Joskus riskinotto kannattaa. "Jos et veikkaa, et voi voittaa", sanoi vanha mainoslause. Tänään vietimme koulullamme hieman erilaista kevätjuhlaa. Näin jälkeen päin voin myöntää, ettei prosessi ollut itselleni ihan helppo. Minulla oli huono kokemus vastaavasta juhlasta ja se väritti omaa mielikuvaani. Opettajat vakuuttelivat minulle, että kannattaa KOKEILLA. Kokeilukulttuurista on meillä puhuttu koko vuosi. Aalto yliopiston MIND! -tutkimusryhmä on ollut mukana. Olisin puhunut omia periaatteitani vastaan jos en olisi antanut kokeilla.
Juhla oli toiminnallinen kokonaisuus, joka perustui kolmeen erilaiseen toimintapisteeseen. Ulkona oli luontopolku, sisällä salissa ns. Tähtien ilta ja luokissa erilaisia toimintapisteitä. Koteihin oli etukäteen lähetetty kutsut, joissa oli alueen kartta ja kiertosuunta, jotta valtava huoltaja- ja oppilasmäärä saatiin kulkemaan järjestyksessä.
Ilta aloitettiin yhteisesti pihalta, jossa toivotin aluksi kaikki tervetulleeksi. Sen jälkeen Aalto yliopiston Jussi Ekqvist ja Henna Kärkkäinen luovuttivat koulullemme virallisen lisenssin toimia eri tavalla. B0 -kokoinen (1000 x 1414) lisenssi saa kunniapaikan koulumme seinältä. Tämän jälkeen pidin itse lyhyen puheen. Halusin nostaa esiin kolme asiaa. 1. Nykykoulussa on ennen kaikkea kyse omien unelmien löytämisestä. Koulua täytyy käydä niin, etteivät arvosanat nouse omien unelmien tielle. Oli unelma sitten tulla astronautiksi, kirjastonhoitajaksi tai poliisiksi, on tärkeää opiskella niin, että opiskelu ei estä omia unelmia. 2. Kouluun tullaan oppimaan, ei osaamaan. Tästä kirjoitin edellisessäkin blogilastussani. Painotamme elinikäistä oppimista, jossa emme koskaan valmistu. Aina on uutta opittavaa. Oppiminen on hieno asia ja sitä kannattaa vaalia. Juuri tästä syystä haluamme pitää jo alakoulussa hyvät yhteydet aina yliopistomaailmaan saakka. Haluamme näyttää, että opintie on hieno tie. Eräs pieni koululainen kävikin tänään sanomassa Aalto yliopiston tutkijoille: "Minä menen suoraan alakoulusta yliopistoon." Tavoitteet kohdallaan ;-)3. Kolmanneksi kiitin huoltajia ja yhteistyökumppaneita yhteistyöstä ja ennen kaikkea tietysti oppilaita.
Olin itse vetämässä toiminnallista musiikkipajaa nimella Cotton Club Vuorenmäki. Pajassa esitettiin muutamia kappaleita oppilaiden soittamana ja muutamaan kappaleeseen otettiin yleisön joukosta "solisteja". Toteutimme oppilaiden kanssa saman ohjelman kuusi kertaa illan aikana. Olen tavattoman ylpeä oppilaista, että he jaksoivat. Illan solisteista moni jäi mieleen. Kuulimme uskomattomia suorituksia. Ihan heti alussa kävivät isä ja poika, Vertti ja Taavetti, soittamassa ihan uskomattoman hienosti. Moni solisteista vähintäänkin ylitti kynnyksen heittäytyä. Olimme tehneet asian helpoksi. Kaikki "väärät" sävelet oli xylofoneista noukittu pois. Riitti, että uskalsi kilkuttaa kun tuli oma vuoro. Nuotteja ei tarvinnut tuntea. Hauskaa oli. Yhtenä kappaleista soitimme legendaarisen Duke Ellingtonin kappaleen C-Jam Blues. Yksi isä kävi jälkeenpäin sanomassa, että: "En tiennyt, että rehtori on jazzmies." Tottakai olen. Olen parikymmentä vuotta sitten opiskellut Los Angelesin maineikkaassa Musicians' Institutessa Hollywoodissa. Jotain on jäänyt taskuun. Jos ei muuta niin rakkaus musiikkiin ja uskallus heittäytyä.
Muita pisteitä en ehtinyt itse nähdä, mutta vanhempien palaute oli järjestään hyvää. Olin tästä suunnattoman iloinen. Koulumme antoi muutenkin parastaan. Laitoshuoltajat olivat siivonneet koulun hyvään kuntoon ja opettajat olivat tehneet koko koulun yhdeksi suureksi taidenäyttelyksi. Laitan tähän loppuun vielä muutamia valikoituja otoksia. Suuret kiitokset kaikille osallistuneille. Teimme yhdessä hienon juhlan.
Esa Kukkasniemi on kirkkonummelaisen Vuorenmäen koulun rehtori, sosiaalisen median opetuskäytön kouluttaja ja entinen radiotoimittaja. Esa Kukkasniemi works as a principal at the Vuorenmäki School in Kirkkonummi and teaches the use of social media in education. He has also worked as an on-air-personality in Finnish commercial radios.
torstai 31. toukokuuta 2012
keskiviikko 30. toukokuuta 2012
Ja välissä on kesä
Ensimmäinen lukuvuosi uudessa Vuorenmäen koulussa on pian takana. Tässä vaiheessa vuotta usein katsoo taaksepäin ja pohtii, mitä olemme saaneet vuoden aikana aikaiseksi ja mitä on jäänyt tekemättä. Rehtorin työ on luonteeltaan sellaista, että aina jää jotain kesken. Työ on jatkuvaa priorisointia. Asioita laitetaan tärkeysjärjestykseen ja hoidetaan kiireellisyyden mukaan. Kaikkea ei kuitenkaan ehdi. Kesäkuussa osan asioista saa suoraan pistää silppuriin. Tärkeimmät asiat on kuitenkin aina hoidettu.
Lukuvuoden lopussa olemme myös saaneet aiempaa enemmän palautetta. Kiitos siitä. Kun jotain saadaan päätökseen, on palautteen aika. Niinhän koulussakin tehdään -annetaan lukuvuositodistukset. Lukuvuositodistuksia lukiessa on hyvä muistaa, että ne todellakin ovat arvio koko lukuvuoden työstä, eivät siis keväästä. Tämä näkyy aivan erityisesti käsityön kohdalla, jonka arviointia juuri koulussamme pohdittiin. Opetussuunnitelma tuntee vain yhden oppiaineen, käsityön. Oppilaat kuitenkin käyvät Kirkkonummella 5. luokalle asti puolet vuodesta teknisessä työssä ja puolet tekstiilityössä. Nämä ovat kuin kaksi eri oppiainetta, vaikka arvio tulee yhdestä.
Lukuvuositodistuksessa on 5. luokalta lähtien myös numerot. Numeroarviointi on viimepäivinä noussut kovasti keskusteluun Hesarin eilisen artikkelin myötä. Olen artikkelin kirjoittajan kanssa harvinaisen samaa mieltä. Numerot ohjaavat koulutyötä helposti ulkoa opettelun suuntaan. Numero ei myöskään kerro, missä olisi vielä parannettavaa. Se kertoo ainoastaan, osaat tämän verran. Jotta suoritustaan pystyisi parantamaan, täytyisi saada myös palautetta siitä, mitä voisin tehdä toisin tai mitä minun tulisi kehittää. Onneksi on arviointikeskustelut. Omassa koulussamme olemme kirjanneet koulun vähitellen valmistuvaan opetussuunnitelmaan arvioinnin osalta, että kutsumme syksyllä vanhemmille tarjottavia keskusteluja vanhempainvarteiksi, koska niissä tavataan vain vanhemmat. Tammikuussa käymme ns. tavoitekeskustelut, joihin huoltajan ja opettajan lisäksi osallistuu myös oppilas. Näissä tavoitekeskusteluissa oppilaan pitäisi olla se, joka on eniten äänessä. Hän pohtii omaa osaamistaan ja asettaa itselleen uusia tavoitteita. Näin arviointi ei jää ainoastaan numeroiden varaan.
On myös hyvä muistaa, että nykykoulussa kaikki eivät saa kymppejä tai ysejä. Hyvän oppimisen kriteerit on opetussuunnitelmassa asetettu kahdeksikon tasolle. Kahdeksan on siis hyvä numero. Kun kaikki sujuu ja tavoitteet on saavutettu, numero pitäisi olla 8. Kiitettävään vaaditaan jo jotain enemmän. Toisaalta skaalan alapäätäkin olen kannustanut käyttämään. Ei ole mitään mieltä siinä, että kaikki numerot puristettaisiin 7 ja 8 välille kun meillä on skaala nelosesta kymppiin.
Koulussa opitaan elämää varten, sanoo vanha sanonta. Tänään viimeksi korostin oppilaille, että kouluun ei tulla osaamaan vaan oppimaan. Se on lohdullinen näkökulma. Elämä on jatkuvaa uuden oppimista. Puhutaankin elinikäisestä oppimisesta. Elokuussa kun aloittelimme koulua lauloimme vanhan tutun laulun "Minun ystäväni", jossa tiivistyy tämä elinikäisen oppimisen ajatus hienosti: "että oppimasta koskaan lakkais en." Ensi syksynä alkaa taas uusi lukuvuosi joka antaa jälleen uuden mahdollisuuden parantaa. Mutta ensin, välissä on ansaittu kesäloma.
Lukuvuoden lopussa olemme myös saaneet aiempaa enemmän palautetta. Kiitos siitä. Kun jotain saadaan päätökseen, on palautteen aika. Niinhän koulussakin tehdään -annetaan lukuvuositodistukset. Lukuvuositodistuksia lukiessa on hyvä muistaa, että ne todellakin ovat arvio koko lukuvuoden työstä, eivät siis keväästä. Tämä näkyy aivan erityisesti käsityön kohdalla, jonka arviointia juuri koulussamme pohdittiin. Opetussuunnitelma tuntee vain yhden oppiaineen, käsityön. Oppilaat kuitenkin käyvät Kirkkonummella 5. luokalle asti puolet vuodesta teknisessä työssä ja puolet tekstiilityössä. Nämä ovat kuin kaksi eri oppiainetta, vaikka arvio tulee yhdestä.
Lukuvuositodistuksessa on 5. luokalta lähtien myös numerot. Numeroarviointi on viimepäivinä noussut kovasti keskusteluun Hesarin eilisen artikkelin myötä. Olen artikkelin kirjoittajan kanssa harvinaisen samaa mieltä. Numerot ohjaavat koulutyötä helposti ulkoa opettelun suuntaan. Numero ei myöskään kerro, missä olisi vielä parannettavaa. Se kertoo ainoastaan, osaat tämän verran. Jotta suoritustaan pystyisi parantamaan, täytyisi saada myös palautetta siitä, mitä voisin tehdä toisin tai mitä minun tulisi kehittää. Onneksi on arviointikeskustelut. Omassa koulussamme olemme kirjanneet koulun vähitellen valmistuvaan opetussuunnitelmaan arvioinnin osalta, että kutsumme syksyllä vanhemmille tarjottavia keskusteluja vanhempainvarteiksi, koska niissä tavataan vain vanhemmat. Tammikuussa käymme ns. tavoitekeskustelut, joihin huoltajan ja opettajan lisäksi osallistuu myös oppilas. Näissä tavoitekeskusteluissa oppilaan pitäisi olla se, joka on eniten äänessä. Hän pohtii omaa osaamistaan ja asettaa itselleen uusia tavoitteita. Näin arviointi ei jää ainoastaan numeroiden varaan.
On myös hyvä muistaa, että nykykoulussa kaikki eivät saa kymppejä tai ysejä. Hyvän oppimisen kriteerit on opetussuunnitelmassa asetettu kahdeksikon tasolle. Kahdeksan on siis hyvä numero. Kun kaikki sujuu ja tavoitteet on saavutettu, numero pitäisi olla 8. Kiitettävään vaaditaan jo jotain enemmän. Toisaalta skaalan alapäätäkin olen kannustanut käyttämään. Ei ole mitään mieltä siinä, että kaikki numerot puristettaisiin 7 ja 8 välille kun meillä on skaala nelosesta kymppiin.
Koulussa opitaan elämää varten, sanoo vanha sanonta. Tänään viimeksi korostin oppilaille, että kouluun ei tulla osaamaan vaan oppimaan. Se on lohdullinen näkökulma. Elämä on jatkuvaa uuden oppimista. Puhutaankin elinikäisestä oppimisesta. Elokuussa kun aloittelimme koulua lauloimme vanhan tutun laulun "Minun ystäväni", jossa tiivistyy tämä elinikäisen oppimisen ajatus hienosti: "että oppimasta koskaan lakkais en." Ensi syksynä alkaa taas uusi lukuvuosi joka antaa jälleen uuden mahdollisuuden parantaa. Mutta ensin, välissä on ansaittu kesäloma.
keskiviikko 23. toukokuuta 2012
Kevätjuhla kokeilun hengessä
Kirjoitin pari päivää sitten KUUMA -kuntien tvt -seminaarista, jossa yhtenä puhujana oli Anssi Tuulenmäki Aalto -yliopistosta. Tuulenmäen MIND! -tutkimusryhmä pitää yhtenä tavoitteenaan edistää pieniä kokeiluja. Filosofiaan kuuluu ajatus siitä, ettei pidä hylätä hurjiakaan ideoita kokeilematta niitä ensin.
Vuorenmäen koulu on tehnyt yhteistyötä MIND! -tutkimusryhmän kanssa viime syksystä lähtien. Teimme syksyllä omia pieniä kokeilujamme. Osallisina olivat sekä oppilaat että opettajat. Kokemus jäi elämään ja yhä edelleen kuulen välillä viittauksia siihen, että "eikö asia olisi vähintäänkin kokeilemisen arvoinen?" Näin on käynyt myös kevätjuhlamme kanssa. Olemme unelmoineet kevätjuhlasta, joka olisi toiminnallinen ja johon ei tarvitsisi laittaa osallistujamäärälle rajoitteita. Koulun saliin kun mahtuu yhtä aikaa rajallinen määrä ihmisiä.
Lähdimme ideoimaan kevätjuhlaa, joka tapahtuisi koulussa ja koulun lähiympäristössä toimintapisteittäin. Tänään juhlaa harjoiteltiin ensimmäistä kertaa kokonaisuutena. Vielä riittää säätämistä, mutta olemme vakaassa uskossa, että homma saadaan vielä toimimaan.
Olen itse lupautunut vetämään n. 15 oppilaan kanssa ns. improvisaatiopajan, jossa vieraamme pääsevät kokeilemaan jazzimprovisaatiota turvallisessa ympäristössä. Ketään ei heti viedä Cotton Clubin lavalle tai edes Pori Jazziin vaan soolosoittimista (xylofonit) poistetaan kaikki ne äänet, jotka eivät istu harmoniaan, joten sooloa on lähes mahdoton soittaa väärin. Ei tehtävä siltikään ihan yksinkertainen ole, onhan musiikissa rytmikin, mutta jazzissa voi vapaasti muunnella rytmisiäkin ideoita ;-)
Yhteen pajaan saamme vieraita myös Aalto -yliopistosta. MIND! -tutkimusryhmä tulee toteuttamaan Vuorenmäen koululle kokeilevan pajan, jossa asetetaan luovuus koetukselle. Olen erittäin iloinen siitä, että koulumme yhteistyö yliopistomaailman kanssa on lähtenyt näin hienosti käyntiin. Olen jo avajaissanoissa sanonut, että pyrimme tekemään aitoa yhteistyötä myös tiedeyhteisön kanssa. Tavoitteenamme on luoda silta päiväkodista eskarin ja koulun kautta aina jatko-opintoihin saakka. Elinikäinen oppiminen ei saa olla vain tyhjä hokema, vaan yritämme tuoda sen käytäntöön osoittamalla, mitä kaikkea elämässä voikaan opiskella.
Juhla on sen verran riskialtis hanke, että on mahdollista, että joku menee pieleen tai että jopa koko juhla jossain määrin epäonnistuu. Luotamme kuitenkin siihen, että mitään hyvää ei voida saavuttaa, jos ei ole valmis tekemään myös virheitä. Meillä on yhdessä halu kokeilla tätä siinä hengessä, kuin olemme tämän vuodenkin toteuttaneet. Kokeilujen henki on osa meitä ja siitä yritämme pitääkin kiinni. Omassa pajassani ei tämän päivän harjoituksissa mikään mennyt pieleen. Ehkä pahinta, mitä meille siellä voisi sattua olisi, että kukaan ei haluaisi rohkeasti kokeilla uraansa jazzmuusikkona. Se olisi kurjaa. Ei sen kamalampaa.
Vuorenmäen koulu on tehnyt yhteistyötä MIND! -tutkimusryhmän kanssa viime syksystä lähtien. Teimme syksyllä omia pieniä kokeilujamme. Osallisina olivat sekä oppilaat että opettajat. Kokemus jäi elämään ja yhä edelleen kuulen välillä viittauksia siihen, että "eikö asia olisi vähintäänkin kokeilemisen arvoinen?" Näin on käynyt myös kevätjuhlamme kanssa. Olemme unelmoineet kevätjuhlasta, joka olisi toiminnallinen ja johon ei tarvitsisi laittaa osallistujamäärälle rajoitteita. Koulun saliin kun mahtuu yhtä aikaa rajallinen määrä ihmisiä.
Lähdimme ideoimaan kevätjuhlaa, joka tapahtuisi koulussa ja koulun lähiympäristössä toimintapisteittäin. Tänään juhlaa harjoiteltiin ensimmäistä kertaa kokonaisuutena. Vielä riittää säätämistä, mutta olemme vakaassa uskossa, että homma saadaan vielä toimimaan.
Olen itse lupautunut vetämään n. 15 oppilaan kanssa ns. improvisaatiopajan, jossa vieraamme pääsevät kokeilemaan jazzimprovisaatiota turvallisessa ympäristössä. Ketään ei heti viedä Cotton Clubin lavalle tai edes Pori Jazziin vaan soolosoittimista (xylofonit) poistetaan kaikki ne äänet, jotka eivät istu harmoniaan, joten sooloa on lähes mahdoton soittaa väärin. Ei tehtävä siltikään ihan yksinkertainen ole, onhan musiikissa rytmikin, mutta jazzissa voi vapaasti muunnella rytmisiäkin ideoita ;-)
Yhteen pajaan saamme vieraita myös Aalto -yliopistosta. MIND! -tutkimusryhmä tulee toteuttamaan Vuorenmäen koululle kokeilevan pajan, jossa asetetaan luovuus koetukselle. Olen erittäin iloinen siitä, että koulumme yhteistyö yliopistomaailman kanssa on lähtenyt näin hienosti käyntiin. Olen jo avajaissanoissa sanonut, että pyrimme tekemään aitoa yhteistyötä myös tiedeyhteisön kanssa. Tavoitteenamme on luoda silta päiväkodista eskarin ja koulun kautta aina jatko-opintoihin saakka. Elinikäinen oppiminen ei saa olla vain tyhjä hokema, vaan yritämme tuoda sen käytäntöön osoittamalla, mitä kaikkea elämässä voikaan opiskella.
Juhla on sen verran riskialtis hanke, että on mahdollista, että joku menee pieleen tai että jopa koko juhla jossain määrin epäonnistuu. Luotamme kuitenkin siihen, että mitään hyvää ei voida saavuttaa, jos ei ole valmis tekemään myös virheitä. Meillä on yhdessä halu kokeilla tätä siinä hengessä, kuin olemme tämän vuodenkin toteuttaneet. Kokeilujen henki on osa meitä ja siitä yritämme pitääkin kiinni. Omassa pajassani ei tämän päivän harjoituksissa mikään mennyt pieleen. Ehkä pahinta, mitä meille siellä voisi sattua olisi, että kukaan ei haluaisi rohkeasti kokeilla uraansa jazzmuusikkona. Se olisi kurjaa. Ei sen kamalampaa.
tiistai 22. toukokuuta 2012
Tulevaisuutta istuttamassa
Martti Lutherin kerrotaan sanoneen:
Vuorenmäen oppimiskeskuksessa vietettiin tänään kansainvälistä puidenistutuspäivää. Joensuun yliopiston ENO (Environment Online)-kestävän kehityksen kansainvälinen verkkokoulu, on Suomessa lanseerannut päivän suomalaiskouluille. Kestävän kehityksen suunnitelmaa on Vuorenmäessäkin tehty tämän kevään. Saimme koulun yhdestä huoltajasta, Niina Rossista, loistavan hankekoordinaattorin projektillemme. Niina tekee aiheeseen liittyviä opintoja ja löysimme toisistamme kumpaakin tukevan partner -suhteen. Win -win, kummatkin voittavat. Vuorenmäen oppimiskeskuksen ns. keke -työryhmä on kevään ajan kehitellyt erilaisia pieniä uudistuksia. Nyt kevään päätteeksi saimme sitten hieman isomman voimannäytön, kun Vuorenmäki yhdisti voimansa Vihdin 4H:n toimelijaiden ammattilaisten kanssa. Vihdin 4H:n väki on tuttua minulle jo Vihdin ajoilta. Vihdissähän kestävän kehityksen toiminta on poikkeuksellisen ansiokasta -kaikilla kouluilla on mm. omat puutarhat. Jo viime syksynä sovimme toiminnanjohtaja Mirva Lindforsin kanssa, että jotain tehdään. Tänään sitten tehtiin: istutettiin tulevaisuutta!
Koulumme kaikki luokat saivat istuttaa puuntaimet koulun viereiseen rinteeseen. Luvat oli hoidettu kuntoon yhteistyössä kunnan yhdyskuntatekniikan kanssa. On erinomaista, ettei byrokratia tullut hyvän asian tielle. 4H hoiti paikalle istutuslapioita ja kastelukannuja sekä tarjosi omaa osaamistaan. Keke -ryhmä oli laatinut istutusaikataulun ja homma toimi sujuvasti. Aurinkoinen sääkin suosi istutustalkoita.Istutusten lopuksi pidin itse vielä keskusradion kautta pienen rehtorin satutunnin. Luin Titta Kuisman ja Laila Nevakiven Sadun puusta, joka halusi muuttaa maalle (Minerva 2007). Osassa luokasta satuun oli varauduttu piirustuspaperein ja osa kuunteli muuten vain. Päiväkoti joutui välillä lähtemään syömään, mutta lainasi sadun käyttöönsä, jotta tarina kuultiin sielläkin loppuun.
Päivä oli erinomaisesti onnistunut. Oppilaat toimivat esimerkillisesti. Saimme hyvää palautetta myös vierailtamme 4H:sta. Tällaisia päiviä pitäisi vaan olla enemmänkin. Arjen kiireet liian usein vievät ajatukset muualle. Useammin pitäisi olla aikaa unelmoida suuria. Tänään sille oli aikaa. Siirsin itsekin monia töitäni huomiselle, jotta päivä onnistuisi. Kiitos ihan jokaiselle oppilaalle, opettajalle, koulunkäyntiavustajalle, 4H:lle, Niina Rossille ja kaikille, jotka ehkä unohdin.
Ainoa huolemme on se, mitä taimille tapahtuu. Saavatko ne kasvaa suuriksi puiksi, muistuttamaan koulun ensimmäisistä oppilaista vai revitäänkö ne irti rinteestä. Koulumme on hyvin julkisella paikalla ja ilkivaltaa on ollut käsittämättömän paljon. Toivon totisesti, että oppilaiden vaivalla istuttamat taimet saavat kasvaa rauhassa. Olisi hauska ajatella, että joskus 30 vuoden päästäkin koulumme ensimmäiset oppilaat voisivat kertoa omille lapsilleen, että tuon puun isi on itse istuttanut.
"Jos tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna, istuttaisin tänään omenapuun."
Vuorenmäen oppimiskeskuksessa vietettiin tänään kansainvälistä puidenistutuspäivää. Joensuun yliopiston ENO (Environment Online)-kestävän kehityksen kansainvälinen verkkokoulu, on Suomessa lanseerannut päivän suomalaiskouluille. Kestävän kehityksen suunnitelmaa on Vuorenmäessäkin tehty tämän kevään. Saimme koulun yhdestä huoltajasta, Niina Rossista, loistavan hankekoordinaattorin projektillemme. Niina tekee aiheeseen liittyviä opintoja ja löysimme toisistamme kumpaakin tukevan partner -suhteen. Win -win, kummatkin voittavat. Vuorenmäen oppimiskeskuksen ns. keke -työryhmä on kevään ajan kehitellyt erilaisia pieniä uudistuksia. Nyt kevään päätteeksi saimme sitten hieman isomman voimannäytön, kun Vuorenmäki yhdisti voimansa Vihdin 4H:n toimelijaiden ammattilaisten kanssa. Vihdin 4H:n väki on tuttua minulle jo Vihdin ajoilta. Vihdissähän kestävän kehityksen toiminta on poikkeuksellisen ansiokasta -kaikilla kouluilla on mm. omat puutarhat. Jo viime syksynä sovimme toiminnanjohtaja Mirva Lindforsin kanssa, että jotain tehdään. Tänään sitten tehtiin: istutettiin tulevaisuutta!
Koulumme kaikki luokat saivat istuttaa puuntaimet koulun viereiseen rinteeseen. Luvat oli hoidettu kuntoon yhteistyössä kunnan yhdyskuntatekniikan kanssa. On erinomaista, ettei byrokratia tullut hyvän asian tielle. 4H hoiti paikalle istutuslapioita ja kastelukannuja sekä tarjosi omaa osaamistaan. Keke -ryhmä oli laatinut istutusaikataulun ja homma toimi sujuvasti. Aurinkoinen sääkin suosi istutustalkoita.Istutusten lopuksi pidin itse vielä keskusradion kautta pienen rehtorin satutunnin. Luin Titta Kuisman ja Laila Nevakiven Sadun puusta, joka halusi muuttaa maalle (Minerva 2007). Osassa luokasta satuun oli varauduttu piirustuspaperein ja osa kuunteli muuten vain. Päiväkoti joutui välillä lähtemään syömään, mutta lainasi sadun käyttöönsä, jotta tarina kuultiin sielläkin loppuun.
Päivä oli erinomaisesti onnistunut. Oppilaat toimivat esimerkillisesti. Saimme hyvää palautetta myös vierailtamme 4H:sta. Tällaisia päiviä pitäisi vaan olla enemmänkin. Arjen kiireet liian usein vievät ajatukset muualle. Useammin pitäisi olla aikaa unelmoida suuria. Tänään sille oli aikaa. Siirsin itsekin monia töitäni huomiselle, jotta päivä onnistuisi. Kiitos ihan jokaiselle oppilaalle, opettajalle, koulunkäyntiavustajalle, 4H:lle, Niina Rossille ja kaikille, jotka ehkä unohdin.
Ainoa huolemme on se, mitä taimille tapahtuu. Saavatko ne kasvaa suuriksi puiksi, muistuttamaan koulun ensimmäisistä oppilaista vai revitäänkö ne irti rinteestä. Koulumme on hyvin julkisella paikalla ja ilkivaltaa on ollut käsittämättömän paljon. Toivon totisesti, että oppilaiden vaivalla istuttamat taimet saavat kasvaa rauhassa. Olisi hauska ajatella, että joskus 30 vuoden päästäkin koulumme ensimmäiset oppilaat voisivat kertoa omille lapsilleen, että tuon puun isi on itse istuttanut.
maanantai 21. toukokuuta 2012
Koulujen TVT -hypeä Heurekassa
Kirkkonummi on päässyt mukaan ns. KUUMA -kuntien laajaan TVT -hankkeeseen, jossa pyritään kehittämään paitsi uusia oppimisympäristöjä, myös opettajien tvt -osaamista. Kirkkonummi (ja muut ns. kuntaneloset) sekä em. KUUMA -kunnat muodostavat ydinmetropolia ympäröivän 10 kunnan renkaan. Tänään kokoonnuttiin yhteen Tiedekeskus Heurekaan innostavaan aloitusseminaariin.
Tilaisuuden ensimmäisen vierailijapuheenvuoron piti opetusneuvos Kaisa Vähähyyppä. Hän pohti mm. sitä, missä piilee suomalaisen koulujärjestelmän vahvuus? Perinteinen (ja varmasti osittain ihan oikeakin) vastaus on, osaavissa opettajissa. Suomalainen opettajankoulutusjärjestelmä hakee maailmalla vertaistaan. Opettajat suorittavat laajat yliopisto-opinnot, jotka tähtäävät myös siihen, että opettaja on myös oman työnsä tutkija. Tämän lisäksi opetusneuvos Vähähyyppä luetteli suomalaisen koulun vahvuuksiksi kolme tekijää: yhteistyö, luottamus ja tasa-arvo. Yhteistyötä tehdään koulun sisällä, kotien kanssa sekä tietysti erilaisten sidosryhmien kanssa. Suomalaisen koulun yksi menestystekijöitä on myös ollut se, että opettajaa arvostetaan ja häneen luotetaan. Suomi on kansainvälisesti mitattuna myös yksi tasa-arvoisimmista valtioista. Vai onko?
Kun tarkastellaan tieto- ja viestintätekniikkaa, vastaus ei ole ihan niin selvä. Suomessa on perusopetuksessa 5,44 oppilasta tietokonetta kohden ja lukiossa 4,75. Luvut voisivat olla huonompiakin. Mutta tasa-arvon näkökulmasta keskiarvot eivät kerro kaikkea. Kun suomalaisittain huippukaupungeissa, Oulussa ja Kokkolassa on 4,7 perusopetuksen oppilasta konetta kohden, on vastaavasti esim. Kotkassa 7 oppilasta yhtä konetta kohden. Vähähyyppä kertoi löytyvän jopa kouluja, joissa yhtä konetta kohden on n. 100 oppilasta. (Omassa UUDESSA koulussani on n. 10 oppilasta konetta kohden). Kun tähän vielä vertaillaan Suomea kansainvälisesti niin ulkomailla on keskimäärin hieman yli 2 oppilasta yhtä konetta kohden. Ehkä meillä on sittenkin hieman syytä huoleen. Enkä malta olla kysymättä tässä sitä, miksi Suomi ei osallistu PISA -testien tvt -taitoja mittaavaan osioon? Me kyllä menestymme lukutaidossa ja luonnontieteissä, mutta entä TVT -taitomme?
Seuraavana puhujana lavalle asteli seminaarin ns. juhlapuhujaksi kutsuttu professori Kirsti Lonka. Lonka vetää Helsingin yliopistolla Engaging Learning Environments (ELE) -tutkimushanketta. Hankkeessa yritetään hahmottaa innostavan oppimisympäristön kysymystä. Millainen oppimisympäristö tukee, tai jopa saa aikaan, oppimista?
Itselleni jäi professori Longan esityksestä erityisesti kaksi, ehkä kokonaisuuden kannalta epäoleellistakin, asiaa mieleen. Ensinnäkin hän painotti sitä, että usein keskitymme liikaa laitteisiin ja liian vähän pedagogiaan. Yksin laitteet eivät tuota hyvää oppimista. Toisaalta laitteet vanhenevat tavattoman nopeasti. Se on pelin henki. Laitteisiin keskittymisen sijaan, meidän tulisi luoda uutta pedagogiaa. Miten hyödynnämme uusinta teknologiaa niin, että se tuottaa hyvää oppimista?
Toiseksi ilahduin siitä, että Kirsti Lonka puhui sen puolesta, että Sisäistä motivaatiota voi tukea. Ihmisen sisäinen motivaatio ei ole jokin sisäsyntyinen ominaisuus, joka ihmisellä joko on tai sitten ei ole. Opettajan on liian helppo paeta sen taakse, että "oppilaalta puuttuu sisäinen motivaatio". Herätä se, hyvänen aika! Voisitko kenties itse tehdä jotain toisin, jotta oppilaan uinuva sisäinen motivaatio heräisi? Lonka toivoi, ettei oppilaita kategorisoida, vaan nähdään oppiminen prosessina, jossa jokaisella on mahdollisuus kehittää itseään. Tärkeä näkökulma!
Välissä hankkeen vetäjä, Sipoon opetusjohtaja, Jari Alasmäki esitteli hanketta hirveällä energialla. On hienoa, että hanketta vetää ihminen, joka on noin täysillä asiansa takana. Viimeisenä puhujana kuulimme Aalto yliopiston yli-innovaatioaktivistia Anssi Tuulenmäkeä. Olen kuullut Anssi Tuulenmäen esityksen muutamaan kertaan, sekä lukenut hänen kirjansa Lupa toimia eri tavalla, ja yhä edelleen tuo mies jaksaa innostaa. Anssi Tuulenmäki puhuu siitä, että jotta ihminen voisi innostaa muita, hänellä tulee olla agenda. Tuulenmäki puhuu strategisista innovaatioista. Hänen oma MIND! -tutkimusryhmänsä (joka on tehnyt tämän vuoden yhteistyötä myös oman Vuorenmäen koulumme kanssa) on kehittänyt kokeilemisen kulttuuria. Tuulenmäki puhuu innostavasti sen puolesta, että ennen kuin sanotaan "ei se toimi", tulisi aina kokeilla. Ja sitten kun "se ei toimi", korjata ja kokeilla uudestaan. Näin päästään vähitellen oikeaan suuntaan. Toisaalta Tuulenmäki muistutti, että kokeiluilla saadaan erilaisille hankkeille julkisuutta. Kirjoittamalla komiteamietintö, kukaan ei koskaan kuule siitä. Sen sijaan tekemällä, rohkea kokeilu, voi päätyä ykkösuutiseksi, kuten kävi MIND! -ryhmän hitaille kassoille. Haitaat kassat kehitettiin vanhuksille ja kehitysvammaisille helpottamaan heidän arkeaan. Jäin itse miettimään, voisiko toimia "hidas luokka". Tai kuten hitaan kassan kohdalla kävi, syntyi uusi yhdyssana hidaskassa, voisi syntyä siis myös hidasluokka!
Hitaan luokan idea voisi olla samantyyppinen kuin hitaan kassankin, helpottaa ihmisen arkea. Kaikki eivät opi samassa tahdissa. Hitaalla luokalla voisi olla mahdollisuus opiskella kolmessa vuodessa samat asiat kuin muut opiskelevat kahdessa. Tätähän käytännössä jo tehdään, kun suunnitellaan ns. kolmivuotista alkuopetusta. Kirkkonummella Kirkonkylän koululla on hyvällä menestyksellä kokeiltu ns. alkuluokkaa, jossa samassa luokassa on ollut eskareita ja ekaluokkalaisia. Alkuluokka laajennettuna tokaluokkalaisilla, voisi olla juuri tällainen hidasluokka. Voi olla, että nykypäivän kilpailuyhteiskunnassa sille ei olisi juuri tilausta, mutta monelle lapselle siitä voisi kiistatta olla hyötyä.
Konkreettisena antina itselleni jäi ajatus siitä, että kokeileminen tullaan varmaankin kirjaamaan myös Vuorenmäen koulun ensi lukuvuoden lukuvuosisuunnitelmaan. Seminaarista jäi innostava olo. Mielenkiinnolla odotan tulevia haasteita.
ps. Lopuksi haluan vielä kiittää Kaisa Vähähyyppää blogini maininnasta ja Anssi Tuulenmäkeä siitä, että hän esitteli erään oman koulumme oppilaan innovatiivisen idean. Oma kokeilukulttuurin edistämisen hankkeemme sijoittui syksyyn. Silloin mm. pohdittiin, miten sisälle kulkeutuvan hiekan määrää voisi koulussamme vähentää. Eräs oppilaamme ehdotti köysirataa yli tuon hiekka-alueen. Tuota köysirataa pitkin oppilaat pääsisivät kouluun koskettamatta hiekkaa. Innovatiivista, eikö?
Tilaisuuden ensimmäisen vierailijapuheenvuoron piti opetusneuvos Kaisa Vähähyyppä. Hän pohti mm. sitä, missä piilee suomalaisen koulujärjestelmän vahvuus? Perinteinen (ja varmasti osittain ihan oikeakin) vastaus on, osaavissa opettajissa. Suomalainen opettajankoulutusjärjestelmä hakee maailmalla vertaistaan. Opettajat suorittavat laajat yliopisto-opinnot, jotka tähtäävät myös siihen, että opettaja on myös oman työnsä tutkija. Tämän lisäksi opetusneuvos Vähähyyppä luetteli suomalaisen koulun vahvuuksiksi kolme tekijää: yhteistyö, luottamus ja tasa-arvo. Yhteistyötä tehdään koulun sisällä, kotien kanssa sekä tietysti erilaisten sidosryhmien kanssa. Suomalaisen koulun yksi menestystekijöitä on myös ollut se, että opettajaa arvostetaan ja häneen luotetaan. Suomi on kansainvälisesti mitattuna myös yksi tasa-arvoisimmista valtioista. Vai onko?
Kun tarkastellaan tieto- ja viestintätekniikkaa, vastaus ei ole ihan niin selvä. Suomessa on perusopetuksessa 5,44 oppilasta tietokonetta kohden ja lukiossa 4,75. Luvut voisivat olla huonompiakin. Mutta tasa-arvon näkökulmasta keskiarvot eivät kerro kaikkea. Kun suomalaisittain huippukaupungeissa, Oulussa ja Kokkolassa on 4,7 perusopetuksen oppilasta konetta kohden, on vastaavasti esim. Kotkassa 7 oppilasta yhtä konetta kohden. Vähähyyppä kertoi löytyvän jopa kouluja, joissa yhtä konetta kohden on n. 100 oppilasta. (Omassa UUDESSA koulussani on n. 10 oppilasta konetta kohden). Kun tähän vielä vertaillaan Suomea kansainvälisesti niin ulkomailla on keskimäärin hieman yli 2 oppilasta yhtä konetta kohden. Ehkä meillä on sittenkin hieman syytä huoleen. Enkä malta olla kysymättä tässä sitä, miksi Suomi ei osallistu PISA -testien tvt -taitoja mittaavaan osioon? Me kyllä menestymme lukutaidossa ja luonnontieteissä, mutta entä TVT -taitomme?
Seuraavana puhujana lavalle asteli seminaarin ns. juhlapuhujaksi kutsuttu professori Kirsti Lonka. Lonka vetää Helsingin yliopistolla Engaging Learning Environments (ELE) -tutkimushanketta. Hankkeessa yritetään hahmottaa innostavan oppimisympäristön kysymystä. Millainen oppimisympäristö tukee, tai jopa saa aikaan, oppimista?
Itselleni jäi professori Longan esityksestä erityisesti kaksi, ehkä kokonaisuuden kannalta epäoleellistakin, asiaa mieleen. Ensinnäkin hän painotti sitä, että usein keskitymme liikaa laitteisiin ja liian vähän pedagogiaan. Yksin laitteet eivät tuota hyvää oppimista. Toisaalta laitteet vanhenevat tavattoman nopeasti. Se on pelin henki. Laitteisiin keskittymisen sijaan, meidän tulisi luoda uutta pedagogiaa. Miten hyödynnämme uusinta teknologiaa niin, että se tuottaa hyvää oppimista?
Toiseksi ilahduin siitä, että Kirsti Lonka puhui sen puolesta, että Sisäistä motivaatiota voi tukea. Ihmisen sisäinen motivaatio ei ole jokin sisäsyntyinen ominaisuus, joka ihmisellä joko on tai sitten ei ole. Opettajan on liian helppo paeta sen taakse, että "oppilaalta puuttuu sisäinen motivaatio". Herätä se, hyvänen aika! Voisitko kenties itse tehdä jotain toisin, jotta oppilaan uinuva sisäinen motivaatio heräisi? Lonka toivoi, ettei oppilaita kategorisoida, vaan nähdään oppiminen prosessina, jossa jokaisella on mahdollisuus kehittää itseään. Tärkeä näkökulma!
Välissä hankkeen vetäjä, Sipoon opetusjohtaja, Jari Alasmäki esitteli hanketta hirveällä energialla. On hienoa, että hanketta vetää ihminen, joka on noin täysillä asiansa takana. Viimeisenä puhujana kuulimme Aalto yliopiston yli-innovaatioaktivistia Anssi Tuulenmäkeä. Olen kuullut Anssi Tuulenmäen esityksen muutamaan kertaan, sekä lukenut hänen kirjansa Lupa toimia eri tavalla, ja yhä edelleen tuo mies jaksaa innostaa. Anssi Tuulenmäki puhuu siitä, että jotta ihminen voisi innostaa muita, hänellä tulee olla agenda. Tuulenmäki puhuu strategisista innovaatioista. Hänen oma MIND! -tutkimusryhmänsä (joka on tehnyt tämän vuoden yhteistyötä myös oman Vuorenmäen koulumme kanssa) on kehittänyt kokeilemisen kulttuuria. Tuulenmäki puhuu innostavasti sen puolesta, että ennen kuin sanotaan "ei se toimi", tulisi aina kokeilla. Ja sitten kun "se ei toimi", korjata ja kokeilla uudestaan. Näin päästään vähitellen oikeaan suuntaan. Toisaalta Tuulenmäki muistutti, että kokeiluilla saadaan erilaisille hankkeille julkisuutta. Kirjoittamalla komiteamietintö, kukaan ei koskaan kuule siitä. Sen sijaan tekemällä, rohkea kokeilu, voi päätyä ykkösuutiseksi, kuten kävi MIND! -ryhmän hitaille kassoille. Haitaat kassat kehitettiin vanhuksille ja kehitysvammaisille helpottamaan heidän arkeaan. Jäin itse miettimään, voisiko toimia "hidas luokka". Tai kuten hitaan kassan kohdalla kävi, syntyi uusi yhdyssana hidaskassa, voisi syntyä siis myös hidasluokka!
Hitaan luokan idea voisi olla samantyyppinen kuin hitaan kassankin, helpottaa ihmisen arkea. Kaikki eivät opi samassa tahdissa. Hitaalla luokalla voisi olla mahdollisuus opiskella kolmessa vuodessa samat asiat kuin muut opiskelevat kahdessa. Tätähän käytännössä jo tehdään, kun suunnitellaan ns. kolmivuotista alkuopetusta. Kirkkonummella Kirkonkylän koululla on hyvällä menestyksellä kokeiltu ns. alkuluokkaa, jossa samassa luokassa on ollut eskareita ja ekaluokkalaisia. Alkuluokka laajennettuna tokaluokkalaisilla, voisi olla juuri tällainen hidasluokka. Voi olla, että nykypäivän kilpailuyhteiskunnassa sille ei olisi juuri tilausta, mutta monelle lapselle siitä voisi kiistatta olla hyötyä.
Konkreettisena antina itselleni jäi ajatus siitä, että kokeileminen tullaan varmaankin kirjaamaan myös Vuorenmäen koulun ensi lukuvuoden lukuvuosisuunnitelmaan. Seminaarista jäi innostava olo. Mielenkiinnolla odotan tulevia haasteita.
ps. Lopuksi haluan vielä kiittää Kaisa Vähähyyppää blogini maininnasta ja Anssi Tuulenmäkeä siitä, että hän esitteli erään oman koulumme oppilaan innovatiivisen idean. Oma kokeilukulttuurin edistämisen hankkeemme sijoittui syksyyn. Silloin mm. pohdittiin, miten sisälle kulkeutuvan hiekan määrää voisi koulussamme vähentää. Eräs oppilaamme ehdotti köysirataa yli tuon hiekka-alueen. Tuota köysirataa pitkin oppilaat pääsisivät kouluun koskettamatta hiekkaa. Innovatiivista, eikö?
keskiviikko 9. toukokuuta 2012
Tervetuloa, uudet ekaluokkalaiset!
Tänään oli jännittävä päivä -sekä n. 70 uudelle ekaluokkalaiselle että myös heidän opettajilleen ja vanhemmilleen. Pidimme koulussamme ensi vuoden ekaluokkalaisten tutustumispäivän ja illalla vanhemmille vanhempainillan. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua päivällä kun uudet ekaluokkalaiset alkoivat kokoontua klo 12.30 koulumme pihalle. Osa tuli päiväkotiryhmiensä mukana ja osa vanhempiensa kanssa.
Luokkajaot jäivät tänä vuonna poikkeuksellisen viime tippaan, kun tänäänkin vielä tehtiin muutamia muutoksia luokkien koostumuksiin. Ilmoittautuminen kouluun tapahtui ensimmäistä kertaa Kirkkonummella tänä keväänä sähköisesti ja kaikki eivät olleet huomanneet merkitä kaveritoiveitaan ilmoittautumislomakkeeseen. Onneksi hyvällä yhteistyöllä päiväkotien kanssa luokista saatiin lopulta oikein hyvät kokonaisuudet. Ainakin toivon niin.
Luokkien muodostaminen on iso urakka, jossa täytyy huomioida hyvin monenlaisia asioita. Lasten näkökulmasta tietenkin kaverit ovat tärkeimpiä ja tietenkin pyrimmekin aina järjestämään jokaiselle edes yhden tutun kaverin samalle luokalle. Koulun näkökulmasta luokkien muodostaminen on myös ryhmädynamiikkaa, pedagogiikkaa, logistiikkaa (kuljetukset) jne. Tämän päivän luokista ei tullut kuin yksi muutospyyntö ja se oli täysin aiheellinen ja minun virheeni. Onneksi virhe oli helppo korjata.
Oli ilo huomata taas kerran, miten ammattitaitoisesti ekaluokkien opettajat ottivat pienet tulevat koululaiset vastaan. Olen tavattoman ylpeä tänäkin vuonna ykkösluokkien tiimistämme. Oma linjani on aina ollut se, että ensimmäisille luokille laitetaan aina pätevät ja vakinaiset opettajat, jos se suinkin vain on mahdollista. Niin toimimme tänäkin vuonna. Koulutielle täytyy saada hyvä startti. Se tukee koko oppimispolkua pitkälle jatko-opintoihin saakka. Vai voitko väittää, ettet muistaisi omaa ykkösluokan opettajaasi?
Illan vanhempainillassa pidin ensin n. puolen tunnin oman esityksen, jossa kävin läpi koulun tiettyjä tärkeitä toimintoja: kodin ja koulun välistä yhteistyötä, oppilashuoltoa ja mm. kiusaamisen vastaista työtä. Kaikkein tärkeimpänä viestinä halusin kuitenkin välittää sen, että onnellinen koululainen myös oppii parhaiten. Parasta, mitä äiti ja isä voivat lapselleen antaa on aikaa, huolenpitoa ja rakkautta. Pienen koululaisen elämässä moni asia muuttuu ja kouluun tulo on iso askel itsenäisyyteen. Lapsi saa omia tehtäviä, hänen täytyy kenties osata itse lähteä kotoa oikeaan aikaan, huolehtia välipalasta tms. Ei ole ihme jos hän on varsinkin syksyllä kovinkin väsynyt. Ihme pikemminkin olisi, jos ei olisi väsynyt. Tästä syystä perusasioista huolehtiminen on äärimmäisen tärkeää: uni, ruoka ja riittävä ulkoilu ja liikunta. Niillä pärjää pitkälle.
Kävimme lopuksi vielä laaja-alaisen erityisopettajamme kanssa vierailemassa luokkien omissa vanhempainilloissa, jotka jatkuivat suoraan oman osuuteni jälkeen. Kerroimme hieman koulun tuen muodoista ja erityisopettajan työstä. Kaiken kaikkiaan itselleni jäi illasta tavattoman hyvä mieli. Ensimmäinen vuosi Vuorenmäen koulussa on ollut työntäyteinen ja moni asia on vielä kesken. Jopa moni sellainenkin asia, joka varmasti kaikilla mittareilla mitattuna, pitäisi olla jo valmis. Emme kuitenkaan elä valmiissa maailmassa ja monia asioita tehdään kovassa kiireessä. Siitä huolimatta oli tänään hienoa pysähtyä hetkeksi oleellisen äärelle -tätä työtä tehdään ihmisille. Tänään oli kohtaamisen vuoro. Kiitos kaikista kohtaamisista niin koulupäivän aikana lasten kanssa kuin illalla vanhempien kanssa.
"Hyvä koulu syntyy yhteisestä työstä!"
Luokkajaot jäivät tänä vuonna poikkeuksellisen viime tippaan, kun tänäänkin vielä tehtiin muutamia muutoksia luokkien koostumuksiin. Ilmoittautuminen kouluun tapahtui ensimmäistä kertaa Kirkkonummella tänä keväänä sähköisesti ja kaikki eivät olleet huomanneet merkitä kaveritoiveitaan ilmoittautumislomakkeeseen. Onneksi hyvällä yhteistyöllä päiväkotien kanssa luokista saatiin lopulta oikein hyvät kokonaisuudet. Ainakin toivon niin.
Luokkien muodostaminen on iso urakka, jossa täytyy huomioida hyvin monenlaisia asioita. Lasten näkökulmasta tietenkin kaverit ovat tärkeimpiä ja tietenkin pyrimmekin aina järjestämään jokaiselle edes yhden tutun kaverin samalle luokalle. Koulun näkökulmasta luokkien muodostaminen on myös ryhmädynamiikkaa, pedagogiikkaa, logistiikkaa (kuljetukset) jne. Tämän päivän luokista ei tullut kuin yksi muutospyyntö ja se oli täysin aiheellinen ja minun virheeni. Onneksi virhe oli helppo korjata.
Oli ilo huomata taas kerran, miten ammattitaitoisesti ekaluokkien opettajat ottivat pienet tulevat koululaiset vastaan. Olen tavattoman ylpeä tänäkin vuonna ykkösluokkien tiimistämme. Oma linjani on aina ollut se, että ensimmäisille luokille laitetaan aina pätevät ja vakinaiset opettajat, jos se suinkin vain on mahdollista. Niin toimimme tänäkin vuonna. Koulutielle täytyy saada hyvä startti. Se tukee koko oppimispolkua pitkälle jatko-opintoihin saakka. Vai voitko väittää, ettet muistaisi omaa ykkösluokan opettajaasi?
Illan vanhempainillassa pidin ensin n. puolen tunnin oman esityksen, jossa kävin läpi koulun tiettyjä tärkeitä toimintoja: kodin ja koulun välistä yhteistyötä, oppilashuoltoa ja mm. kiusaamisen vastaista työtä. Kaikkein tärkeimpänä viestinä halusin kuitenkin välittää sen, että onnellinen koululainen myös oppii parhaiten. Parasta, mitä äiti ja isä voivat lapselleen antaa on aikaa, huolenpitoa ja rakkautta. Pienen koululaisen elämässä moni asia muuttuu ja kouluun tulo on iso askel itsenäisyyteen. Lapsi saa omia tehtäviä, hänen täytyy kenties osata itse lähteä kotoa oikeaan aikaan, huolehtia välipalasta tms. Ei ole ihme jos hän on varsinkin syksyllä kovinkin väsynyt. Ihme pikemminkin olisi, jos ei olisi väsynyt. Tästä syystä perusasioista huolehtiminen on äärimmäisen tärkeää: uni, ruoka ja riittävä ulkoilu ja liikunta. Niillä pärjää pitkälle.
Kävimme lopuksi vielä laaja-alaisen erityisopettajamme kanssa vierailemassa luokkien omissa vanhempainilloissa, jotka jatkuivat suoraan oman osuuteni jälkeen. Kerroimme hieman koulun tuen muodoista ja erityisopettajan työstä. Kaiken kaikkiaan itselleni jäi illasta tavattoman hyvä mieli. Ensimmäinen vuosi Vuorenmäen koulussa on ollut työntäyteinen ja moni asia on vielä kesken. Jopa moni sellainenkin asia, joka varmasti kaikilla mittareilla mitattuna, pitäisi olla jo valmis. Emme kuitenkaan elä valmiissa maailmassa ja monia asioita tehdään kovassa kiireessä. Siitä huolimatta oli tänään hienoa pysähtyä hetkeksi oleellisen äärelle -tätä työtä tehdään ihmisille. Tänään oli kohtaamisen vuoro. Kiitos kaikista kohtaamisista niin koulupäivän aikana lasten kanssa kuin illalla vanhempien kanssa.
"Hyvä koulu syntyy yhteisestä työstä!"
lauantai 5. toukokuuta 2012
Paluu blogin ääreen
Muistan joskus edellisessä työpaikassani sanoneeni, että kyllä isonkin koulun rehtori ehtii blogia kirjoittaa. Olen edelleen samaa mieltä -osittain. Siitä huolimatta nyt on ollut pakko tunnustaa, että vuorokaudessa on vain 24 tuntia ja se ei riitä ihan kaikkeen. Eikä kouluni edes ole ihan hirveän iso, pikemminkin keskikokoinen.
Tällä hetkellä koulussa on lähinnä neljä asiaa, jotka työllistävät 1) uuden koulun perustamisvaihe (toimintakulttuurin ja käytänteiden luominen yhdessä muiden kanssa, erilaisten suunnitelmien kirjaaminen jne.) 2) tämän lukuvuoden päätöskiireet (tilaukset, arviointi, juhlajärjestelyt jne.) 3) seuraavan vuoden suunnittelu (lukujärjestys, luokkajaot, rekrytointi, lukuvuosisuunnitelma jne.) ja 4) oppilashuollolliset asiat.
Koen kyllä olevani edelleen etuoikeutetussa asemassa, kun saan olla luomassa jotain täysin uutta. Uuden koulun toimintakulttuurin luominen on pitkä ja hidas prosessi, tavattoman haastava, mutta innostava. Olen iloinen ja ylpeä siitä, miten osa tänä vuonna puhutuista asioista on jo hyvin juurtunut toiminnan rakenteisiin. Olemme puhuneet mm. jaetusta asiantuntijuudesta, rohkeudesta tehdä asioita uudella tavalla, siitä, että olemme yksi yhtenäinen oppimiskeskus (päiväkoti ja koulu) ja kaikki "yhtä suurta perhettä" jne.
Ilahdun aina kun kuulen opettajien puhuvan näistä asioista. Silloin tällöin kuulen keskustelussa nousevan em. termejä esiin. "Tehdään tämä näin jaetun asiantuntijuuden näkökulmasta." Kaikkein eniten iloitsen siitä, kun nämä asiat saavat aikaan uudenlaista toimintaa. Esimerkiksi käy nyt suunnitteilla oleva kevätjuhla. Tulemme toteuttamaan toiminnallisen kevätjuhlan, jossa myös vieraat osallistuvat. Siitä voi tulla ennennäkemättömän hauskaa tai on mahdollista, että se ei onnistukaan ihan sillä tavoin kun olemme ajatelleet. Siitäkin olemme puhuneet tänä vuonna. Luvasta epäonnistua. Mitään uutta ja hienoa ei voida saavuttaa ottamalla varman päälle -tekemällä siten kun on aina ennenkin tehty.
Ensi viikon "kuuma peruna" on rekrytointi. Meillä on ollut haussa kaksi luokanopettajan paikkaa ja englannin opettajan paikka. Englannin opettajaksi hakevat haastattelen torstaina ja perjantaina haastattelemme apulaisrehtorin kanssa yhdessä luokanopettajakandidaatit. Näillä näkymin rekrytointi ei lopu vielä tähän. Tulemme saamaan ns. POP -rahaa (perusopetus paremmaksi), jonka avulla voimme vielä palkata kenties yhden tai kaksi opettajaa. Se mahdollistaa ainakin sen, ettei mitään luokkia tarvitse yhdistää. Toiveena olisi myös se, että saisimme hieman samanaikaisresurssia. Käytännössä se tarkoittaisi sitä, että luokassa olisikin yhden sijasta kaksi opettajaa.
Yksi ikävä asia on myös työllistänyt erityisesti minua, vahtimestaria ja huoltomiestä tänä keväänä. Koulumme ruokasalin ikkuna on rikottu neljä kertaa tämän kevään aikana. Tällainen tahallinen ilkivalta on tullut melko suurena yllätyksenä meille kaikille. Oppilaatkin ovat jo kyselleet: "Kuka haluaa pahaa meidän koulullemme?" Oppilaiden ihmetys tuntuu aika koskettavalta. Meidän henkilökunnan näkökulmasta tämä tuntuu turhauttavalta. Ihan kuin muutakin hommaa ei olisi. Pidetään silmät auki. Olemme kiitollisia kaikista vihjeistä.
Tällä hetkellä koulussa on lähinnä neljä asiaa, jotka työllistävät 1) uuden koulun perustamisvaihe (toimintakulttuurin ja käytänteiden luominen yhdessä muiden kanssa, erilaisten suunnitelmien kirjaaminen jne.) 2) tämän lukuvuoden päätöskiireet (tilaukset, arviointi, juhlajärjestelyt jne.) 3) seuraavan vuoden suunnittelu (lukujärjestys, luokkajaot, rekrytointi, lukuvuosisuunnitelma jne.) ja 4) oppilashuollolliset asiat.
Koen kyllä olevani edelleen etuoikeutetussa asemassa, kun saan olla luomassa jotain täysin uutta. Uuden koulun toimintakulttuurin luominen on pitkä ja hidas prosessi, tavattoman haastava, mutta innostava. Olen iloinen ja ylpeä siitä, miten osa tänä vuonna puhutuista asioista on jo hyvin juurtunut toiminnan rakenteisiin. Olemme puhuneet mm. jaetusta asiantuntijuudesta, rohkeudesta tehdä asioita uudella tavalla, siitä, että olemme yksi yhtenäinen oppimiskeskus (päiväkoti ja koulu) ja kaikki "yhtä suurta perhettä" jne.
Ilahdun aina kun kuulen opettajien puhuvan näistä asioista. Silloin tällöin kuulen keskustelussa nousevan em. termejä esiin. "Tehdään tämä näin jaetun asiantuntijuuden näkökulmasta." Kaikkein eniten iloitsen siitä, kun nämä asiat saavat aikaan uudenlaista toimintaa. Esimerkiksi käy nyt suunnitteilla oleva kevätjuhla. Tulemme toteuttamaan toiminnallisen kevätjuhlan, jossa myös vieraat osallistuvat. Siitä voi tulla ennennäkemättömän hauskaa tai on mahdollista, että se ei onnistukaan ihan sillä tavoin kun olemme ajatelleet. Siitäkin olemme puhuneet tänä vuonna. Luvasta epäonnistua. Mitään uutta ja hienoa ei voida saavuttaa ottamalla varman päälle -tekemällä siten kun on aina ennenkin tehty.
Ensi viikon "kuuma peruna" on rekrytointi. Meillä on ollut haussa kaksi luokanopettajan paikkaa ja englannin opettajan paikka. Englannin opettajaksi hakevat haastattelen torstaina ja perjantaina haastattelemme apulaisrehtorin kanssa yhdessä luokanopettajakandidaatit. Näillä näkymin rekrytointi ei lopu vielä tähän. Tulemme saamaan ns. POP -rahaa (perusopetus paremmaksi), jonka avulla voimme vielä palkata kenties yhden tai kaksi opettajaa. Se mahdollistaa ainakin sen, ettei mitään luokkia tarvitse yhdistää. Toiveena olisi myös se, että saisimme hieman samanaikaisresurssia. Käytännössä se tarkoittaisi sitä, että luokassa olisikin yhden sijasta kaksi opettajaa.
Yksi ikävä asia on myös työllistänyt erityisesti minua, vahtimestaria ja huoltomiestä tänä keväänä. Koulumme ruokasalin ikkuna on rikottu neljä kertaa tämän kevään aikana. Tällainen tahallinen ilkivalta on tullut melko suurena yllätyksenä meille kaikille. Oppilaatkin ovat jo kyselleet: "Kuka haluaa pahaa meidän koulullemme?" Oppilaiden ihmetys tuntuu aika koskettavalta. Meidän henkilökunnan näkökulmasta tämä tuntuu turhauttavalta. Ihan kuin muutakin hommaa ei olisi. Pidetään silmät auki. Olemme kiitollisia kaikista vihjeistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)