Suomalainen koulu -mihin suuntaan olet menossa?

Olen pannut mielenkiinnolla merkille, että viime viikkoina on suomalaisen koulun tulevaisuudesta puhuttu enemmän kuin pitkään aikaan. Olin itse viime viikon tiistaina puhumassa 2000 -luvun didaktiikasta vaikutusvaltaisessa seurassa, Helsingin OKL järjesti oman tilaisuutensa tulevaisuuden koulusta samalla viikolla, rehtori Martti Hellström bloggasi omassa blogissaan 3 tulevaisuuden koulun vaihtoehtoa ja tänään professori Jouni Välijärvi toi oman lusikkansa soppaan Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla.

Otin Välijärven ravistelun innolla vastaan. Kerrankin joku uskalsi sanoa ääneen, että jotain on ihan oikeasti tehtävä. Pisa -menestyksestämme huolimatta huolestuttaviakin merkkejä on ollut ilmassa. On siis hyvä, että keskustellaan.

Muistamme hyvin viime kevään Vantaan koululaisten osaamista mitanneen tutkimuksen. En löytänyt enää linkkiä itse tutkimukseen, mutta muistin virkistykseksi oheinen Tommi Kaiturin puheenvuoro Uudesta Suomesta.

Merkit ovat siis huolestuttavia, vaikka mitään floppiahan ei vielä ole tapahtunut. Menestyimme edelleen Pisa -tutkimuksissakin varsin hyvin. Jo pitkään on kuitenkin ollut tiedossa, että olemme tehneet viime vuosikymmeninä oikeita, rohkeita siirtoja. Juuri tällä hetkellä kukaan ei vain oikein tunnu tietävän, mihin suuntaan tulisi mennä. On ollut helpompaa olla kärjen tuntumassa, muttei ihan terävimmässä kärjessä ja ottaa mallia hyvistä koulutusjärjestelmistä, jalostaa ideoita edelleen ja tehdä koko juttu vielä paremmin. Nyt kun olemme itse kärjessä, meidän tulisi näyttää maailmalle mallia. Onko meillä rohkeutta tehdä seuraava kultamitalisiirto?

Mielestäni Välijärven huomiot olivat varsin aiheellisia. Aina kun opetussuunnitelmaa uudistetaan tulee valtaisa määrä erilaisten etujärjestöjen edustajia tarjoamaan omia tavoitteitaan uudeksi oppiaineeksi. Soisin keskustelua käytävän hieman syvemmällä. Välijärvi oli pitkään aikaan ensimmäinen, joka uskalsi ravistella rakenteita.

"On syytä kysyä, missä määrin koulun nykyinen pedagogiikka ja toimintakulttuuri tuottavat passiivista asennetta tietoon ja yhteiskuntaan."

Mitä sitten on se pedagogiikka, johon Välijärvi viittaa? Uskon, että yksi suomalaisen koulun kompastuskiviä on liika kirjaviisaus. Luotamme oppikirjojen arvoon ja käytämme niitä usein lähes pyhinä kirjoina. Se passivoi suhdettamme tietoon. Jos luotamme kaiken tarvittavan löytyvän yhdestä, joskus vanhastakin, kirjasta, tuemme itse Välijärven mainitsemaa "passiivista suhdetta tietoon".

Nuoret etsivät tietonsa verkosta, eivät kirjoista. Kriittinen medialukutaito ja aktiivinen suhtautuminen tietoon, tulisikin olla paljon enemmän esillä kouluissamme. Meidän tulisi kasvattaa nuoriamme aktiivisiksi kansalaisiksi siten, että he uskaltaisivat kyseenalaistaa heitä ympäröivän maailman heille valmiina tarjoavan maailmankuvan. Meidän tulisi yhä enemmän rohkaista heitä tekemään omia päätelmiä ja muodostamaan omaa ymmärrystä meitä ympäröivästä maailmasta. Oppikirjankin tarjoama kuva maailmasta on vain yksi näkemys maailmasta. Se on ihmisten kirjoittama kirja.

2000 -luvun taitoihin kuuluvat olennaisena osana aktiivisen kansalaisen taidot. Oppimaan oppiminen oli asia, jonka myös Välijärvi nosti esiin kirjoituksessaan. Saimme Vuorenmäen koululla rautaisannoksen oppimaan oppimista viime viikon tiistaina, kun Juha Wikström Veikkolan koulusta kävi pitämässä meille koulutuksen. Dioja en ikävä kyllä voi julkaista, mutta niiden viesti oli selvä. Oppimaan oppiminen on ehdottomasti yksi tärkeimpiä asioita, johon koulu voi kasvattaa. Juhan sanoin, "koulun tehtävä on tuottaa koulutettavia kansalaisia." Tämän päivän yhteiskunnassa joudumme jokainen opettelemaan elämämme aikana niin paljon erilaisia uusia asioita, teknisiä vempaimia, ohjelmia, tapoja toimia jne. että meidän on välttämätöntä olla itseohjautuvia.

Elinikäisen oppimisen rinnalla opetussektorilla puhutaan nykyään oppimisen kaikkiallisuudesta. Olemme missä tahansa tai teemme mitä tahansa, joudumme oppimaan uutta. Tähän haasteeseen koulun on välttämättä vastattava. Meidän on kasvatettava lapsia ja nuoria, jotka suhtautuvat kiinnostunein mielin ympäröivään maailmaan. Meidän on myös kasvatettava lapsia ja nuoria, jotka uskovat omiin mahdollisuuksiinsa. Tähän työhön tarvitaan sekä koulua että kotia.

Itseäni viisaammassa seurassa

Olin tällä viikolla (taas) itseäni viisaammassa seurassa. Minut oli kutsuttu tiistaina pohtimaan 2000 -luvun didaktiikkaa. Didaktiikka voi käsitteenä olla vieras monelle muulla alalla toimivalle. Toisaalta, jotta olisimme itsekin ymmärtäneet käsitteen samalla tavalla, tilaisuuden puheenjohtaja rehtori Martti Hellström oli määritellyt käsitteen meille jo valmiiksi. Jos et siis heti saa kiinni siitä, mitä on didaktiikka, älä huoli, käsitteen ympärille piti vetää rajat, vaikka paikalla oli oman alansa huippuammattilaisia: 4 professoria, Vantaan opetustoimen johtaja, erityisopettajia jne.

Hellströmin määritelmä didaktiikalle tässä tilaisuudessa oli siis seuraava:

"Mitä tarkoitamme tässä keskustelussa didaktiikalla? Yleismääritelmä on, että didaktiikka on (1) opetusta tutkiva tiede ja (2) oppi eli sillä on sekä deskriptiivinen ja normatiivinen puoli. Pääpaino tällä kertaa on niissä sekä käsitteellisissä (käsiteet, mallit, keskeiset ideat) että konkreettisissa työkaluissa (menetelmissä/menettelyissä/järjestelyissä), joita didaltiikkaa tieteenä on tuottanut opettajien toimintaa ohjaavaksi opiksi. Pohdimme, onko opetus ilmiönä muuttumassa 2010-luvulla eri syistä niin paljon, että tätä työkalupakkia täyttyisi päivittää. Vai selviämmekö riittävän hyvin nykyisillä työkaluilla uusistakin haasteista"

Hellström on itse kirjoittanut omaan blogiinsa aiheesta pienen taustoituksen otsikolla Rajaton rakkaus. Rajat on rakkaus. Oheinen sanaleikki nousi useaan otteeseen keskustelussa esille. Ensimmäisenä sen taisi nostaa keskusteluun Vantaan opetuspäällikkö Eero Väätäinen.

Nostan moniulotteisesta keskustelusta vain muutamia merkintöjä esiin, jotka itsessäni jollakin lailla herättivät ajatuksia. Keskustelustahan on tulossa tammikuun Luokanopettaja -lehteen mittavampi artikkeli.

Yksi oleellinen kysymys oli mielestäni se, että puhuimme virheiden tekemisestä ja siitä, mikä vaikutus sillä on siihen, että koulujen toimintakulttuuri ei kovin helposti muutu. Puhuimme pääasiassa didaktiikasta, mutta asian voi nähdä myös näin laajemmasta näkökulmasta. Meidän suomalaisten koulukulttuuriin on jotenkin pesiytynyt aika voimakas oikeassa olemisen eetos. Opettajan tulisi olla viisaampi kuin muut (varmaan tästä on hyötyäkin) ja sitten jotenkin kaataa tuo oma osaamisensa oppilaiden päähän. Nyt kärjistän tietoisesti. Nykykoulun oppimiskäsitys ei todellakaan ole tämä. Silti, vaikka uskommekin siihen, mistä prof. Juhani Hytönen tilaisuudessa puhui, että oppiminen on aina yhteisöllinen prosessi, emme kuitenkaan aina toiminnan tasolla toimi niin. Aika usein syynä on pelko -pelko virheiden tekemisestä.

Oli ilo huomata, että en ole yksin paasatessani koulumme opettajille virheiden tekemisen välttämättömyydestä. Mitään suurta ei synny ilman, että ollaan valmiita tekemään myös virheitä. Toisaalta oppimisprosessissa, virheet vievät meitä oleellisten kysymysten äärelle.

Toinen itselleni erityisen tärkeäksi kohonnut tiivistys oli Martti Hellströmin esiin nostama ajatus siitä, mikä meille kaikille on elämässä tärkeää. Koulun tulisi voida toimia niin, että koulupäivän jälkeen, lapsi voisi kertoa kotona kolme asiaa:

1. Minä onnistuin.
2. Minusta välitettiin.
3. Minä sain osallistua.

(Deci & Ryan)

Tiivistys on yksinkertaisuudessaan hieno. Juuri tässä tiivistyvät meidänkin arvokeskustelumme keskeiset elementit. Koulu on lasta varten, ei lapsi koulua varten. Sen tulee näkyä kaikessa koulun toiminnassa. Lapsen tulee kokea onnistumista, välittämistä ja osallisuutta. Osallisuuteen liittyy vielä ajatus siitä, että osallisuuden tason jokainen saa päättää itse. Osallisuus ei siis ole sama asia kuin osallistuminen, vaan osallisuutta voi kokea ilman aktiivista osallistumistakin.

Minut oli kutsuttu paikalle kai jonkinlaiseksi tieto- ja viestintätekniikan uhrilampaaksi. Kävimme tri. Hellströmin kanssa jo aika mittavan keskustelun pedagogiikasta aiemman blogikirjoitukseni yhteydessä.

TVt nousi kuitenkin varsin vaisusti esiin keskustelussa. En itsekään usko siihen, että tarvitsisimme erillistä oppiainetta tieto- ja viestintätekniikalle. Sen sijaan tvt:n opetuskäyttö tulisi kyllä varmasti tiukemmin sitoa opetussuunnitelmaan. En kuitenkaan usko, että oma oppiaine on ratkaisu tälle kysymykselle. Tieto- ja viestintätekniikka on niin oleellinen osa nykyihmisen arkipäivää, että sen tulisi koulussakin näkyä luonnollisena osana kaikessa koulun toiminnassa.

Toisaalta uskon myös siihen, että yhä kiihtyvässä elämänrytmissämme, lapselle on ihan hyväksi myös oppia sietämään "harmaata arkea". Oppiminen pitää olla tietysti myönteinen asia ja kivaakin, mutta elämässä on siedettävä myös sitä, että kaikki ei ole kivaa 24/7. Tässä "huvipuistoyhteiskunnassa" sen sietäminen ei aina ole itsestään selvää.

Professori Hannu Simola on tiivistänyt tämän rauhoittumisen näkökulman viisaasti:

"Koulu tarjoaa oppilailleen rauhallisen, turvallisen, syventymiseen ja hiljentymiseen mahdollistavan paikan kiivasrytmisessä ja epävarmassa maailmassa.

Oppilailla on mahdollisuus hiljentyä ja syventyä uskottavan ja heille omistautuvan, asiansa osaavan ja luotettavan aikuisen johdolla, yhdessä ikätovereittensa kanssa."

Pieni arvokeskustelu

Kuluneella viikolla (tiistaina) pidimme Vuorenmäen oppimiskeskuksen paljon mainostetun Suuren arvokeskustelun yhdessä päiväkodin ja koulun huoltajien kanssa. Koulussa on 305 lasta ja päiväkodissa n. 100, silti paikalle oli kokoontunut yhteensä 11 huoltajaa. Suuresta arvokeskustelusta tulikin "pieni arvokeskustelu". Paikalla oli huoltajien lisäksi kaikki koulun 17 opettajaa, 3 lastentarhanopettajaa, päiväkodinjohtaja ja allekirjoittanut.

Vaikka otos huoltajista olikin pieni, keskustelu oli antoisaa. Kävimme illan aluksi lyhyesti läpi arvokeskustelun perusteita varhaiskasvatussuunnitelmasta ja opetussuunnitelman perusteista sekä paikallisista suunnitelmista.

Kirkkonummen varhaiskasvatuksen arvoja ovat:

-turvallinen kasvuympäristö
-lapsen kunnioittaminen, lapsilähtöisyys ja lapsen osallisuus
-kasvun, kehityksen ja oppimisen edistäminen
-kasvatuskumppanuus

Perusopetuksen arvopohja Kirkkonummella on määritelty paikallisessa opetussuunnitelmassa seuraavasti:

-vastuullisuus
-tasa-arvo
-yksilön oikeuksien kunnioitus
-yhteisöllisyys
-kasvatuskumppanuus

Arvoista viimeinen (kasvatuskumppanuus) ei näy opetussuunnitelmasta, sillä se on tuotu mukaan SVOL:in (suomenkielinen varhaiskasvatus- ja opetuslautakunta) päätöksellä vasta opetussuunnitelmatyön jälkeen. Kasvatuskumppanuutta ajetaan kirkkonummelaiseen perusopetukseen nyt aina lukioon saakka.

Kasvatuskumppanuus on kodin ja koulun vahvaa yhteistyötä, jossa yhteistuumin, yhteistä keskustelua käyden, pyritään turvaamaan lapsen paras mahdollinen hyvinvointi. Tai kuten teol.tri. Martti Lindqvist on asian määritellyt:

"Kasvatuskumppanuus on sitä, että ihmisillä on mahdollisuus yhdessä tehdä sitä, mihin kukaan ei kykenisi yksinään"

Yhteisen keskustelun pohjalta, saimme huoltajilta arvotyön pohjaksi seuraavanlaisen listan tärkeistä arvoista ja asioista:

-turvallisuus, sekä fyysinen että psyykkinen
-yhteisöllisyys
-yksilöllisyys
-sosiaaliset taidot
-toisen huomioonottaminen
-itsetunnon kohottaminen/kasvattaminen/kehittäminen
-yhteiset säännöt
-vastuullisuuteen kasvattaminen
-oikeudenmukaisuus
-tasa-arvo
-tasapuolisuus
-kunnioitus
-hyvät tavat
-kohteliaisuus
-oma esimerkki
-rehellisyys
-reiluus
-vaikeiden tilanteiden käsittely avoimesti

Listassa on kursiivilla ne arvot, jotka löytyivät päiväkodin henkilökunnan listasta ja tummennetulla ne, jotka löytyivät koulun henkilökunnan listasta. On helppo huomata, että olemme selvästi kotien kanssa hyvin yksimielisiä tärkeimmistä arvoista. Toisaalta kodit toivat keskusteluun myös hyviä uusia näkökulmia: sosiaaliset taidot, itsetunto, yhteiset säännöt, tasapuolisuus, hyvät tavat, kohteliaisuus, oma esimerkki, reiluus, vaikeiden tilanteiden käsittely avoimesti. Vaikka kaikki eivät suoranaisia arvoja olekaan, osoittavat ne kuitenkin suuntaa, jota kohti tulisi mennä.

Päiväkodin listassa oli lisäksi sellaisia arvoja, jotka eivät ehkä tule heti huoltajille mieleen. Arvot, kuten läheisyys, syli, rakkaus tai kasvun rauha, on nähtävä ammatillisesta näkökulmasta. Rakkaus tarkoittaa ns. pedagogista rakkautta, kasvun rauha on käsite, joka on tuttu ammattilaisille, mutta ei ehkä niinkään ensimmäisenä tule mieleen huoltajille. Lisäksi päiväkodin listassa oli mm. ekologisuus, kiireettömyys ja ilo.

Koulun työntekijöiden listassa oli em. arvojen lisäksi mm. kannustaminen, välittäminen, arvostaminen, sinnikkyys sekä "huippuarvoiksi" nimeämämme toimintaa ohjaavat arvot: luovuus, innovatiivisuus, innostavuus, elämyksellisyys ja kokeileminen.

Kun em. soppaan vielä lisätään yhteiskunnan odotuksia, on hauska huomata, että Elinkeinoelämän keskusliiton Oivallus -hankkeen loppuraportti painotti oman esimerkin merkitystä yhteistyötaitojen kehittämisessä ("tehkää oppimisesta yhteinen asia") ja ACT21S -hankkeen 2000 -luvun kansalaistaidoista löytyy paljon edellä lueteltujen arvojen mukaisia taitoja.

Kuten edellä totesin, keskustelu oli hyvää. Ilmaan jäi kuitenkin yksi oleellinen kysymys: mistä pieni osallistujamäärä kertoo? Olen alusta asti toitottanut prof. Hannele Niemeltä lainaamaani sitaattia: "Hyvä koulu syntyy yhteisestä työstä." Kun tulevaisuudessa aletaan valmistaa mm. kodin ja koulun laadukkaan yhteistyön suunnitelmaa, toivon, että jokainen mukana ollut ottaa mukaansa muutaman ystävän, jos nämä ystävät vielä kutsuvat ystäviään ja he vielä omiaan, syntyy positiivinen lumipalloefekti. Silloin voidaan saada aikaiseksi jotain vieläkin suurempaa.

Suuret kiitokset kaikille mukana olleille huoltajille, päiväkodin henkilökunnalle ja opettajille. Saimme arvokkaita tuloksia aikaiseksi.

Verkko-oppimisalusta vai avoin verkko?

Kirjoitin edellisen kirjoitukseni avoimuudesta ja jakamisen hienoudesta lähinnä koskien opettajia ja opetusalan toimintakulttuurin muutosta. Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttöön puutuin muutama viikko sitten. Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttö on noussut erittäin ajankohtaiseksi teemaksi monessa muussakin blogissa. Mm. sosiaalisen median opetuskäytön pioneerit Harto Pönkä ja Anne Rongas ovat käsitelleet aihetta omissa blogeissaan.

Tämä kirjoitus on osittain vastausta tuohon verkossa virinneeseen keskusteluun. Harto Pönkä oli turhautunut prosessin hitauteen suomalaisissa kouluissa. Aiheesta on puhuttu vuosia, mutta tulokset ovat edelleen vain hyvin harvojen aktiivisten tekijöiden saavutuksia. Edelleen tvt:n käyttöä pidetään tulevaisuuden oppimisena, kuten H.Pönkä kirjoittaa:

"Pääongelma on, että nykyaikaisia tieto- ja viestintätekniikan välineitä kutsutaan Suomessa tulevaisuuden välineiksi ja ympäristöiksi, ja niiden käyttöä kutsutaan tulevaisuuden oppimiseksi. Siis niitä, jotka ovat olleet maailmalla käytössä jo vuosia. Näitä ovat esimerkiksi blogit, wikit, käsitekarttatyökalut ja monet muut yhteistyötä ja oppimista tukevat palvelut."

Olen Harton kanssa täsmälleen samaa mieltä siitä, että puhe tulevaisuuden oppimisesta pitäisi lopettaa. On päivän selvää, että nämä välineet tulisivat olla koulujen aktiivisessa käytössä 2000 -luvun Suomessa. Olisi pitänyt olla jo pitkän aikaa!

Se mistä olen Harto Pönkän kanssa eri mieltä liittyy välineisiin. Harto Pönkä kirjoittaa:

"Pakettiratkaisujen sijasta kannattaa valita kuhunkin tarpeeseen sopivimmat sosiaalisen median palvelut. Yhteistyötä wikissä, oppimispäiväkirjaa blogeissa, käsitteellistä hahmottamista käsitekarttatyökaluilla jne. Näin jokainen työkalu tukee paremmin nimenomaan sitä käyttötarkoitusta, jota varten ne on tehty – so. parempi tuki oppimiselle, vuorovaikutukselle ja tiedonrakentelulle."

Idea on sinänsä oikeansuuntainen. Juuri näin pitäisikin tehdä jos eläisimme täydellisessä maailmassa. Alakoulun rehtorin näkökulmasta ongelmana ovat kuitenkin em. välineiden hyvin monenlaiset käyttöehdot ja ikärajat. Monien palveluiden ikärajana on 13 vuotta. Oheisiin palveluihin rekisteröityminen vaatisi lisäksi alle 18 -vuotiaan kohdalta luvan huoltajalta. Kaikilta ei tuota lupaa varmasti heltiäisi jos koulu on vähänkin suurempi. Opetussuunnitelman mukaisen opetuksen tulisi kuitenkin koskea kaikkia oppilaita tasapuolisesti.

Hyvä kompromissiratkaisu tässä tilanteessa on pedagoginen oppimisalusta. Vaikka olen Harto Pönkän kanssa samaa mieltä Moodlesta, vaihtoehtoja on muitakin. Oleellista on, että tällaisen verkko-oppimisalustan "suojissa" päästään käyttämään parhaassa tapauksessa samoja sosiaalisen median tekniikoita kuin "oikeassa elämässäkin" (lue: avoimessa verkossa). Oppimisalustan käyttöön ei kuitenkaan tarvitse kysellä lupia. Se on oppimisympäristö muiden joukossa. Sen julkisuutta voi säädellä helpommin kuin monen avoimen sosiaalisen median välineen. Tämä taas luo käyttöön kaivattua turvallisuutta. Päästään harjoittelemaan tutussa ja turvallisesti rajatussa ympäristössä. Eihän autokoululaisiakaan laiteta suoraan moottoritielle. Olen itse ainakin ajellut ensimmäiset huterat kytkimen nostoni Otaniemen teekkarikylän parkkipaikalla.

Tärkeintä on opettajan halu käyttää verkon mahdollisuuksia opetuksessaan. On mielestäni melko yhdentekevää, mikä tuo valittu väline on, jos se tarjoaa monipuolisen repertuaarin erilaisia vaihtoehtoja. Tärkeää on, että verkko-oppimisalustaa ei nähdä vain työkirjana verkossa. Se ei mielestäni täytä nykyaikaisen verkko-oppimisen kriteerejä. Nykyaikaiseen verkko-oppimiseen kuuluu tiedon rakentelu, uuden tiedon luominen, jakaminen jne. -vaikka sitten tutussa ja hieman rajatussa ympäristössä.

Jakamalla maailma tulee paremmaksi

Opettajainhuoneet ovat paljon muuttuneet niistä ajoista, jolloin itse kävin koulua. Muistan vielä opiskeluajoiltani sellaisia opettajainhuoneita, joissa ei sijaisena uskaltanut istua, ettei vain istu kenenkään vakiopaikalle.

Samanlainen vahtaaminen koski monesti oppimateriaaleja. Kun oli itse nähnyt paljon vaivaa materiaalien tekemiseen, niitä ei "kannattanut" jakaa, koska muutenhan toinen olisi hyötynyt toisen työstä -ilmaiseksi.

Edellä kuvattu ajattelu on onneksi jo muinaishistoriaa, ainakin toivon niin. Sosiaalinen media on tuonut jakamisen kulttuurin myös oppimisen piiriin. Harto Pönkä on kiteyttänyt asian hienosti:

"Tiedon jakamisessa ei voi hävitä, sillä en koskaan pysty antamaan enemmän kuin saan muilta."

Sain itse tilaisuuden viime viikolla olla jakamassa oppimaani, kun sain kutsun Helsingin yliopiston täydennyskoulutuskeskus Palmeniasta kouluttamaan porvoolaisia rehtoreita ja opettajia. Seminaari oli Porvoossa, mutta itse osallistuin netin välityksellä Adobe Connect Pro -yhteyden kautta. Yhteys toimi hienosti ja saimme oivallisen keskustelun aikaiseksi.

Sosiaalinen media koulussa

View more presentations from Esa Kukkasniemi

Esitykseni esimerkit ovat jo vanhoja, mutta edelleen toimivia. Uskon, että myös Kirkkonummi saa pian oman verkko-oppimisalustapäätöksensä tehtyä ja pääsemme myös Vuorenmäessä hyödyntämään verkon mahdollisuuksia.

Mikäänhän ei estä verkon hyödyntämistä jo olemassa olevilla sosiaalisen median välineillä. Pedagoginen oppimisalusta luo varsinkin alakoululle kuitenkin tarvittavaa turvallisuutta. Ulkomaisiin palveluihin rekisteröitymiseen koulussa tarvitaan alle 18 -vuotiailta huoltajan lupa ja monen amerikkalaisen palvelun ikäraja on 13 vuotta. Näin alakoulun oppilaat jäävät jo lähtökohtaisesti ulkopuolelle.

Pedagoginen oppimisalusta tuo parhaimmillaan kaikki tarvittavat palvelut "saman katon alle". Jakamisen kulttuuri tietysti rajoittuu vain oman koulun oppilaisiin, jos alustalla käytetään salasanaa. Jos kyse on alakoululaisista ja tehtävät ovat arvioitavia koulutehtäviä, tietty rajaaminen on kuitenkin mielestäni perusteltua.

ps. Mielenkiintoinen anekdootti jakamisen näkökulmasta on se, että kun sain em. esitykseni valmiiksi viime maanantaina, jaoin sen Slidesharessa ja laitoin linkin jakoon Twitterin kautta. Vajaassa vuorokaudessa kävijöitä oli ollut lähes 400. Tämä ei olisi ollut mahdollista muutama kymmentä vuotta sitten jolloin opettajainhuoneissakin istuttiin vielä visusti omien kalvojen päällä ;-)

Elämyksellistä kokeilua

Olemme viimeisen viikon koululla tehneet kokeiluja Aalto -yliopiston ja Sitran kokeilukulttuuria edistävän hankkeen hengessä. Hankkeen yksi parhaista puolista on ollut se, että myös oppilaat ovat päässeet osallistumaan.

Kokeilujen aiheena on ollut se, miten ulkoa kulkeutuva hiekka saataisiin paremmin pysymään ulkona. Maanantaina 2b kokeili kenkien harjaamista puhtaaksi. Tulokset olivat kyllä hyviä, mutta harjaaminen vei kohtuuttoman paljon aikaa.

Tiistaina 1a teki oman kokeilunsa. Heidän kokeilunsa välineenä olivat ns. harjarallit, sellaiset, joita monen meidän kotipihasta löytyy. Kengät harjattiin siis tässäkin kokeilussa, mutta eri tekniikalla. Sisään päästiin huomattavasti nopeammin.

Keskiviikkona olikin jännä päivä kun olimme saaneet MIND! -tutkimusryhmän hankkiman robotti-imurin koulun käytäville pörräämään. Se oli elämyksellistä koulunkäyntiä parhaimmillaan. Oppilaat hihkuivat innosta kun robotti-imuri pyöri pitkin koulun käytäviä.

Robotti-imuri osoittautui kuitenkin hieman epäloogiseksi liikkeiltään. Tilan muotokaan ei ollut erityisen hankala, mutta jostain syystä se ei täysin hahmottanut tilaa oikein. Voi olla, että vika oli käyttäjissäkin.

Kokeilu oli kuitenkin varsin onnistunut. Saimme tuloksia ja saimme kokemuksen kokeilujen tekemisestä, mikä on yllättävän lähellä mitä tahansa tieteellistä koetta: on joku hypoteesi, jota lähdetään testaamaan.

Kokeilujen lopuksi sain yhdyskuntatekniikan puolelta viestin, jossa ei ollut paljon selityksiä. Siinä todettiin ykskantaan, että viikolla 42-43 koulun pihan pinta-aineksia tullaan vaihtamaan. Toivottavasti hiekkaongelma loppuu siihen. Case closed?

ps. Ohessa havainnollistava video robotti-imurin toiminnasta.

Epäonnistumisen hienoudesta

Tänään vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Päivän järjestäjien manifesti kuuluu seuraavasti:

Suomi tarvitsee kulttuurin, joka kannustaa epäonnistumaan. Tarvitsemme ilmapiirin, joka tukee kansakuntamme riskinottajia.

Minun on hyvin helppo yhtyä ilolla tämän päivän viettoon sillä pidän epäonnistumista välttämättömänä onnistumiselle. Olen jo aiemminkin tässä blogissa viitannut Mikael Granlundin ilmaveiviin ja siihen kuinka monta toistoa onnistunut suoritus on vaatinut. Ilman epäonnistuneita suorituksia emme kenties koskaan olisi nähneet tuota yhtä huippusuoritusta. Samasta aiheesta puhuu myös maailman (ehkä) kaikkien aikojen paras koripalloilija Michael Jordan:



Myös koulussa pitää olla lupa epäonnistua. Huippusuorituksiin kuuluu tietty määrä epäonnistumisia. Ehkei pitäisi edes puhua epäonnistumisista vaan harjoituskerroista. Thomas Alva Edisonin kerrotaan todenneen, kun hän vihdoin sai sähkölampun toimimaan: "En ole epäonnistunut edeltäviä kertoja vaan keksinyt usean kerran, miten lamppu ei toimi." Epäonnistuminen pitäisikin nähdä enemmän Edisonin näkökulmasta. Esim. koulussa ns. "väärä vastaus" johdattaa meidät oleellisen äärelle: mikä vastauksessa ei toimi? Se pakottaa ihmisen miettimään ja tekemään tulkintoja kun taas oikea vastaus menisi helposti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Väärät vastaukset ovat siis hyvin pedagogisesti perusteltuja. Tämä ei tietysti ole perustelu sille, ettei tee kotitehtäviään, mutta se toimii kyllä perusteluna sille, ettei ns. väärää vastausta tule pelätä.

Koulun kulttuuri tukee liian helposti vain onnistuneiden suoritusten hakemiseen. Me mittaamme suorituksia kokeilla ja annamme arvosanoja. Ei silloin palkita siitä, että "olipa hieno väärä vastaus." Tämä on ongelma toisenlaisen kulttuurin oppimisen kannalta. Olisi tärkeää, että lapsi oppisi näkemään epäonnistumisen välttämättömänä. Ei ole onnistumista ilman epäonnistumista tai jos onkin, se on suurella todennäköisyydellä tuuria.

Olemme harjoitelleet epäonnistumista koulussamme myös Aalto -yliopiston kokeilukulttuurihankkeessa. Olemme tehneet useita kokeiluja. Osa toimi ja osa ei. Kaikissa kokeiluissa oli vielä parantamisen varaa. Emme kuitenkaan olisi saaneet näitäkään vastauksia, jos olisimme vain surkutelleet, että "onpa vaikea ongelma". Nyt olemme päässeet asiassa eteenpäin.

Nämä harjoitukset ovat toimineet myös opettajille hyvinä asenteen muokkaajina. Me opettajat (olen siis itsekin opettaja) olemme hyvin tottuneet edellä kuvailemaani koulun kulttuuriin ja oppilaan epäonnistuminen koetaan usein myös opettajan epäonnistumisena. Amerikkalaiset ovat vieneet tämän taiteenlajin ehkä kaikkein pisimmälle. Siellä käy helposti niin, että opettaja, jonka oppilaat eivät menesty, saa potkut. Tämä ei ainakaan tue kokeilemaan tai ylittämään raja-aitoja vaan kulkemaan kiltisti vain tuttuja polkuja, joita on jo vuosikymmenet koeteltu. Näin nopeasti muuttuvassa maailmassa se ei ehkä aina ole kaikkein paras ratkaisu.

Hyvää epäonnistumisen päivää, Sinulle!

ps. Aiheesta lisää myös täältä.

Arvokeskustelua

Kävimme eilen Vuorenmäen opettajien kanssa hyvän keskustelun aamun aloitukseksi arvoista. Meillähän on tulossa koko oppimiskeskusta (koulu ja päiväkoti) koskeva suuri arvoilta 18.10.2011. Tähän iltaan on kutsuttu kaikki niin koulun kuin päiväkodinkin huoltajat ja työntekijät. Tarkoitus on yhdessä luoda suuntaviivoja sille, mihin suuntaan koulua lähdetään kehittämään. Arvojen tulisi olla voimakkaasti toimintaa suuntaavia niin, että niiden varassa opettajan tai päiväkodin työntekijän on turvallista tehdä työtänsä koskevia päätöksiä. Ne antavat luvan toimia.

Opetussuunnitelma on koulun toimintaa määrittävä asiakirja, jossa myös puhutaan arvoista. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004 määrittelee perusopetuksen arvopohjaa seuraavasti:

Perusopetuksen arvopohjana ovat ihmisoikeudet, tasa-arvo, demokratia, luonnon monimuotoisuuden ja ympäristön elinkelpoisuuden säilyttäminen sekä monikulttuurisuuden hyväksyminen. Perusopetus edistää yhteisöllisyyttä, vastuullisuutta sekä yksilön oikeuksien ja vapauksien kunnioittamista.

Opetussuunnitelman perusteissa myös sanotaan, että:

Koulun kasvatustavoitteiden ja arvojen sekä aihekokonaisuuksien tulee konkretisoitua toimintakulttuurissa. Tavoitteena on toimintakulttuuri, joka on avoin ja vuorovaikutteinen sekä tukee yhteistyötä niin koulun sisällä kuin kotien ja muun yhteiskunnan kanssa. Myös oppilaalla tulee olla mahdollisuus osallistua koulun toimintakulttuurin luomiseen ja sen kehittämiseen.

Omassa keskustelussamme nousivat voimakkaasti esiin hyvin perinteiset arvot: turvallisuus, vastuullisuus ja oikeudenmukaisuus. Toisaalta halusimme nostaa keskiöön myös muutamia ns. "huippuarvoiksi" nimeämiämme arvoja (vrt. huippu > Vuorenmäen koulu). perusarvot ovat niitä, jotka rakentavat perustan toiminnalle. Nämä "huippuarvot" olisivat niitä, jotka määrittäisivät jollain tavalla tulevaisuuden visiota ja haasteita -suuntaa, mitä kohti ollaan menossa. Huippuarvoiksi nousivat mm. luovuus ja innovatiivisuus.

Myös oppilaiden kanssa on luokissa käyty arvokeskustelua opetussuunnitelman hengen mukaisesti. Tiistain arvokeskustelussa kuuntelemme huoltajia ja yritämme myös vetää jollakin tavalla kaiken yhteen. Haasteellinen tehtävä, mutta uskon vahvasti siihen, että meillä on hyvät mahdollisuudet onnistua.

Toivotan omasta puolestani kaikki koulun ja päiväkodin huoltajat sankoin joukoin mukaan keskusteluun. Koti ja koulu -yhdistys on luvannut tarjota kahvia. Kiitos myös heille.

Innovointia, innovointia

Tänään vihdoin koitti se odotettu päivä, jolloin Aalto -yliopiston MIND! -tutkimusryhmä jalkautui koulullemme. Vierailu liittyi Sitran ja Aalto -yliopiston hankkeeseen, jonka tarkoitus oli edistää kokeilukulttuuria. Jo aiemmin tehdyn suunnitelman mukaan, tarkoitus oli, että ennalta valitut oppilaat osallistuvat päivään kolmen tunnin ajan ja myöhemmin iltapäivällä myös opettajat osallistettaisiin uusiin kokeiluihin.

Päivä aloitettiin yhteisellä tilaisuudella koulun juhlasalissa. Kaikille oppilaille kerrottiin, mistä hankkeessa oikein on kyse. Myös laitoshuoltajat olivat tilaisuudessa mukana. Liittyihän ongelmamme nimenomaan heidän työhönsä. Koulumme pihan hiekkaa nimittäin kulkeutuu uskomattoman paljon sisätiloihin siitäkin huolimatta, että koulussa ei kuljeta sisällä kengät jalassa.

Yhteisen aloituksen jälkeen, oppilaat jaettiin ryhmiin, joissa he saivat aivoriihenomaisesti tuottaa niin paljon ideoita hiekkaongelmaan kuin vain keksivät. Mitään ideoita ei saanut karsia mahdottomana pois. Sen jälkeen ideoista valittiin mielenkiintoisimmat (ei siis välttämättä parhaat) jatkokäsittelyä varten. Näistä valituista ideoista, oppilaat kehittivät näytelmiä. Nähtiin mm. hiekkarobotti toiminnassa.

Jokaiselle ryhmälle valittiin vastaavat tuottajat, jotka ihan oikeasti sitten huolehtivat siitä, että kokeiluja koulun arjessa tehdään. Hiekan määrää mitataan kokeilujen aikana ja näin saadaan vertailukelpoista tietoa siitä, mikä idea toimii parhaiten. Odotamme jännityksellä, saadaanko koulun aikaan esim. robotti-imuri tai askarrellaanko teknisissä käsitöissä kenkäharjateline?

Kokeilujen idea on siinä, ettei ainoastaan vain suunnitella, vaan myös ihan oikeasti kokeillaan. Vanha suomalainen sananlasku kun sanoo, että "hyvin suunniteltu on puoliksi tehty", mutta ihan oikeastihan hyvin suunniteltu ei ole vielä ollenkaan tehty. Se on vasta suunniteltu ja "aina kun suunnitellaan, on vaarana, ettei tapahdu mitään". Nyt tapahtuu. Siitä ovat vastuussa tuottajat.

Iltapäivällä oli sitten opettajien vuoro innovoida. Opettajien haaveina oli ratkaista yhteistä suunnittelua ja pedagogista keskustelua ainaisesti riivaava aikapula sekä keksiä tukku uusia ideoita siihen, miten rajallisista resursseista saataisiin maksimaaliset tehot irti. Kovia haasteita koulupäivän päätteeksi.

Jälleen käytettiin aivoriittä. Aluksi pohdittiin asiaa yksin, sitten yhdessä ryhmän kanssa ja lopuksi ideoista tehtiin visuaalinen esitys, koska "kirjoitettuja juttuja ei kuitenkaan kukaan koskaan lue", kuten MIND! -tutkimusryhmän Jussi Ekqvist valisti.

Luulen, että ihan jokainen meistä yllättyi niiden ideoiden tasosta, joita saatettiin tuotettua. Oli tarkoituskin tuottaa hullujakin ideoita. Niihin lukeutuivat se, että vuorokauteen saataisiin lisää tunteja ja viikkoon päiviä. Toisaalta hulluistakin ideoista voi joskus syntyä jalostuneita tuotteita. Yksi mielenkiintoinen ajatus oli mm. opettajattomuus, jossa ajatuksena oli antaa oppilaille itse oppimisen ratkaisun avaimet, välineitä, linkkejä jne. ja opettajat sitten observoisivat tilannetta. Ideassa mennään jo aika lähelle tiettyjä tunnettuja pedagogisia suuntauksia kuten montessoripedagogiikkaa.

Toisaalta osa ideoista oli jo valmiiksi aivan käyttökelpoisia, kuten ajatus siitä, että välituntivalvonnat organisoitaisiin niin, että saman luokkatason opettajat olisivat aina samaan aikaan ulkona, jolloin heille jäisi myös vapaita välitunteja samaan aikaan. Tai idea kävelevistä kokouksista, jossa yhdistettäisiin huvi/hyöty ja työ.

Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen päivän antiin. Monta aivan loistavaa ideaa jäi vielä referoimatta. Niihin varmaan palataan vielä, kunhan päästään ensin kokeilemaan. Erityisen ylpeä olen jälleen kerran Vuorenmäen koulun uskomattomasta tiimistä, joka vielä rankan päivän jälkeen pystyi venymään tällaisiin suorituksiin. Suuret kiitokset opettajille ja MIND! -tutkimusryhmälle. Huomenna vietetään maailman opettajien päivää. Meillä totisesti on maailman parhaat opettajat!