Ensimmäinen lukuvuosi uudessa Vuorenmäen koulussa on pian takana. Tässä vaiheessa vuotta usein katsoo taaksepäin ja pohtii, mitä olemme saaneet vuoden aikana aikaiseksi ja mitä on jäänyt tekemättä. Rehtorin työ on luonteeltaan sellaista, että aina jää jotain kesken. Työ on jatkuvaa priorisointia. Asioita laitetaan tärkeysjärjestykseen ja hoidetaan kiireellisyyden mukaan. Kaikkea ei kuitenkaan ehdi. Kesäkuussa osan asioista saa suoraan pistää silppuriin. Tärkeimmät asiat on kuitenkin aina hoidettu.
Lukuvuoden lopussa olemme myös saaneet aiempaa enemmän palautetta. Kiitos siitä. Kun jotain saadaan päätökseen, on palautteen aika. Niinhän koulussakin tehdään -annetaan lukuvuositodistukset. Lukuvuositodistuksia lukiessa on hyvä muistaa, että ne todellakin ovat arvio koko lukuvuoden työstä, eivät siis keväästä. Tämä näkyy aivan erityisesti käsityön kohdalla, jonka arviointia juuri koulussamme pohdittiin. Opetussuunnitelma tuntee vain yhden oppiaineen, käsityön. Oppilaat kuitenkin käyvät Kirkkonummella 5. luokalle asti puolet vuodesta teknisessä työssä ja puolet tekstiilityössä. Nämä ovat kuin kaksi eri oppiainetta, vaikka arvio tulee yhdestä.
Lukuvuositodistuksessa on 5. luokalta lähtien myös numerot. Numeroarviointi on viimepäivinä noussut kovasti keskusteluun Hesarin eilisen artikkelin myötä. Olen artikkelin kirjoittajan kanssa harvinaisen samaa mieltä. Numerot ohjaavat koulutyötä helposti ulkoa opettelun suuntaan. Numero ei myöskään kerro, missä olisi vielä parannettavaa. Se kertoo ainoastaan, osaat tämän verran. Jotta suoritustaan pystyisi parantamaan, täytyisi saada myös palautetta siitä, mitä voisin tehdä toisin tai mitä minun tulisi kehittää. Onneksi on arviointikeskustelut. Omassa koulussamme olemme kirjanneet koulun vähitellen valmistuvaan opetussuunnitelmaan arvioinnin osalta, että kutsumme syksyllä vanhemmille tarjottavia keskusteluja vanhempainvarteiksi, koska niissä tavataan vain vanhemmat. Tammikuussa käymme ns. tavoitekeskustelut, joihin huoltajan ja opettajan lisäksi osallistuu myös oppilas. Näissä tavoitekeskusteluissa oppilaan pitäisi olla se, joka on eniten äänessä. Hän pohtii omaa osaamistaan ja asettaa itselleen uusia tavoitteita. Näin arviointi ei jää ainoastaan numeroiden varaan.
On myös hyvä muistaa, että nykykoulussa kaikki eivät saa kymppejä tai ysejä. Hyvän oppimisen kriteerit on opetussuunnitelmassa asetettu kahdeksikon tasolle. Kahdeksan on siis hyvä numero. Kun kaikki sujuu ja tavoitteet on saavutettu, numero pitäisi olla 8. Kiitettävään vaaditaan jo jotain enemmän. Toisaalta skaalan alapäätäkin olen kannustanut käyttämään. Ei ole mitään mieltä siinä, että kaikki numerot puristettaisiin 7 ja 8 välille kun meillä on skaala nelosesta kymppiin.
Koulussa opitaan elämää varten, sanoo vanha sanonta. Tänään viimeksi korostin oppilaille, että kouluun ei tulla osaamaan vaan oppimaan. Se on lohdullinen näkökulma. Elämä on jatkuvaa uuden oppimista. Puhutaankin elinikäisestä oppimisesta. Elokuussa kun aloittelimme koulua lauloimme vanhan tutun laulun "Minun ystäväni", jossa tiivistyy tämä elinikäisen oppimisen ajatus hienosti: "että oppimasta koskaan lakkais en." Ensi syksynä alkaa taas uusi lukuvuosi joka antaa jälleen uuden mahdollisuuden parantaa. Mutta ensin, välissä on ansaittu kesäloma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti