Itseäni viisaammassa seurassa

Olin tällä viikolla (taas) itseäni viisaammassa seurassa. Minut oli kutsuttu tiistaina pohtimaan 2000 -luvun didaktiikkaa. Didaktiikka voi käsitteenä olla vieras monelle muulla alalla toimivalle. Toisaalta, jotta olisimme itsekin ymmärtäneet käsitteen samalla tavalla, tilaisuuden puheenjohtaja rehtori Martti Hellström oli määritellyt käsitteen meille jo valmiiksi. Jos et siis heti saa kiinni siitä, mitä on didaktiikka, älä huoli, käsitteen ympärille piti vetää rajat, vaikka paikalla oli oman alansa huippuammattilaisia: 4 professoria, Vantaan opetustoimen johtaja, erityisopettajia jne.

Hellströmin määritelmä didaktiikalle tässä tilaisuudessa oli siis seuraava:

"Mitä tarkoitamme tässä keskustelussa didaktiikalla? Yleismääritelmä on, että didaktiikka on (1) opetusta tutkiva tiede ja (2) oppi eli sillä on sekä deskriptiivinen ja normatiivinen puoli. Pääpaino tällä kertaa on niissä sekä käsitteellisissä (käsiteet, mallit, keskeiset ideat) että konkreettisissa työkaluissa (menetelmissä/menettelyissä/järjestelyissä), joita didaltiikkaa tieteenä on tuottanut opettajien toimintaa ohjaavaksi opiksi. Pohdimme, onko opetus ilmiönä muuttumassa 2010-luvulla eri syistä niin paljon, että tätä työkalupakkia täyttyisi päivittää. Vai selviämmekö riittävän hyvin nykyisillä työkaluilla uusistakin haasteista"

Hellström on itse kirjoittanut omaan blogiinsa aiheesta pienen taustoituksen otsikolla Rajaton rakkaus. Rajat on rakkaus. Oheinen sanaleikki nousi useaan otteeseen keskustelussa esille. Ensimmäisenä sen taisi nostaa keskusteluun Vantaan opetuspäällikkö Eero Väätäinen.

Nostan moniulotteisesta keskustelusta vain muutamia merkintöjä esiin, jotka itsessäni jollakin lailla herättivät ajatuksia. Keskustelustahan on tulossa tammikuun Luokanopettaja -lehteen mittavampi artikkeli.

Yksi oleellinen kysymys oli mielestäni se, että puhuimme virheiden tekemisestä ja siitä, mikä vaikutus sillä on siihen, että koulujen toimintakulttuuri ei kovin helposti muutu. Puhuimme pääasiassa didaktiikasta, mutta asian voi nähdä myös näin laajemmasta näkökulmasta. Meidän suomalaisten koulukulttuuriin on jotenkin pesiytynyt aika voimakas oikeassa olemisen eetos. Opettajan tulisi olla viisaampi kuin muut (varmaan tästä on hyötyäkin) ja sitten jotenkin kaataa tuo oma osaamisensa oppilaiden päähän. Nyt kärjistän tietoisesti. Nykykoulun oppimiskäsitys ei todellakaan ole tämä. Silti, vaikka uskommekin siihen, mistä prof. Juhani Hytönen tilaisuudessa puhui, että oppiminen on aina yhteisöllinen prosessi, emme kuitenkaan aina toiminnan tasolla toimi niin. Aika usein syynä on pelko -pelko virheiden tekemisestä.

Oli ilo huomata, että en ole yksin paasatessani koulumme opettajille virheiden tekemisen välttämättömyydestä. Mitään suurta ei synny ilman, että ollaan valmiita tekemään myös virheitä. Toisaalta oppimisprosessissa, virheet vievät meitä oleellisten kysymysten äärelle.

Toinen itselleni erityisen tärkeäksi kohonnut tiivistys oli Martti Hellströmin esiin nostama ajatus siitä, mikä meille kaikille on elämässä tärkeää. Koulun tulisi voida toimia niin, että koulupäivän jälkeen, lapsi voisi kertoa kotona kolme asiaa:

1. Minä onnistuin.
2. Minusta välitettiin.
3. Minä sain osallistua.

(Deci & Ryan)

Tiivistys on yksinkertaisuudessaan hieno. Juuri tässä tiivistyvät meidänkin arvokeskustelumme keskeiset elementit. Koulu on lasta varten, ei lapsi koulua varten. Sen tulee näkyä kaikessa koulun toiminnassa. Lapsen tulee kokea onnistumista, välittämistä ja osallisuutta. Osallisuuteen liittyy vielä ajatus siitä, että osallisuuden tason jokainen saa päättää itse. Osallisuus ei siis ole sama asia kuin osallistuminen, vaan osallisuutta voi kokea ilman aktiivista osallistumistakin.

Minut oli kutsuttu paikalle kai jonkinlaiseksi tieto- ja viestintätekniikan uhrilampaaksi. Kävimme tri. Hellströmin kanssa jo aika mittavan keskustelun pedagogiikasta aiemman blogikirjoitukseni yhteydessä.

TVt nousi kuitenkin varsin vaisusti esiin keskustelussa. En itsekään usko siihen, että tarvitsisimme erillistä oppiainetta tieto- ja viestintätekniikalle. Sen sijaan tvt:n opetuskäyttö tulisi kyllä varmasti tiukemmin sitoa opetussuunnitelmaan. En kuitenkaan usko, että oma oppiaine on ratkaisu tälle kysymykselle. Tieto- ja viestintätekniikka on niin oleellinen osa nykyihmisen arkipäivää, että sen tulisi koulussakin näkyä luonnollisena osana kaikessa koulun toiminnassa.

Toisaalta uskon myös siihen, että yhä kiihtyvässä elämänrytmissämme, lapselle on ihan hyväksi myös oppia sietämään "harmaata arkea". Oppiminen pitää olla tietysti myönteinen asia ja kivaakin, mutta elämässä on siedettävä myös sitä, että kaikki ei ole kivaa 24/7. Tässä "huvipuistoyhteiskunnassa" sen sietäminen ei aina ole itsestään selvää.

Professori Hannu Simola on tiivistänyt tämän rauhoittumisen näkökulman viisaasti:

"Koulu tarjoaa oppilailleen rauhallisen, turvallisen, syventymiseen ja hiljentymiseen mahdollistavan paikan kiivasrytmisessä ja epävarmassa maailmassa.

Oppilailla on mahdollisuus hiljentyä ja syventyä uskottavan ja heille omistautuvan, asiansa osaavan ja luotettavan aikuisen johdolla, yhdessä ikätovereittensa kanssa."