustoimen johtaja, erityisopettajia jne.

Hellströmin määritelmä didaktiikalle tässä tilaisuudessa oli siis seuraava:

"Mitä tarkoitamme tässä keskustelussa didaktiikalla? Yleismääritelmä on, että didaktiikka on (1) opetusta tutkiva tiede ja (2) oppi eli sillä on sekä deskriptiivinen ja normatiivinen puoli. Pääpaino tällä kertaa on niissä sekä käsitteellisissä (käsiteet, mallit, keskeiset ideat) että konkreettisissa työkaluissa (menetelmissä/menettelyissä/järjestelyissä), joita didaltiikkaa tieteenä on tuottanut opettajien toimintaa ohjaavaksi opiksi. Pohdimme, onko opetus ilmiönä muuttumassa 2010-luvulla eri syistä niin paljon, että tätä työkalupakkia täyttyisi päivittää. Vai selviämmekö riittävän hyvin nykyisillä työkaluilla uusistakin haasteista"

Hellström on itse kirjoittanut omaan blogiinsa aiheesta pienen taustoituksen otsikolla Rajaton rakkaus. Rajat on rakkaus. Oheinen sanaleikki nousi useaan otteeseen keskustelussa esille. Ensimmäisenä sen taisi nostaa keskusteluun Vantaan opetuspäällikkö Eero Väätäinen.

Nostan moniulotteisesta keskustelusta vain muutamia merkintöjä esiin, jotka itsessäni jollakin lailla herättivät ajatuksia. Keskustelustahan on tulossa tammikuun Luokanopettaja -lehteen mittavampi artikkeli.

Yksi oleellinen kysymys oli mielestäni se, että puhuimme virheiden tekemisestä ja siitä, mikä vaikutus sillä on siihen, että koulujen toimintakulttuuri ei kovin helposti muutu. Puhuimme pääasiassa didaktiikasta, mutta asian voi nähdä myös näin laajemmasta näkökulmasta. Meidän suomalaisten koulukulttuuriin on jotenkin pesiytynyt aika voimakas oikeassa olemisen eetos. Opettajan tulisi olla viisaampi kuin muut (varmaan tästä on hyötyäkin) ja sitten jotenkin kaataa tuo oma osaamisensa oppilaiden päähän. Nyt kärjistän tietoisesti. Nykykoulun oppimiskäsitys ei todellakaan ole tämä. Silti, vaikka uskommekin siihen, mistä prof. Juhani Hytönen tilaisuudessa puhui, että oppiminen on aina yhteisöllinen prosessi, emme kuitenkaan aina toiminnan tasolla toimi niin. Aika usein syynä on pelko -pelko virheiden tekemisestä.

Oli ilo huomata, että en ole yksin paasatessani koulumme opettajille virheiden tekemisen välttämättömyydestä. Mitään suurta ei synny ilman, että ollaan valmiita tekemään myös virheitä. Toisaalta oppimisprosessissa, virheet vievät meitä oleellisten kysymysten äärelle.

Toinen itselleni erityisen tärkeäksi kohonnut tiivistys oli Martti Hellströmin esiin nostama ajatus siitä, mikä meille kaikille on elämässä tärkeää. Koulun tulisi voida toimia niin, että koulupäivän jälkeen, lapsi voisi kertoa kotona kolme asiaa:

1. Minä onnistuin.
2. Minusta välitettiin.
3. Minä sain osallistua.

(Deci & Ryan)

Tiivistys on yksinkertaisuudessaan hieno. Juuri tässä tiivistyvät meidänkin arvokeskustelumme keskeiset elementit. Koulu on lasta varten, ei lapsi koulua varten. Sen tulee näkyä kaikessa koulun toiminnassa. Lapsen tulee kokea onnistumista, välittämistä ja osallisuutta. Osallisuuteen liittyy vielä ajatus siitä, että osallisuuden tason jokainen saa päättää itse. Osallisuus ei siis ole sama asia kuin osallistuminen, vaan osallisuutta voi kokea ilman aktiivista osallistumistakin.

Minut oli kutsuttu paikalle kai jonkinlaiseksi tieto- ja viestintätekniikan uhrilampaaksi. Kävimme tri. Hellströmin kanssa jo aika mittavan keskustelun pedagogiikasta aiemman blogikirjoitukseni yhteydessä.

TVt nousi kuitenkin varsin vaisusti esiin keskustelussa. En itsekään usko siihen, että tarvitsisimme erillistä oppiainetta tieto- ja viestintätekniikalle. Sen sijaan tvt:n opetuskäyttö tulisi kyllä varmasti tiukemmin sitoa opetussuunnitelmaan. En kuitenkaan usko, että oma oppiaine on ratkaisu tälle kysymykselle. Tieto- ja viestintätekniikka on niin oleellinen osa nykyihmisen arkipäivää, että sen tulisi koulussakin näkyä luonnollisena osana kaikessa koulun toiminnassa.

Toisaalta uskon myös siihen, että yhä kiihtyvässä elämänrytmissämme, lapselle on ihan hyväksi myös oppia sietämään "harmaata arkea". Oppiminen pitää olla tietysti myönteinen asia ja kivaakin, mutta elämässä on siedettävä myös sitä, että kaikki ei ole kivaa 24/7. Tässä "huvipuistoyhteiskunnassa" sen sietäminen ei aina ole itsestään selvää.

Professori Hannu Simola on tiivistänyt tämän rauhoittumisen näkökulman viisaasti:

"Koulu tarjoaa oppilailleen rauhallisen, turvallisen, syventymiseen ja hiljentymiseen mahdollistavan paikan kiivasrytmisessä ja epävarmassa maailmassa.

Oppilailla on mahdollisuus hiljentyä ja syventyä uskottavan ja heille omistautuvan, asiansa osaavan ja luotettavan aikuisen johdolla, yhdessä ikätovereittensa kanssa."

Pieni arvokeskustelu

Kuluneella viikolla (tiistaina) pidimme Vuorenmäen oppimiskeskuksen paljon mainostetun Suuren arvokeskustelun yhdessä päiväkodin ja koulun huoltajien kanssa. Koulussa on 305 lasta ja päiväkodissa n. 100, silti paikalle oli kokoontunut yhteensä 11 huoltajaa. Suuresta arvokeskustelusta tulikin "pieni arvokeskustelu". Paikalla oli huoltajien lisäksi kaikki koulun 17 opettajaa, 3 lastentarhanopettajaa, päiväkodinjohtaja ja allekirjoittanut.

Vaikka otos huoltajista olikin pieni, keskustelu oli antoisaa. Kävimme illan aluksi lyhyesti läpi arvokeskustelun perusteita varhaiskasvatussuunnitelmasta ja opetussuunnitelman perusteista sekä paikallisista suunnitelmista.

Kirkkonummen varhaiskasvatuksen arvoja ovat:

-turvallinen kasvuympäristö
-lapsen kunnioittaminen, lapsilähtöisyys ja lapsen osallisuus
-kasvun, kehityksen ja oppimisen edistäminen
-kasvatuskumppanuus

Perusopetuksen arvopohja Kirkkonummella on määritelty paikallisessa opetussuunnitelmassa seuraavasti:

-vastuullisuus
-tasa-arvo
-yksilön oikeuksien kunnioitus
-yhteisöllisyys
-kasvatuskumppanuus

Arvoista viimeinen (kasvatuskumppanuus) ei näy opetussuunnitelmasta, sillä se on tuotu mukaan SVOL:in (suomenkielinen varhaiskasvatus- ja opetuslautakunta) päätöksellä vasta opetussuunnitelmatyön jälkeen. Kasvatuskumppanuutta ajetaan kirkkonummelaiseen perusopetukseen nyt aina lukioon saakka.

Kasvatuskumppanuus on kodin ja koulun vahvaa yhteistyötä, jossa yhteistuumin, yhteistä keskustelua käyden, pyritään turvaamaan lapsen paras mahdollinen hyvinvointi. Tai kuten teol.tri. Martti Lindqvist on asian määritellyt:

"Kasvatuskumppanuus on sitä, että ihmisillä on mahdollisuus yhdessä tehdä sitä, mihin kukaan ei kykenisi yksinään"

Yhteisen keskustelun pohjalta, saimme huoltajilta arvotyön pohjaksi seuraavanlaisen listan tärkeistä arvoista ja asioista:

-turvallisuus, sekä fyysinen että psyykkinen
-yhteisöllisyys
-yksilöllisyys
-sosiaaliset taidot
-toisen huomioonottaminen
-itsetunnon kohottaminen/kasvattaminen/kehittäminen
-yhteiset säännöt
-vastuullisuuteen kasvattaminen
-oikeudenmukaisuus
-tasa-arvo
-tasapuolisuus
-kunnioitus
-hyvät tavat
-kohteliaisuus
-oma esimerkki
-rehellisyys
-reiluus
-vaikeiden tilanteiden käsittely avoimesti

Listassa on kursiivilla ne arvot, jotka löytyivät päiväkodin henkilökunnan listasta ja tummennetulla ne, jotka löytyivät koulun henkilökunnan listasta. On helppo huomata, että olemme selvästi kotien kanssa hyvin yksimielisiä tärkeimmistä arvoista. Toisaalta kodit toivat keskusteluun myös hyviä uusia näkökulmia: sosiaaliset taidot, itsetunto, yhteiset säännöt, tasapuolisuus, hyvät tavat, kohteliaisuus, oma esimerkki, reiluus, vaikeiden tilanteiden käsittely avoimesti. Vaikka kaikki eivät suoranaisia arvoja olekaan, osoittavat ne kuitenkin suuntaa, jota kohti tulisi mennä.

Päiväkodin listassa oli lisäksi sellaisia arvoja, jotka eivät ehkä tule heti huoltajille mieleen. Arvot, kuten läheisyys, syli, rakkaus tai kasvun rauha, on nähtävä ammatillisesta näkökulmasta. Rakkaus tarkoittaa ns. pedagogista rakkautta, kasvun rauha on käsite, joka on tuttu ammattilaisille, mutta ei ehkä niinkään ensimmäisenä tule mieleen huoltajille. Lisäksi päiväkodin listassa oli mm. ekologisuus, kiireettömyys ja ilo.

Koulun työntekijöiden listassa oli em. arvojen lisäksi mm. kannustaminen, välittäminen, arvostaminen, sinnikkyys sekä "huippuarvoiksi" nimeämämme toimintaa ohjaavat arvot: luovuus, innovatiivisuus, innostavuus, elämyksellisyys ja kokeileminen.

Kun em. soppaan vielä lisätään yhteiskunnan odotuksia, on hauska huomata, että Elinkeinoelämän keskusliiton Oivallus -hankkeen loppuraportti painotti oman esimerkin merkitystä yhteistyötaitojen kehittämisessä ("tehkää oppimisesta yhteinen asia") ja ACT21S -hankkeen 2000 -luvun kansalaistaidoista löytyy paljon edellä lueteltujen arvojen mukaisia taitoja.

Kuten edellä totesin, keskustelu oli hyvää. Ilmaan jäi kuitenkin yksi oleellinen kysymys: mistä pieni osallistujamäärä kertoo? Olen alusta asti toitottanut prof. Hannele Niemeltä lainaamaani sitaattia: "Hyvä koulu syntyy yhteisestä työstä." Kun tulevaisuudessa aletaan valmistaa mm. kodin ja koulun laadukkaan yhteistyön suunnitelmaa, toivon, että jokainen mukana ollut ottaa mukaansa muutaman ystävän, jos nämä ystävät vielä kutsuvat ystäviään ja he vielä omiaan, syntyy positiivinen lumipalloefekti. Silloin voidaan saada aikaiseksi jotain vieläkin suurempaa.

Suuret kiitokset kaikille mukana olleille huoltajille, päiväkodin henkilökunnalle ja opettajille. Saimme arvokkaita tuloksia aikaiseksi.

Verkko-oppimisalusta vai avoin verkko?

Kirjoitin edellisen kirjoitukseni avoimuudesta ja jakamisen hienoudesta lähinnä koskien opettajia ja opetusalan toimintakulttuurin muutosta. Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttöön puutuin muutama viikko sitten. Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttö on noussut erittäin ajankohtaiseksi teemaksi monessa muussakin blogissa. Mm. sosiaalisen median opetuskäytön pioneerit Harto Pönkä ja Anne Rongas ovat käsitelleet aihetta omissa blogeissaan.

Tämä kirjoitus on osittain vastausta tuohon verkossa virinneeseen keskusteluun. Harto Pönkä oli turhautunut prosessin hitauteen suomalaisissa kouluissa. Aiheesta on puhuttu vuosia, mutta tulokset ovat edelleen vain hyvin harvojen aktiivisten tekijöiden saavutuksia. Edelleen tvt:n käyttöä pidetään tulevaisuuden oppimisena, kuten H.Pönkä kirjoittaa:

"Pääongelma on, että nykyaikaisia tieto- ja viestintätekniikan välineitä kutsutaan Suomessa tulevaisuuden välineiksi ja ympäristöiksi, ja niiden käyttöä kutsutaan tulevaisuuden oppimiseksi. Siis niitä, jotka ovat olleet maailmalla käytössä jo vuosia. Näitä ovat esimerkiksi blogit, wikit, käsitekarttatyökalut ja monet muut yhteistyötä ja oppimista tukevat palvelut."

Olen Harton kanssa täsmälleen samaa mieltä siitä, että puhe tulevaisuuden oppimisesta pitäisi lopettaa. On päivän selvää, että nämä välineet tulisivat olla koulujen aktiivisessa käytössä 2000 -luvun Suomessa. Olisi pitänyt olla jo pitkän aikaa!

Se mistä olen Harto Pönkän kanssa eri mieltä liittyy välineisiin. Harto Pönkä kirjoittaa:

"Pakettiratkaisujen sijasta kannattaa valita kuhunkin tarpeeseen sopivimmat sosiaalisen median palvelut. Yhteistyötä wikissä, oppimispäiväkirjaa blogeissa, käsitteellistä hahmottamista käsitekarttatyökaluilla jne. Näin jokainen työkalu tukee paremmin nimenomaan sitä käyttötarkoitusta, jota varten ne on tehty – so. parempi tuki oppimiselle, vuorovaikutukselle ja tiedonrakentelulle."

Idea on sinänsä oikeansuuntainen. Juuri näin pitäisikin tehdä jos eläisimme täydellisessä maailmassa. Alakoulun rehtorin näkökulmasta ongelmana ovat kuitenkin em. välineiden hyvin monenlaiset käyttöehdot ja ikärajat. Monien palveluiden ikärajana on 13 vuotta. Oheisiin palveluihin rekisteröityminen vaatisi lisäksi alle 18 -vuotiaan kohdalta luvan huoltajalta. Kaikilta ei tuota lupaa varmasti heltiäisi jos koulu on vähänkin suurempi. Opetussuunnitelman mukaisen opetuksen tulisi kuitenkin koskea kaikkia oppilaita tasapuolisesti.

Hyvä kompromissiratkaisu tässä tilanteessa on pedagoginen oppimisalusta. Vaikka olen Harto Pönkän kanssa samaa mieltä Moodlesta, vaihtoehtoja on muitakin. Oleellista on, että tällaisen verkko-oppimisalustan "suojissa" päästään käyttämään parhaassa tapauksessa samoja sosiaalisen median tekniikoita kuin "oikeassa elämässäkin" (lue: avoimessa verkossa). Oppimisalustan käyttöön ei kuitenkaan tarvitse kysellä lupia. Se on oppimisympäristö muiden joukossa. Sen julkisuutta voi säädellä helpommin kuin monen avoimen sosiaalisen median välineen. Tämä taas luo käyttöön kaivattua turvallisuutta. Päästään harjoittelemaan tutussa ja turvallisesti rajatussa ympäristössä. Eihän autokoululaisiakaan laiteta suoraan moottoritielle. Olen itse ainakin ajellut ensimmäiset huterat kytkimen nostoni Otaniemen teekkarikylän parkkipaikalla.

Tärkeintä on opettajan halu käyttää verkon mahdollisuuksia opetuksessaan. On mielestäni melko yhdentekevää, mikä tuo valittu väline on, jos se tarjoaa monipuolisen repertuaarin erilaisia vaihtoehtoja. Tärkeää on, että verkko-oppimisalustaa ei nähdä vain työkirjana verkossa. Se ei mielestäni täytä nykyaikaisen verkko-oppimisen kriteerejä. Nykyaikaiseen verkko-oppimiseen kuuluu tiedon rakentelu, uuden tiedon luominen, jakaminen jne. -vaikka sitten tutussa ja hieman rajatussa ympäristössä.

Jakamalla maailma tulee paremmaksi

Opettajainhuoneet ovat paljon muuttuneet niistä ajoista, jolloin itse kävin koulua. Muistan vielä opiskeluajoiltani sellaisia opettajainhuoneita, joissa ei sijaisena uskaltanut istua, ettei vain istu kenenkään vakiopaikalle.

Samanlainen vahtaaminen koski monesti oppimateriaaleja. Kun oli itse nähnyt paljon vaivaa materiaalien tekemiseen, niitä ei "kannattanut" jakaa, koska muutenhan toinen olisi hyötynyt toisen työstä -ilmaiseksi.

Edellä kuvattu ajattelu on onneksi jo muinaishistoriaa, ainakin toivon niin. Sosiaalinen media on tuonut jakamisen kulttuurin myös oppimisen piiriin. Harto Pönkä on kiteyttänyt asian hienosti:

"Tiedon jakamisessa ei voi hävitä, sillä en koskaan pysty antamaan enemmän kuin saan muilta."

Sain itse tilaisuuden viime viikolla olla jakamassa oppimaani, kun sain kutsun Helsingin yliopiston täydennyskoulutuskeskus Palmeniasta kouluttamaan porvoolaisia rehtoreita ja opettajia. Seminaari oli Porvoossa, mutta itse osallistuin netin välityksellä Adobe Connect Pro -yhteyden kautta. Yhteys toimi hienosti ja saimme oivallisen keskustelun aikaiseksi.

Sosiaalinen media koulussa

View more presentations from Esa Kukkasniemi

Esitykseni esimerkit ovat jo vanhoja, mutta edelleen toimivia. Uskon, että myös Kirkkonummi saa pian oman verkko-oppimisalustapäätöksensä tehtyä ja pääsemme myös Vuorenmäessä hyödyntämään verkon mahdollisuuksia.

Mikäänhän ei estä verkon hyödyntämistä jo olemassa olevilla sosiaalisen median välineillä. Pedagoginen oppimisalusta luo varsinkin alakoululle kuitenkin tarvittavaa turvallisuutta. Ulkomaisiin palveluihin rekisteröitymiseen koulussa tarvitaan alle 18 -vuotiailta huoltajan lupa ja monen amerikkalaisen palvelun ikäraja on 13 vuotta. Näin alakoulun oppilaat jäävät jo lähtökohtaisesti ulkopuolelle.

Pedagoginen oppimisalusta tuo parhaimmillaan kaikki tarvittavat palvelut "saman katon alle". Jakamisen kulttuuri tietysti rajoittuu vain oman koulun oppilaisiin, jos alustalla käytetään salasanaa. Jos kyse on alakoululaisista ja tehtävät ovat arvioitavia koulutehtäviä, tietty rajaaminen on kuitenkin mielestäni perusteltua.

ps. Mielenkiintoinen anekdootti jakamisen näkökulmasta on se, että kun sain em. esitykseni valmiiksi viime maanantaina, jaoin sen Slidesharessa ja laitoin linkin jakoon Twitterin kautta. Vajaassa vuorokaudessa kävijöitä oli ollut lähes 400. Tämä ei olisi ollut mahdollista muutama kymmentä vuotta sitten jolloin opettajainhuoneissakin istuttiin vielä visusti omien kalvojen päällä ;-)

Elämyksellistä kokeilua

Olemme viimeisen viikon koululla tehneet kokeiluja Aalto -yliopiston ja Sitran kokeilukulttuuria edistävän hankkeen hengessä. Hankkeen yksi parhaista puolista on ollut se, että myös oppilaat ovat päässeet osallistumaan.

Kokeilujen aiheena on ollut se, miten ulkoa kulkeutuva hiekka saataisiin paremmin pysymään ulkona. Maanantaina 2b kokeili kenkien harjaamista puhtaaksi. Tulokset olivat kyllä hyviä, mutta harjaaminen vei kohtuuttoman paljon aikaa.

Tiistaina 1a teki oman kokeilunsa. Heidän kokeilunsa välineenä olivat ns. harjarallit, sellaiset, joita monen meidän kotipihasta löytyy. Kengät harjattiin siis tässäkin kokeilussa, mutta eri tekniikalla. Sisään päästiin huomattavasti nopeammin.

Keskiviikkona olikin jännä päivä kun olimme saaneet MIND! -tutkimusryhmän hankkiman robotti-imurin koulun käytäville pörräämään. Se oli elämyksellistä koulunkäyntiä parhaimmillaan. Oppilaat hihkuivat innosta kun robotti-imuri pyöri pitkin koulun käytäviä.

Robotti-imuri osoittautui kuitenkin hieman epäloogiseksi liikkeiltään. Tilan muotokaan ei ollut erityisen hankala, mutta jostain syystä se ei täysin hahmottanut tilaa oikein. Voi olla, että vika oli käyttäjissäkin.

Kokeilu oli kuitenkin varsin onnistunut. Saimme tuloksia ja saimme kokemuksen kokeilujen tekemisestä, mikä on yllättävän lähellä mitä tahansa tieteellistä koetta: on joku hypoteesi, jota lähdetään testaamaan.

Kokeilujen lopuksi sain yhdyskuntatekniikan puolelta viestin, jossa ei ollut paljon selityksiä. Siinä todettiin ykskantaan, että viikolla 42-43 koulun pihan pinta-aineksia tullaan vaihtamaan. Toivottavasti hiekkaongelma loppuu siihen. Case closed?

ps. Ohessa havainnollistava video robotti-imurin toiminnasta.

Epäonnistumisen hienoudesta

Tänään vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Päivän järjestäjien manifesti kuuluu seuraavasti:

Suomi tarvitsee kulttuurin, joka kannustaa epäonnistumaan. Tarvitsemme ilmapiirin, joka tukee kansakuntamme riskinottajia.

Minun on hyvin helppo yhtyä ilolla tämän päivän viettoon sillä pidän epäonnistumista välttämättömänä onnistumiselle. Olen jo aiemminkin tässä blogissa viitannut Mikael Granlundin ilmaveiviin ja siihen kuinka monta toistoa onnistunut suoritus on vaatinut. Ilman epäonnistuneita suorituksia emme kenties koskaan olisi nähneet tuota yhtä huippusuoritusta. Samasta aiheesta puhuu myös maailman (ehkä) kaikkien aikojen paras koripalloilija Michael Jordan:



Myös koulussa pitää olla lupa epäonnistua. Huippusuorituksiin kuuluu tietty määrä epäonnistumisia. Ehkei pitäisi edes puhua epäonnistumisista vaan harjoituskerroista. Thomas Alva Edisonin kerrotaan todenneen, kun hän vihdoin sai sähkölampun toimimaan: "En ole epäonnistunut edeltäviä kertoja vaan keksinyt usean kerran, miten lamppu ei toimi." Epäonnistuminen pitäisikin nähdä enemmän Edisonin näkökulmasta. Esim. koulussa ns. "väärä vastaus" johdattaa meidät oleellisen äärelle: mikä vastauksessa ei toimi? Se pakottaa ihmisen miettimään ja tekemään tulkintoja kun taas oikea vastaus menisi helposti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Väärät vastaukset ovat siis hyvin pedagogisesti perusteltuja. Tämä ei tietysti ole perustelu sille, ettei tee kotitehtäviään, mutta se toimii kyllä perusteluna sille, ettei ns. väärää vastausta tule pelätä.

Koulun kulttuuri tukee liian helposti vain onnistuneiden suoritusten hakemiseen. Me mittaamme suorituksia kokeilla ja annamme arvosanoja. Ei silloin palkita siitä, että "olipa hieno väärä vastaus." Tämä on ongelma toisenlaisen kulttuurin oppimisen kannalta. Olisi tärkeää, että lapsi oppisi näkemään epäonnistumisen välttämättömänä. Ei ole onnistumista ilman epäonnistumista tai jos onkin, se on suurella todennäköisyydellä tuuria.

Olemme harjoitelleet epäonnistumista koulussamme myös Aalto -yliopiston kokeilukulttuurihankkeessa. Olemme tehneet useita kokeiluja. Osa toimi ja osa ei. Kaikissa kokeiluissa oli vielä parantamisen varaa. Emme kuitenkaan olisi saaneet näitäkään vastauksia, jos olisimme vain surkutelleet, että "onpa vaikea ongelma". Nyt olemme päässeet asiassa eteenpäin.

Nämä harjoitukset ovat toimineet myös opettajille hyvinä asenteen muokkaajina. Me opettajat (olen siis itsekin opettaja) olemme hyvin tottuneet edellä kuvailemaani koulun kulttuuriin ja oppilaan epäonnistuminen koetaan usein myös opettajan epäonnistumisena. Amerikkalaiset ovat vieneet tämän taiteenlajin ehkä kaikkein pisimmälle. Siellä käy helposti niin, että opettaja, jonka oppilaat eivät menesty, saa potkut. Tämä ei ainakaan tue kokeilemaan tai ylittämään raja-aitoja vaan kulkemaan kiltisti vain tuttuja polkuja, joita on jo vuosikymmenet koeteltu. Näin nopeasti muuttuvassa maailmassa se ei ehkä aina ole kaikkein paras ratkaisu.

Hyvää epäonnistumisen päivää, Sinulle!

ps. Aiheesta lisää myös täältä.

Arvokeskustelua

Kävimme eilen Vuorenmäen opettajien kanssa hyvän keskustelun aamun aloitukseksi arvoista. Meillähän on tulossa koko oppimiskeskusta (koulu ja päiväkoti) koskeva suuri arvoilta 18.10.2011. Tähän iltaan on kutsuttu kaikki niin koulun kuin päiväkodinkin huoltajat ja työntekijät. Tarkoitus on yhdessä luoda suuntaviivoja sille, mihin suuntaan koulua lähdetään kehittämään. Arvojen tulisi olla voimakkaasti toimintaa suuntaavia niin, että niiden varassa opettajan tai päiväkodin työntekijän on turvallista tehdä työtänsä koskevia päätöksiä. Ne antavat luvan toimia.

Opetussuunnitelma on koulun toimintaa määrittävä asiakirja, jossa myös puhutaan arvoista. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004 määrittelee perusopetuksen arvopohjaa seuraavasti:

Perusopetuksen arvopohjana ovat ihmisoikeudet, tasa-arvo, demokratia, luonnon monimuotoisuuden ja ympäristön elinkelpoisuuden säilyttäminen sekä monikulttuurisuuden hyväksyminen. Perusopetus edistää yhteisöllisyyttä, vastuullisuutta sekä yksilön oikeuksien ja vapauksien kunnioittamista.

Opetussuunnitelman perusteissa myös sanotaan, että:

Koulun kasvatustavoitteiden ja arvojen sekä aihekokonaisuuksien tulee konkretisoitua toimintakulttuurissa. Tavoitteena on toimintakulttuuri, joka on avoin ja vuorovaikutteinen sekä tukee yhteistyötä niin koulun sisällä kuin kotien ja muun yhteiskunnan kanssa. Myös oppilaalla tulee olla mahdollisuus osallistua koulun toimintakulttuurin luomiseen ja sen kehittämiseen.

Omassa keskustelussamme nousivat voimakkaasti esiin hyvin perinteiset arvot: turvallisuus, vastuullisuus ja oikeudenmukaisuus. Toisaalta halusimme nostaa keskiöön myös muutamia ns. "huippuarvoiksi" nimeämiämme arvoja (vrt. huippu > Vuorenmäen koulu). perusarvot ovat niitä, jotka rakentavat perustan toiminnalle. Nämä "huippuarvot" olisivat niitä, jotka määrittäisivät jollain tavalla tulevaisuuden visiota ja haasteita -suuntaa, mitä kohti ollaan menossa. Huippuarvoiksi nousivat mm. luovuus ja innovatiivisuus.

Myös oppilaiden kanssa on luokissa käyty arvokeskustelua opetussuunnitelman hengen mukaisesti. Tiistain arvokeskustelussa kuuntelemme huoltajia ja yritämme myös vetää jollakin tavalla kaiken yhteen. Haasteellinen tehtävä, mutta uskon vahvasti siihen, että meillä on hyvät mahdollisuudet onnistua.

Toivotan omasta puolestani kaikki koulun ja päiväkodin huoltajat sankoin joukoin mukaan keskusteluun. Koti ja koulu -yhdistys on luvannut tarjota kahvia. Kiitos myös heille.

Innovointia, innovointia

Tänään vihdoin koitti se odotettu päivä, jolloin Aalto -yliopiston MIND! -tutkimusryhmä jalkautui koulullemme. Vierailu liittyi Sitran ja Aalto -yliopiston hankkeeseen, jonka tarkoitus oli edistää kokeilukulttuuria. Jo aiemmin tehdyn suunnitelman mukaan, tarkoitus oli, että ennalta valitut oppilaat osallistuvat päivään kolmen tunnin ajan ja myöhemmin iltapäivällä myös opettajat osallistettaisiin uusiin kokeiluihin.

Päivä aloitettiin yhteisellä tilaisuudella koulun juhlasalissa. Kaikille oppilaille kerrottiin, mistä hankkeessa oikein on kyse. Myös laitoshuoltajat olivat tilaisuudessa mukana. Liittyihän ongelmamme nimenomaan heidän työhönsä. Koulumme pihan hiekkaa nimittäin kulkeutuu uskomattoman paljon sisätiloihin siitäkin huolimatta, että koulussa ei kuljeta sisällä kengät jalassa.

Yhteisen aloituksen jälkeen, oppilaat jaettiin ryhmiin, joissa he saivat aivoriihenomaisesti tuottaa niin paljon ideoita hiekkaongelmaan kuin vain keksivät. Mitään ideoita ei saanut karsia mahdottomana pois. Sen jälkeen ideoista valittiin mielenkiintoisimmat (ei siis välttämättä parhaat) jatkokäsittelyä varten. Näistä valituista ideoista, oppilaat kehittivät näytelmiä. Nähtiin mm. hiekkarobotti toiminnassa.

Jokaiselle ryhmälle valittiin vastaavat tuottajat, jotka ihan oikeasti sitten huolehtivat siitä, että kokeiluja koulun arjessa tehdään. Hiekan määrää mitataan kokeilujen aikana ja näin saadaan vertailukelpoista tietoa siitä, mikä idea toimii parhaiten. Odotamme jännityksellä, saadaanko koulun aikaan esim. robotti-imuri tai askarrellaanko teknisissä käsitöissä kenkäharjateline?

Kokeilujen idea on siinä, ettei ainoastaan vain suunnitella, vaan myös ihan oikeasti kokeillaan. Vanha suomalainen sananlasku kun sanoo, että "hyvin suunniteltu on puoliksi tehty", mutta ihan oikeastihan hyvin suunniteltu ei ole vielä ollenkaan tehty. Se on vasta suunniteltu ja "aina kun suunnitellaan, on vaarana, ettei tapahdu mitään". Nyt tapahtuu. Siitä ovat vastuussa tuottajat.

Iltapäivällä oli sitten opettajien vuoro innovoida. Opettajien haaveina oli ratkaista yhteistä suunnittelua ja pedagogista keskustelua ainaisesti riivaava aikapula sekä keksiä tukku uusia ideoita siihen, miten rajallisista resursseista saataisiin maksimaaliset tehot irti. Kovia haasteita koulupäivän päätteeksi.

Jälleen käytettiin aivoriittä. Aluksi pohdittiin asiaa yksin, sitten yhdessä ryhmän kanssa ja lopuksi ideoista tehtiin visuaalinen esitys, koska "kirjoitettuja juttuja ei kuitenkaan kukaan koskaan lue", kuten MIND! -tutkimusryhmän Jussi Ekqvist valisti.

Luulen, että ihan jokainen meistä yllättyi niiden ideoiden tasosta, joita saatettiin tuotettua. Oli tarkoituskin tuottaa hullujakin ideoita. Niihin lukeutuivat se, että vuorokauteen saataisiin lisää tunteja ja viikkoon päiviä. Toisaalta hulluistakin ideoista voi joskus syntyä jalostuneita tuotteita. Yksi mielenkiintoinen ajatus oli mm. opettajattomuus, jossa ajatuksena oli antaa oppilaille itse oppimisen ratkaisun avaimet, välineitä, linkkejä jne. ja opettajat sitten observoisivat tilannetta. Ideassa mennään jo aika lähelle tiettyjä tunnettuja pedagogisia suuntauksia kuten montessoripedagogiikkaa.

Toisaalta osa ideoista oli jo valmiiksi aivan käyttökelpoisia, kuten ajatus siitä, että välituntivalvonnat organisoitaisiin niin, että saman luokkatason opettajat olisivat aina samaan aikaan ulkona, jolloin heille jäisi myös vapaita välitunteja samaan aikaan. Tai idea kävelevistä kokouksista, jossa yhdistettäisiin huvi/hyöty ja työ.

Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen päivän antiin. Monta aivan loistavaa ideaa jäi vielä referoimatta. Niihin varmaan palataan vielä, kunhan päästään ensin kokeilemaan. Erityisen ylpeä olen jälleen kerran Vuorenmäen koulun uskomattomasta tiimistä, joka vielä rankan päivän jälkeen pystyi venymään tällaisiin suorituksiin. Suuret kiitokset opettajille ja MIND! -tutkimusryhmälle. Huomenna vietetään maailman opettajien päivää. Meillä totisesti on maailman parhaat opettajat!

Milloin TVT edistää oppimista?

Olen kaiken muun kiireen keskellä tällä viikolla tehnyt melko suuria kouluamme koskevia tieto- ja viestintäteknisiä linjauksia. Tieto- ja viestintätekniikka (TVT) on Kirkkonummella muutenkin tällä hetkellä suurennuslasin alla sillä Porkkalan lukion entinen rehtori on nyt kunnalla projektitöissä valmistelemassa koko kunnan tieto- ja viestintätekniikan strategiaa. Myös valtakunnallinen tieto- ja viestintätekniikan strategia, "Kansallinen tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön suunnitelma", on julkaistu noin vuosi sitten.

Raportti painottaa erittäin voimallisesti 2000 -luvun taitoja ja niiden oppimista tieto- ja viestintätekniikan viimeisiä saavutuksia hyödyntäen. Enää ei panosteta samalla tavalla yksittäisiin tiedonjyväsiin vaan taitoihin. Oppimaan oppimisen taidot nostetaan raportissa keskiöön. Kun tieto lisääntyy eksponentaalisesti, ei enää riitä, että opitaan erilaisia asioita vaan meidän on opittava käsittelemään tietoa, suodattamaan siitä oleellinen, muokkaamaan tietoa ja kokoamaan siitä uusia kokonaisuuksia.

Uusi oppimiskäsitys muokkaa myös väistämättä käsitystämme siitä, mikä on hyvää oppimista tieto- ja viestintäteknisillä välineillä. Yhä edelleen tieto- ja viestintätekniikka tuo liian usein vain vähän uutta itse oppimisprosessiin. Vaaditaan kyllä viimeisintä tekniikkaa, mutta tekniikkaa käytetään sitten kuin työkirjaa. Se ei vielä muokkaa ajatteluamme oikeaan suuntaan. Se ei kehitä kykyämme oppia uutta, muokata tietoa tai rakentaa tiedon jyväsistä uusia kokonaisuuksia.

Hyvä oppiminen tieto- ja viestintätekniikan välineillä ei välttämättä olekaan helppo ratkaisu. Se ei mielestäni tarkoita sitä, että haetaan joku kiva pikku sovellus, jolla tehdään jotain toistoharjoituksia tai tutkitaan jonkun kirjantekijän valmiiksi tekemiä tehtäviä. Hyvä oppiminen tieto- ja viestintätekniikkaa hyödyntäen haastaa oppijan etsimään itse tietoa muualtakin kuin jonkun valmiin pohjan valmiista linkeistä. Se haastaa oppilaan tekemään oivalluksia löytämästään tiedosta ja jakamaan sitä muiden kanssa. Hyvä oppiminen tieto- ja viestintätekniikkaa hyödyntäen haastaa muun ryhmän ottamaan kantaa toisen muodostamaan uuteen tietoon ja kehittämään tuota teoriaa yhä eteenpäin niin, että yhdessä toimien, vähitellen, päästään yhä syvemmälle tutkittavassa aiheessa.

Edellä mainittu ei taas välttämättä vaadi muuta kuin toimivan verkkoyhteyden ja sopivan verkko-oppimisalustan. Se ei välttämättä vaadi viimeistä huutoa olevia älytauluja pedagogisine ohjelmistoineen. Se vaatii osaavan opettajan, joka kykenee ohjaamaan oppimisprosessia niin, että oppimisen into ja tiedon jano säilyy. Opettajan, joka tarvittaessa osaa ohjata tekemään uusia tulkintoja tai hakemaan tietoa uusista lähteistä.

Omaan kouluumme on näillä näkymin tulossa viimeistä tekniikkaa hyödyntäviä interaktiivisia tauluja. Mikäli hankkeemme toteutuu sellaisena, kun toivon, niissä on myös valmista pedagogista ohjelmistoa. Siitäkin huolimatta toivon, ettei mennä helpoimman kautta vaan haastetaan oppija esim. tutkivan oppimisen keinoin. Kaikkein pienimpien oppilaiden kohdalla havainnollistavat ohjelmistot toimivat hienosti. Iän karttuessa on tärkeää, ettei koulu tarjoa liian valmiita vastauksia vaan haastaa lapsen tutkimusretkelle, joka osallistaa hänet aktiiviseksi toimijaksi oppimisprosessissa. Silloin vasta toteutuu Kansallisen tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön suunnitelman visio: "osaava oppilas ja osallistava koulu."

Kehittymisen meininki

Olen ollut kaksi viimeistä päivää koulutuksessa. Jo Vihdin aikoinani aloitin Palmenian järjestämän Kehittyvä rehtori -oppisopimustyyppisen koulutuksen. Uusi esimieheni Kirkkonummella näki järkeväksi jatkaa koulutusta, joka oli jo hyvässä vauhdissa, vaikka työnantaja matkalla vaihtuikin. Opinnot muodostavat yhteensä peräti 30 op kokonaisuuden vuoden aikana.

Eilen keskityimme sisäiseen yrittäjyyteen ja tekemisen meininkiin. Kummatkin teemat sopivat erinomaisesti uuden koulun aloittamiseen. Siinä on pakko olla "tekemisen meininkiä", eikä sisäinen yrittäjyyskään olisi pahitteeksi. Mistä oikein on kyse?

Turun kauppakorkeakoulun professori Jarna Heinonen pisti ryhmämme pohtimaan tekemisen meiningin tunnusmerkkejä. Löysimme mm. seuraavia:

-vuorovaikutus
-osallisuus
-tavoittellisuus, jonka kautta saadaan organisaatiolle lisäarvoa
-vapaaehtoisuus
-tulevaisuusorientaatio, eteenpäin katsominen
-virheet luvallisia

Oheinen lista on hyvin lähellä sitä, miten työ- ja elinkeinoministeriö muutaman vuoden takaisessa erinomaisessa raportissaan (Opetuksen innovaatiot ja innovatiivisuus opetuksessa) määrittelee innovatiivisen työyhteisön tunnusmerkkejä. Niitä ovat seuraavat:

1) Organisaatio vastaa välittömästi pyyntöihin työolojen parantamisesta
2) Salli virheitä
3) Luo tietty päämäärä ja tapa arvioida suorituksia
4) Laajenna työnkuvia
5) Siirrä ihmisiä eri tehtäviin
6) Palkitse ryhmiä, älä yksittäisiä työntekijöitä
7) Tee hierarkia niin merkityksettömäksi kuin mahdollista
8) Hajota toiminnallisia yksiköitä
9) Anna jokaiselle kaikki työssä tarvittava tieto
10) Tuo esiin ja kerro toimivista innovaatioista

Kummatkin listat tukevat hyvin samanlaisia arvoja. Oleellista on ilmapiiri, jossa hyväksytään virheet pakollisina etappeina matkalla kohti parempaa, kehittyneempää toimintaa. Osittain ollaan aika lähellä myös sitä, mitä Sitran ja Aalto yliopiston hankekin meille on tuomassa "kokeilukulttuurin edistämistä". Siinäkin on oleellista, että hyväksytään se fakta, ettei huipputuotetta synny ilman haparointia ja useita toistoja. Ei Mikael Granlundkaan veivannut kuuluisaa ilmaveiviään ensimmäistä kertaa MM -kisoissa 2011. Onnistunut suoritus oli vaatinut "verta, hikeä ja kyyneleitä".

Hyvä on myös muistaa, että virheiden salliminen koskee myös oppilasta. Usein virheellinen vastaus on opetuksen kannalta arvokkaampikin kuin oikea. Se antaa mahdollisuuden pohtia, mikä vastauksessa ei toimi ja näin päästä kysymyksen alkulähteille, ytimeen. Oikea vastaus menee usein ohi, eikä synnytä samalla tavoin sitoutumista. Siinä mielessä erehtyminen on jopa suotavaa.

Edellä mainitunlaisin arvoin on mahdollista saavuttaa hyvä "tekemisen meininki" ja sen kautta yhteisön yhteinen flow -tila, jossa uusia innovaatioita syntyy.

Edellä kuvattu kasvattaa yhteisössä myös sisäistä yrittäjyyttä, jossa jokainen työntekijä tekee työnsä kuin yrittäjä itse. Ei kysellä "kuka hoitaa" vaan jos joku huomaa epäkohdan, korjaa sen itse. Sisäinen yrittäjyys on kokonaisuuden näkemistä sen vastakohtana, että tarkastelisi asioita vain omasta näkökulmastaan. Rehtorina se tarkoittaa sitä, että suhtautuu koulun rahoihin yhtä suurella vakavuudella kuin omiinsa ja jokaiseen lapseen kuin omaansa.

Jotta sisäinen yrittäjyys olisi mahdollista, täytyy olla tietysti selkeät päämäärät, mihin ollaan menossa. Yhteinen visio ja strategia antavat turvalliset raamit, joiden puitteissa on LUPA TOIMIA. Opettajakunnan kanssa olemme määritelleet omia arvojamme. Strategiamme on kuitenkin vielä torso, kunnes saamme siihen myös huoltajien näkemyksen. Seuraavat viikot opettajilla kuluvat vanhempia tavatessa henkilökohtaisten keskusteluiden puitteissa. Syysloman jälkeen järjestämme uuden vanhempainillan. Silloin pohditaan yhdessä Vuorenmäen koulun arvoja, jotta varmistamme, että tekemisen meininki on oikean suuntaista myös kotien näkökulmasta.

Isot unelmat, pienet kokeilut

Muutama viikko sitten sain soiton Aalto yliopistosta. Anssi Tuulenmäki pyysi kouluamme mukaan Sitran ja Aalto yliopiston yhteiseen hankkeeseen, jonka tarkoituksena on edistää kokeilukulttuuria. Hankkeen yksi viidestä osa-alueesta on kokeilukulttuurin edistäminen peruskoulussa. Tänään pidettiin ensimmäinen ideointipalaveri hankkeen tiimoilta. Saimme vieraaksemme Lotta Hassin ja Jussi Ekqvistin Anssi Tuulenmäen tutkimusryhmästä.

Hahmottelimme ideoita oman koulumme tarpeista. Meillä on koululla yksi hyvin konkreettinen ja selkeä tarve: kun piha on uusi ja kivituhka ei vielä ole painunut ja kovettunut, hiekkaa tulee sisään aivan mielettömiä määriä siitäkin huolimatta, että kengät otetaan pois jo ovella. Tämä lisää laitoshuoltajien työtaakkaa. Ongelma on hyvin konkreettinen. Toisaalta tulokset ovat myös oppilaille näkyviä jos keksimme toimivan ratkaisun.

Toisena tavoitteena on tukea myös henkilökunnan yhteistyötä. Tällä hetkellä konkreettinen ongelma on se, että asioita on valtavan paljon ja aikaa rajallisesti. Lähdemme ratkomaan tätä ajankäytön ongelmaa uusin, tuorein ideoin. Olemme yhdessä määrittäneet yhdeksi kaikkein tärkeimmistä arvoistamme yhteistyön. Ongelman ratkaisu itsessään vaatii yhteistyötä, mutta se toisaalta myös mahdollistaa onnistuessaan entistä paremman yhteistyön jos yhteistä aikaa saadaan vapautettua.

Kolmanneksi ongelmaksi valitsimme luovat oppimisjärjestelyt. Resurssit ovat aina rajalliset ja odotukset ja tarpeet suuret. Uusin ja luovin ideoin, yritämme lähteä käyttämään olemassaolevaa resurssia tehokkaammin.

Mitä hankkeesta syntyy, on toistaiseksi vielä hämärän peitossa. Se kuuluu kokeilukulttuuriin. Tietty määrä epäonnistumisia on hyväksyttävä. Suomalaiselle kokeilukulttuurille on tyypillistä, että lähdetään ratkaisemaan suuria kokonaisuuksia kerralla. Kun suurten asioiden muuttaminen kokonaan kerralla harvoin onnistuu, on tyypillistä suomalaiselle kokeilevuudelle se, että todetaan "ei onnistunut, palataan vanhaan." Nyt on tarkoitus ratkaista konkreettisia pieniä asioita ja yrittää niiden kautta vaikuttaa kokonaisuuteen -vähän kerrallaan. Isot unelmat, pienet teot, kuten Jussi Ekqvist asian tänään viisaasti tiivisti.

Kokeilukulttuuri sopii erinomaisesti myös omaan ajatusmaailmaani. Jo opettajien ensimmäisessä yhteisessä tapaamisessa toukokuussa määrittelin kolme omaa ydinteesiäni tulevalle koululle. Ne olivat 1) jaettu asiantuntijuus (kaikki osaaminen yhteiseen käyttöön) 2) yhtä suurta perhettä (kaikkien työpanos lapsen hyvinvoinnin eteen on tärkeä!) ja 3) rohkeasti uutta kokeillen (jos ei uskalla epäonnistua, ei yleensä koe suuria onnistumisiakaan).

Suurella mielenkiinnolla odotan, mitä saamme kahdessa kuukaudessa aikaiseksi. Opettajien, oppilaiden, huoltajien, erilaisten sidosryhmien viisaat päät yhteen ja rohkeasti kokeilemaan. Ja jos/kun ei heti onnistu, säädetään ideaa ja tehdään se uudestaan PAREMMIN.

Millainen mediakasvatus tukee osallisuutta?

Sain muutama viikko sitten kutsun Opetushallituksen työryhmään, jonka tarkoitus on pohtia osallistavaa tai osallisuutta tukevaa mediakasvatusta. Työryhmän vetäjinä toimivat Pirjo Sinko, Kristina Kaihari ja Ritva Järvinen Opetushallituksesta. Meitä ryhmäläisiä oli sitten pyydetty erilaisten projektien tiimoilta. Tapaamisessa oli hieman "vanha jengi koolla taas" -tyyppistä nostalgiaa. Monet meistä olimme olleet aiemminkin ristiin samoissa työryhmissä.

Hauska erikoisuus oli, että Kirkkonummelta oli peräti kolme edustajaa. Päivähoidon suunnittelija Tarja Kotamäki sivistyskeskuksesta oli ryhmässä medialeikin asiantuntijana. Kirkkonummi on medialeikin uranuurtajia erityisesti varhaiskasvatuksen saralla. Toisena oli Leena Pentikäinen Kirkkonummen kuvataidekoulusta. Leena taas on ollut tuottamassa mm. Mediametkaa -materiaaleja sekä Kulkuri -äidinkielen kirjasarjan medialisämateriaalia. Minä olin sitten tuo kolmas kirkkonummelaismediakasvattaja. Omaan historiaani kuuluu paitsi mediakasvatuspainotteisen koulun johtaminen Vihdissä, myös mm. Kerhokeskuksen mediakasvatusmateriaalien tuottamista. Ryhmän muutkin jäsenet olivat kovia alan osaajia mm. vuoden mediakasvattajaksikin valittu Lea Olli.

Aloitimme pohtimalla, mitä tuo osallisuutta tukeva mediakasvatus oikein pitää sisällään? Millaisia osallistavan mediakasvatuksen käytänteitä olimme itse kukin jo kouluillamme käyttäneet? Miksi osallistavaa mediakasvatusta tulisi nyt vahvistaa toimintaohjelmalla? Keskustelu oli vilkasta.

Itse miellän asian jotenkin niin, että mediakasvatus on nyt jo juurtunut suomalaiseen koulutusjärjestelmään. Nyt on aika ottaa askelia eteenpäin. Enää ei ainoastaan mediakasvateta mediakasvatuksen itsensä takia. Nyt mediakasvatus on myös väline saavuttaa muita tavoitteita.

Oppilaan osallisuuden tukeminen lähtee YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta. Osallisuus on yksi tämän päivän megatrendeistä. Aihe on huomioitu jopa tuoreessa hallitusohjelmassa. Omassa koulussammekin olemme valinneet tuon oppilaan osallisuuden tukemisen yhdeksi tärkeimmistä tavoitteistamme. Oppilasta pyritään kuulemaan ja tukemaan hänen oikeuttaan osallistua häntä koskevaan päätöksentekoon.

Sain itse tehtäväkseni kirjoittaa visioita oppilaskuntatyöstä osallistavan mediakasvatuksen keinoin. Aihe on haastava ja innostava. Oppilaskuntatyö on alakouluissa vielä nuorta ja uusia välineitä kaivataan, jotta demokratiakasvatus kouluissa edelleen kehittyy. Aika usein oppilaskuntatyö on kouluissa muutenkin aktiivisten toimijoiden "erityisoikeus". Voisiko verkko tarjota jotain muidenkin osallisuutta tukevaa? Miten myös muut kuin oppilaskunnan hallituksen jäsenet osallistettaisiin työhön mukaan median keinoin?

Uskon, että tämä prosessi tulee tukemaan myös Vuorenmäen koulun toimintaa. Oman koulumme prosessi on vasta alullaan. Kontaktit alan muihin toimijoihin tuovat aina uutta ajateltavaa ja vauhdittavat siten myös omia suunnitelmiamme.

Kodin ja koulun päivästä hyvä kokemus

Tänään vietettiin valtakunnallisesti ensimmäistä Kodin ja koulun päivää. Mukaan oli osallistunut lähes 400 koulua. Hankkeen takana ovat Opetushallitus, Suomen Vanhempainliitto, Suomen Rehtorit ry sekä ruotsinkielinen Förbundet Hem och Skola i Finland. Päivän teemana oli lapsen vahva tuki. Voiko olla mitään merkittävämpää kuin koti ja koulu yhdessä tekemässä töitä lapsen hyvinvoinnin eteen. Tähän myös Kirkkonummen kunta on sitoutunut nostamalla kasvatuskumppanuuden yhdeksi johtavaksi arvokseen varhaiskasvatuksen ja opetuksen saralla.

Oma päivämme koostui avointen ovien päivästä, jolloin huoltajat, mummit ja vaarit pääsivät tutustumaan koulun arkeen. Luokissa sai kierrellä ja osallistua tunneille. Itsekin pidin tänään neljännen luokan uskonnon tunnin, jossa pari huoltajaa oli mukana. Kokemus oli erinomainen.

On kuitenkin muistettava, että opettajan reviiri on perinteisesti ollut melko suojattu. Vaikka koulu onkin julkinen paikka ja opetukseen voi tulla tutustumaan periaatteessa koska vaan, on perinteisesti luokan ovet pidetty kiinni. Meillä Vuorenmäessä on jo toimintakulttuurin tasolla kannustettu pitämään ovia auki. Tänään ihan konkreettisesti luokkien ovet olivat auki. Kenelle tahansa meistä on haasteellinen tilanne se, että joku seuraa jokaista sanaasi ja elettäsi. Olenkin erittäin ylpeä opettajistamme, jotka lähtivät avoimin mielin pitämään ovia auki. ISO kiitos heille.

Toinen tapahtuma, jolla päivää juhlistettiin oli kodin ja koulun ilta. Veikkolan Koti ja Koulu -yhdistys tarjoili erinomaista iltapalaa paahtopaisteineen kaikkineen koulun ruokasalissa ja ilta päätettiin kylän oman näyttelijäsuuruuden ja koulun hyvän yhteistyökumppanin Eija Ahvon ja Kartanoteatterin Vahtikoiran vapaapäivä -konserttiin. Show oli upea ja koulun uusi sali pääsi oikeuksiinsa valoineen kaikkineen. Suurkiitokset Eijalle ja hänen hienolle tiimilleen.

Päivä oli erinomaisen onnistunut. Tästä on hyvä lähteä suunnittelemaan tulevaa kodin ja koulun yhteistyötä. Olen luvannut, että kodin ja koulun laadukkaan yhteistyön suunnitelma tullaan tekemään aikanaan ja sen pohjaksi käydään Vuorenmäen oppimiskeskuksen arvokeskustelu. Päiväkotikin on sitoutunut mukaan hankkeeseen.

Meillä on hieno koulu, taitavat opettajat, upeat oppilaat ja toimeliaat vanhemmat. Tästä ei voi syntyä kuin hyvää jälkeä. Kiitokset kaikille. Illan aikana meitä taisi vierailla hieman yli 300 ihmistä ja illan konserttiinkin jäi vielä yli 200. Komeita lukuja.

Kokeilukulttuuria edistämään

Sain muutama viikko sitten niin mielenkiintoisen kutsun, että on ollut suorastaan vaikea pidätellä siitä kertomista. Pari viikkoa sitten Anssi Tuulenmäki Aalto -yliopistosta soitti minulle ja kyseli kouluamme mukaan Sitran ja Aalto -yliopiston yhteishankkeeseen, jonka tavoitteena on kokeilukulttuurin edistäminen.

Mitä hanke tulee konkreettisesti tuomaan koulullemme, on vielä osittain hämärän peitossa. Ensi viikolla pidämme palaverin Aalto -yliopiston innovatiivisen tiimin kanssa. Lähdemme kartoittamaan oman koulumme tarpeita. Varmaa on, että projekti tulee haastamaan mukaan niin opettajia, oppilaita kuin huoltajiakin.

Tänään hyväksytyssä lukuvuosisuunnitelmassamme, johtokunta hyväksyi ajatuksen yhteistyöstä yhteiskunnan eri toimijoiden kanssa ja yhteistyöstä tiedeyhteisön kanssa. Tuleva Sitran ja Aalto -yliopiston kanssa toteutettava projekti tulee olemaan nimenomaan tätä jälkimmäistä: yhteistyötä tiedeyhteisön kanssa.

Yhteistyön ajatus on koulussamme noussut niin vahvaksi teemaksi, että kokeilu voisi kenties liittyä siihen -tai sitten johonkin muuhun. Mielenkiintoisia aikoja on joka tapauksessa edessä. Rohkeasti uutta kokeillen oli yksi omista teeseistäni kun ensimmäisiä kertoja tapasimme opettajaporukalla. Halusin kannustaa siihen, ettei kaikessa tyydytä siihen, "miten on aina tehty". Joskus on lupa kokeilla jotain uutta. Nyt siihen on oiva mahdollisuus ja asiantunteva tuki.

1. johtokunnan kokous

Kirkkonummen hallintomalliin kuuluvat koulujen johtokunnat. Johtokunnat koostuvat kunnan yleensä lähinnä kunnan luottamushenkilöistä. Johtokuntia koskevan johtosäännön mukaan johtokuntien tehtävänä perusopetuksessa on 1) koulujen lukuvuosisuunnitelmien hyväksyminen sekä 2) koulujen järjestyssääntöjen hyväksyminen.

Esittelin kokouksen aluksi johtokunnalle koulun tiloja ja kerroin tulevaisuuden haasteista. Koulu on rakennettu 12 perusopetusryhmälle. Kuluvana lukuvuonna meitä on jo 15 perusopetusryhmää, seuraavana lukuvuonna 18 ja sitä seuraavana 19. Parin vuoden päästä tilojen keksiminen kasvaville opetusryhmien määrille on jo hyvin haasteellista. Joudumme väkisinkin pohtimaan luokkien yhdistämisiä (=luokkakoon suurentamisia), koulupiirirajojen tarkistamisia tai esim. vaihtoehtoisia opetustiloja. Mitä nuo viimeksi mainitut olisivat, on vielä täysin epäselvää. Vuorenmäestä tiloja ei tunnu löytyvän 19 perusopetusryhmälle. Koulupiirirajojen tarkistaminen tuntuisi ylivoimaisesti parhaalta vaihtoehdolta Vuorenmäen kannalta.

Oman rehtoriurani ensimmäisessä johtokunnan kokouksessa (ensimmäisessä, koska Vihdissä johtokuntia ei ole) käsiteltiin mm. nuo em. sääntömääräiset asiat sekä mm. ehdotus koulujen työ- ja loma-ajoiksi lukuvuodelle 2012-2013, koulun taloustilanne jne. Johtokunnan kokouksessa oli erittäin hyvä, ja koulun toimintaa tukeva, henki. Suuri kiitos siitä johtokuntamme jäsenille, joista paikalle oli päässyt 4.

Tulevaisuudessa kokouksia on luvassa 3-4. Marraskuulle jätettiin optio, helmikuussa ja kesäkuussa pidetään muut kokoukset. Tästä on hyvä lähteä. Yhteistyö on saanut hyvän alun.

Maailmankansalaisuudesta Kiasmassa

Sain kesällä kutsun ulkoministeriön kehitysosastolta puhumaan maailmankansalaisuudesta Helsingin Modernin taiteen museoon, Kiasmaan. Tänään oli sitten tuo ARS11 -näyttelyn opeinfon vuoro. Paikalla oli ehkä 100 innokasta opettajaa ja kaksi alustajaa. Info liittyi afrikkalaiseen taiteeseen liittyvään ARS11 -näyttelyyn.

Tilaisuuden ensimmäinen alustaja oli kulttuuriantropologi Annika Teppo, joka esitteli omaa työkenttäänsä, Etelä-Afrikkaa. Hän kertoi mielenkiintoisesti apartheidin historiasta ja siitä, kuinka apartheidin jälkeisessä muutoksessa on syntynyt myös täysin uusi yhteiskuntaluokka, köyhät valkoiset. Heistä juuri kukaan ei puhu, sillä valkoiset ovat yhä huonossa maineessa Etelä-Afrikassa. Annika Teppo sen sijaan tekee työtänsä juuri heidän parissaan.

Oma osuuteni keskittyi maailmankansalaiseksi kasvattamiseen. En ole ihan varma, voiko maailmankansalaiseksi aktiivisesti kasvattaa, mutta maailmankansalaisuuden elementtejä voi kyllä aktiivisesti tukea.

Maailmankansalaisen kompetensseihin kuuluvat mm. maailmankansalaisen etiikka, kestävä elämäntapa, aktiivinen kansalaisuus ja interkulttuurinen osaaminen. Viimeinen kompetenssi korostuu monikulttuurisessa maailmassa. Enää ei riitä pelkkä tieto muista kulttuureista vaan interkulttuurisen osaamisen alueelle kuuluu syvempi ymmärrys ja mahdollisuus aitoon dialogiin kulttuuritaustaltaan erilaisten ihmisten kanssa.

Tulevaisuuden tekijät maailmankansalaisuus

View more presentations from Esa Kukkasniemi

Oman esitykseni keskeinen väittämä oli se, että maailmankansalaisuus ei toteudu ainoastaan suhteessa muuhun maailmaan vaan myös suhteessa omaan lähiympäristöön, omaan lähipiiriin: perheeseen, sukuun jne. Kun ihmisellä on "vahvat juuret", hänellä on varmempi pohja avata sisimpänsä maailmalle. Hän voi aidosti tutustua ja suostua dialogiin muiden kulttuurien kanssa, kun ei tarvitse pelätä menettävänsä omaa identiteettiään.

Väitteeni herätti oletetusti myös vastustusta tai vähintäänkin kysymyksiä -olihan paikalla valtava määrä juuri helsinkiläisiä opettajia, jotka joutuvat päivittäin monikulttuurisuuden ja interkulttuuristen taitojen kanssa tekemisiin. Peruskysymys olikin, miten tämä väite sopii niihin ihmisiin, joiden vanhemmat tulevat jostain ulkomailta, mutta, jotka itse ovat syntyneet Suomessa?

En näkisi väitettä juurista niin selkeästi maantieteellisestä näkökulmasta. Oleellista kai on, että ihminen tuntee itsensä ja tuntee sen kulttuurin tai ne kulttuuriset taustat, josta hänen elämänsä ponnistaa. On vaikea käydä avointa dialogia toisen kanssa, jos ei tiedä oikein, millainen on oma arvomaailma? Tuon pohjan voi tietysti yhtä hyvin luoda perheen traditio, suku, yhteisö jne. Keskustelu kävi vilkkaana ja rönsyili välillä ehkä liikaakin. Aihe on kuitenkin tärkeä ja keskustelun arvoinen.

Oleellista kuitenkin on, että nyky-yhteiskunta on yhä kasvavassa määrin monikulttuurinen. Meidän jokaisen tulee omata taitoja, joiden avulla pystymme avoimin mielin kohtaamaan meille tuntemattomampia kulttuureja. Karuimpia esimerkkejä näiden taitojen puutteesta ovat erilaiset rodulliset ristiriidat ja mellakat. Monikulttuurisuus on suuri rikkaus -rikkaus joka kasvaa kun suhtautuu maailmaan kiinnostunein ja avoimin mielin.

Kuka ei kuulu joukkoon?

Opiskelin Helsingin opettajankoultuslaitoksella vuosina 1988-1994. Opiskeluaika oli hienoa aikaa. Muistan edelleen kuin eilisen päivän kun tuolloinen linjanjohtaja Juhani Hytönen toivotti uudet opiskelijat tervetulleeksi. Ilmassa oli jotain suurta ja akateemista. En tiedä, ymmärsinkö sitä silloin. Ehkä vuodet ovat opettaneet.

Noina vuosina sain opiskella nykypäivän kasvatustieteen suurien nimien opastuksella. Professori Jarkko Hautamäki piti erityispedagogiikan jaksomme. Hän on yksi merkittävimmistä ja näkyvimmistä erityispedagogiikan tuntijoistamme.

Muistan kuinka emeritus-professori Kari Uusikylä opasti meitä nuoria tieteenharjoittajia opinnoissamme. Arvostan suunnattomasti hänen rohkeaa tapaansa ottaa kantaa lapsen puolesta. Edelleen hän kirjoittaa ahkerasti mm. kolumnia Opettaja -lehteen.

Kun vihdoin sain opintoni graduvaiheeseen ja oman opinnäytetyöni peruskoululaisen maantieteellisen maailmankuvan kehittymisestä tehtyä, prof. Pertti Kansanen oli yksi graduni arvioijista. Menin hieman arasti kuulemaan palautetta hänen työhuoneeseensa. Hän totesi, että: "Sinähän hyvän gradun teit." Johon minä yllättyneenä vastasin: "No, ihan hyvä siitä tuli." "On sinulla ainakin itsetuntoa", professori Kansanen totesi. Muistan miettineeni, että olisko ollut parempi vastata: "No, eihän se nyt mikään ollut."

Tänään sain mielenkiintoisen kutsun. Espoolainen kollegani Martti Hellström pyysi minua mukaan tilaisuuteen, jossa olisi tarkoitus keskustella 2000 -luvun didaktiikasta (=oppi opettamisesta). Keskustelun pohjalta tehdään aikanaan juttu Luokanopettaja -lehteen. Keskustelun muiksi osapuoliksi oli kutsuttu kaikki edellä mainitsemani opettajani sekä muutama muu suuruus.

Lupasin Martille tulla mukaan keskusteluun. Kun suljin puhelimen, naureskelin itsekseni: "Kuka ei kuulu joukkoon?"

How to tell the 9/11 story to our children?

I can still clearly remember the day. I was working for a Finnish commercial radio station, Sävelradio, by that time. I had done my morning show and just got back from work. We had done an agreement with the bank that day of a loan to by a house from Vihti. Our first child was ten months and second child was to be born in a year or so. My world was full of wonderful promises.

Then it hit us at 3.46 p.m. Finnish time. Radio Nova afternoon host, Kimmo Vehviläinen, told on the radio that there has been an accident in New York. First we thought it was a small plane. The news at 4 p.m. told something more: it was a jet plane, most probably a terror attack. After the news the host told that there has been another attack too. This can't be happening. The rest of the day, the whole world spent by the tv. I was supposed to be on the morning show at 6 a.m. and say something to the people. What can I say? I thought.

The same question still remains. What can I say? It has been 10 years from that day now. And I still can't tell, what can I say? It's easier to tell the thing to your own kids, but what can you tell as an educator. It's simplier with the war. People fight because they have unsolved arguments. In an adult world it sometimes means that there are wars. It's a tragedy but that's how people are -tragic sometimes. But when it comes to terror, it's a whole other story. We can't explain that that's how people are 'cause we aren't like that. It's an exception. 99,99% of the people on this planet don't do terror. But everyone of us have arguments sometimes.

9/11 is part of the recent history. We can't hide from it by saying it's an American history. We tell about Pearl Harbour, we tell about Martin Luther King, we tell about JFK. But what do we tell our children about 9/11?

The Americans have done their job. They have created material for their educators. They have tried to help the teachers on this unbelievably difficult task. They are doing it in their terms. But who would help our educators? Do we have a plan in the phenomenal country of education? It's definately a complex issue but what do we answer when our children ask us: "What happened that day?" I don't know what to say, but one thing I know -we should never forget.

Here are some links to the American sites, created for the American educators:

www.911memorial.org Talking To Children About 9/11

Time Magazine's How To Talk To Your Kids About 9/11

Here are some selected other links to 9/11 sites:

Exploring Ground Zero Ten Years Later

Wall Street Journal: A Decade After 9/11

Campus Helsinki 2011 -mitä jäi käteen?

Viime keväänä alettiin eri reittejä yhtäkkiä mainostaa Campus Helsinki 2011 -seminaaria opettajille. Campuksen oli määrä olla ns. huippuseminaari, johon tulisi puhujia ympäri maailman. Kiinnostuin tietysti heti ja ilmoittauduin. Innostin myös apulaisrehtorimme mukaan ja niinpä toissapäivänä löysimmekin itsemme Helsingin Savoy -teatterin salista.

Seminaarin teema oli hyvin valittu. Teemana oli muutos. Muutos oli noussut teemaksi yhden kahvipöytäkeskustelun myötä, jossa Idealistin tuottajaguru Saku Tuominen oli ollut. Keskustelussa oli pohdittu maailman muutosta ja sitä, kuinka haastavaa olisi selittää tätä muutosta lapsille. "En haluaisi olla opettaja juuri nyt", oli joku tokaissut.

Seminaari oli rakennettu niin, että sen ei ollut tarkoitus antaa työvälineitä tai suoria vastauksia vaan enemmänkin herättää ajatuksia. Puhujia oli laidasta laitaan. Tilaisuuden aloitti valtiovarainministeri Jutta Urpilainen. Hänen tehtävänsä oli selittää globaali talous kymmenessä minuutissa. Hän otti avuksi kansanviisaudet. "Suu säkkiä myöten" "Niin makaa kuin petaa". Ministeri Urpilaisen puheenvuoron paras osuus keskittyi erilaisuuden hyväksymiseen, jota hän siivitti sanonnalla "raha ei ole päämäärä vaan väline". Urpilainen kehotti opettajia luottamaan tulevaisuuteen ja luomaan sitä uskoa myös lapsiin.

Seuraavaksi lavalle nousi tanssija-koreografi Jorma Uotinen, joka myös puhui erilaisuuden hyväksymisestä hyvin omakohtaisella tasolla. Uotista on aina ollut mukava kuunnella, eikä hän tuottanut pettymystä tälläkään kerralla.

Tutkija Laura Kirves avasi tuoretta tutkimustaan päiväkotilasten kiusaamisilmiöstä. Hänen jälkeensä lavalle saapasteli Aller Medioiden toimitusjohtaja, mediapersoona Pauli Aalto-Setälä, joka värikkäässä puheessaan antoi viisi ohjetta opettajille. Hän puhui mm. vallasta, dialogiin keskittymisestä, tunteen merkityksestä ja itsensä johtamisesta. Tärkeitä teemoja.

The Future Laboratorysta Britanniasta oli tuotu luennoitsijaksi Chris Sanderson, joka puhui Generation D:stä, josta me Suomessa puhumme diginatiiveina. He ovat syntyneet vuosina 1995-2002. Heillä ei ole aavistustakaan millaista elämä oli ennen internetiä, ennen mobiililaitteita, ennen sosiaalista mediaa tai Googlea. Nämä asiat ovat aina olleet heidän elämässään.

Roy Ackerman Jamie Oliverin tuotantoyhtiöstä kertoi television vaikutusmahdollisuuksista ja miten koulupudokkaat on saatu takaisin kouluun. Välillä kuunneltiin Ilmatieteen laitoksen pääjohtajan Petteri Taalaksen ajatuksia ilmastonmuutoksesta ja lopuksi Työterveyslaitoksen tutkijaa Kiti Mülleriä ja eriarvoisuuden tutkijaa Fiona Bartels-Ellisiä.

Eniten minua herätteli Sonja Kankaan esitys peleistä. Esitys ei ollut illan vetovoimaisin ja asiakin oli minulle hyvin tuttua, mutta Sonja Kangas heitti uskomattoman kiehtovan kysymyksen ilmoille. Pohjustan hieman.

Meillä jokaisella on joku bonuskortti lompakossamme. Me aikuiset tavoittelemme hopeatason jälkeen kultatasoa tai platinatasoa asiakaskortissamme, jotta saisimme jotain etuja. Täysin samoja asioita, joita meidän lapsemmekin tavoittelevat pelimaailmassa. Tasot koukuttavat. On pakko päästä seuraavalle tasolle.

Niin, siis tuo oleellinen kysymys. Se oli niinkin häikäisevän yksinkertainen, kuin "miten koulusta voisi tehdä koukuttavan?" Mielenkiintoinen ajatus, jota kannattaa hetki pohtia, jos ei muuten niin kouluviihtyvyyden nimissä.

ps. Kaikki videot löydät täältä.

Todentuntuinen harjoitus

Perjantaina saimme varsin todentuntuisen paloharjoituksen koululla, kun n. klo 13 sireenit alkoivat soida ja automaattinen kuulutus käski kaikkia poistumaan rakennuksesta rauhallisesti. Paloautot tulivat samassa ajassa, kun pelastussuunnitelmassammekin lukee. Koko oppimiskeskus saatiin tyhjennettyä melko nopeasti ja kaikki kokoontuivat suunnilleen oikeille kokoontumispaikoille. Opettajat laskivat luokkansa oppilaat, kuten oli sovittu ja tunnelma pysyi muutenkin rauhallisena. Muutamat jo koulusta kotiin päässeet oppilaat jäivät ihmettelemään paloautojen saapumista.

Palomiehet tarkastivat rakennuksen ja totesivat, ettei vaaraa ole. Väärän hälytyksen lähdekin löytyi ja saimme taas hieman lisää informaatiota talon palontorjunnan toimivuudesta. Oppitunteja päästiin jatkamaan noin puolen tunnin odottelun jälkeen.

Tilanne oli siis tavallaan tosi, muttei vaarallinen. Harjoituksesta se kävi erittäin hyvin. Väärien hälytysten ongelmana on tietenkin se, että palomiehet joutuvat joka tapauksessa tarkistamaan tilanteen ja ovat hetken kiinni tällaisessa tehtävässä. Oppimiskeskuksen henkilökunta sai kuitenkin erinomaista tietoa siitä, miten suunnitelmat toimivat. Muutamia korjausehdotuksia löysimme suunnitelmiin. Täydennykset tehdään viipymättä.

Päiväkodinpuoli joutui varmasti kärsimään eniten. Heillä oli juuri menossa päiväuniaika ja lapset jouduttiin herättämään kesken unien -tällä kertaa onneksi turhaan. Toivottavasti kenellekään ei jäänyt tilanteesta pelottavaa oloa. Nykyrakennuksien palotekniikka on herkkää ja välillä tulee myös turhia hälytyksiä. Niiden kanssa joudumme varmasti elämään tulevaisuudessakin. Joka kerta saamme kuitenkin jotain uutta oppia myös. Toivottavasti emme koskaan joudu tositilanteeseen, mutta suunnitelmien toimivuutta on siitä huolimatta harjoiteltava säännöllisesti. Nyt saimme todentuntuisen harjoituksen.

Kutsu

Sain tänään kutsun tulla puhumaan Opetushallituksen seminaariin, jonka otsikkona on Opetustoimen ajankohtainen juridiikka. Seminaari pidetään Opetushallituksessa 29.11.2011.

Kutsu yllätti aluksi. Enhän ole mikään lakimies. Toisaalta kun näin oman osuuteni otsikon, ymmärsin jo enemmän. Minun on tarkoitus tuoda rehtorin, koulun tason, näkökulma sosiaalisen median rooliin koulussa otsikolla Sosiaalinen media koulussa -oikeudellinen näkökulma. En ole onneksi osuuden ainoa puhuja, vaan mukana on myös mm. poliisi sekä muutaman järjestön edustajat. Tarkoitus on ilmeisesti saada aikaan keskustelua.

Teema on äärimmäisen ajankohtainen ja kiinnostava. Koulut eivät ole irrallinen osa yhteiskuntaa, vaan sen osa. Lasten ja nuorten maailmaan taas sosiaalinen media kuuluu erottamattomana osana. Koulutkin ovat huomanneet tämän ja lähteneet myös innolla hyödyntämään sosiaalista mediaa opetuksessa. Sosiaalisen median kenttä ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton koulun kannalta juridisesti -varsinkaan kun puhutaan alaikäisistä.

Toisaalta kaikki sosiaalisen median luoma problematiikka ei liity ainoastaan alaikäisiin oppilaisiin. Myös opettajan on hyvä olla tietoinen omasta sosiaalisen median roolistaan. Opettaja kun on virkamies, halusi sitä tai ei. Ei nettiin voi virkamiehenä mitä tahansa kirjoitella. On hyvä muistaa, että kaikesta mitä, nettiin kirjoittaa tai lataa jää aina pysyvä jälki. Toisaalta monia asioita on hyvin vaikea jälkeenpäin saada pois netistä.

Kaikille opettajille ja muillekin virkamiehille suosittelen vilpittömästi luettavaksi Tuija Aallon erinomaisesti toimittamaa KATSAUS Sosiaalisen median mahdollisuudet hallinnolle -julkaisua.

Toivottavasti tapaamme seminaarissa 29.11. Koitan sinne koota ajatuksiani hieman jäsennellymmäksi kokonaisuudeksi. Jos Sinulla on ajatuksia, joita toivot minun huomioivan esityksessäni, ehdota niitä blogini kommentteihin.

Laadukasta yhteistyötä

Pidimme tänään Vuorenmäen koulun ensimmäisen vanhempainillan. Vanhempainilta on eräänlainen koulun käyntikortti. Uudelle koululle ensimmäinen vanhempainilta on vielä suurempi asia, kun kaikki eivät vielä tunne toisiaan. Vanhempainilta määrittää hyvin paljon siitä, millä mielellä koululla ollaan suhteessa koteihin.

Olen itse aina pitänyt hyvää yhteistyötä kotien kanssa tärkeänä. En osaa itse arvioida, olenko aina tehnyt sitä, mutta yritys on ainakin ollut kova. Pidän yhteistyötä suuressa arvossa, kuten edellisistä blogiposteista voi lukea ja yhteistyö huoltajien kanssa on yksi kaikkein tärkeimmistä koulun yhteistyön muodoista. Kun puhumme Kirkkonummella kasvatuskumppanuudesta, meidän on myös osoitettava, että nuo sanat ovat totta.

Suurin jännitys illan aluksi varmasti kohdistui siihen, että tekniikka toimii. Meillä on koululla kaiken maailman avaruusteknologiaa, jota kukaan ei vielä osaa käyttää. Olin vanhana bändiläisenä viritellyt ihan perinteiset mikserikuviot kuntoon tosin sillä erotuksella, että nyt minulla oli sellainen hieno langaton "uutismikrofoni" johon puhuin. Ja minähän puhuin. Tosin yllätin itsenikin puhumalla 10 minuuttia vähemmän kun olin suunnitellut. Se oli tietysti pelkästään positiivista. Jäipähän luokkiin enemmän aikaa keskustelulle. Opettajat jatkavat nimittäin parhaillaan luokissa.

Vanhempainilta 30.8.2011 lyhennetty

View more presentations from Esa Kukkasniemi

Jälkihuomautus:
Diaesityksessä puhutaan tahtotilastamme tehdä yhteistyötä "hieman paremmin, hieman henkilökohtaisemmin ja hieman monipuolisemmin". Korostan, että kyse on omasta tahtotilastamme -ei missään nimessä siitä, että pyrkisimme vertaamaan itseämme muihin.