Milloin TVT edistää oppimista?

Olen kaiken muun kiireen keskellä tällä viikolla tehnyt melko suuria kouluamme koskevia tieto- ja viestintäteknisiä linjauksia. Tieto- ja viestintätekniikka (TVT) on Kirkkonummella muutenkin tällä hetkellä suurennuslasin alla sillä Porkkalan lukion entinen rehtori on nyt kunnalla projektitöissä valmistelemassa koko kunnan tieto- ja viestintätekniikan strategiaa. Myös valtakunnallinen tieto- ja viestintätekniikan strategia, "Kansallinen tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön suunnitelma", on julkaistu noin vuosi sitten.

Raportti painottaa erittäin voimallisesti 2000 -luvun taitoja ja niiden oppimista tieto- ja viestintätekniikan viimeisiä saavutuksia hyödyntäen. Enää ei panosteta samalla tavalla yksittäisiin tiedonjyväsiin vaan taitoihin. Oppimaan oppimisen taidot nostetaan raportissa keskiöön. Kun tieto lisääntyy eksponentaalisesti, ei enää riitä, että opitaan erilaisia asioita vaan meidän on opittava käsittelemään tietoa, suodattamaan siitä oleellinen, muokkaamaan tietoa ja kokoamaan siitä uusia kokonaisuuksia.

Uusi oppimiskäsitys muokkaa myös väistämättä käsitystämme siitä, mikä on hyvää oppimista tieto- ja viestintäteknisillä välineillä. Yhä edelleen tieto- ja viestintätekniikka tuo liian usein vain vähän uutta itse oppimisprosessiin. Vaaditaan kyllä viimeisintä tekniikkaa, mutta tekniikkaa käytetään sitten kuin työkirjaa. Se ei vielä muokkaa ajatteluamme oikeaan suuntaan. Se ei kehitä kykyämme oppia uutta, muokata tietoa tai rakentaa tiedon jyväsistä uusia kokonaisuuksia.

Hyvä oppiminen tieto- ja viestintätekniikan välineillä ei välttämättä olekaan helppo ratkaisu. Se ei mielestäni tarkoita sitä, että haetaan joku kiva pikku sovellus, jolla tehdään jotain toistoharjoituksia tai tutkitaan jonkun kirjantekijän valmiiksi tekemiä tehtäviä. Hyvä oppiminen tieto- ja viestintätekniikkaa hyödyntäen haastaa oppijan etsimään itse tietoa muualtakin kuin jonkun valmiin pohjan valmiista linkeistä. Se haastaa oppilaan tekemään oivalluksia löytämästään tiedosta ja jakamaan sitä muiden kanssa. Hyvä oppiminen tieto- ja viestintätekniikkaa hyödyntäen haastaa muun ryhmän ottamaan kantaa toisen muodostamaan uuteen tietoon ja kehittämään tuota teoriaa yhä eteenpäin niin, että yhdessä toimien, vähitellen, päästään yhä syvemmälle tutkittavassa aiheessa.

Edellä mainittu ei taas välttämättä vaadi muuta kuin toimivan verkkoyhteyden ja sopivan verkko-oppimisalustan. Se ei välttämättä vaadi viimeistä huutoa olevia älytauluja pedagogisine ohjelmistoineen. Se vaatii osaavan opettajan, joka kykenee ohjaamaan oppimisprosessia niin, että oppimisen into ja tiedon jano säilyy. Opettajan, joka tarvittaessa osaa ohjata tekemään uusia tulkintoja tai hakemaan tietoa uusista lähteistä.

Omaan kouluumme on näillä näkymin tulossa viimeistä tekniikkaa hyödyntäviä interaktiivisia tauluja. Mikäli hankkeemme toteutuu sellaisena, kun toivon, niissä on myös valmista pedagogista ohjelmistoa. Siitäkin huolimatta toivon, ettei mennä helpoimman kautta vaan haastetaan oppija esim. tutkivan oppimisen keinoin. Kaikkein pienimpien oppilaiden kohdalla havainnollistavat ohjelmistot toimivat hienosti. Iän karttuessa on tärkeää, ettei koulu tarjoa liian valmiita vastauksia vaan haastaa lapsen tutkimusretkelle, joka osallistaa hänet aktiiviseksi toimijaksi oppimisprosessissa. Silloin vasta toteutuu Kansallisen tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön suunnitelman visio: "osaava oppilas ja osallistava koulu."

Kehittymisen meininki

Olen ollut kaksi viimeistä päivää koulutuksessa. Jo Vihdin aikoinani aloitin Palmenian järjestämän Kehittyvä rehtori -oppisopimustyyppisen koulutuksen. Uusi esimieheni Kirkkonummella näki järkeväksi jatkaa koulutusta, joka oli jo hyvässä vauhdissa, vaikka työnantaja matkalla vaihtuikin. Opinnot muodostavat yhteensä peräti 30 op kokonaisuuden vuoden aikana.

Eilen keskityimme sisäiseen yrittäjyyteen ja tekemisen meininkiin. Kummatkin teemat sopivat erinomaisesti uuden koulun aloittamiseen. Siinä on pakko olla "tekemisen meininkiä", eikä sisäinen yrittäjyyskään olisi pahitteeksi. Mistä oikein on kyse?

Turun kauppakorkeakoulun professori Jarna Heinonen pisti ryhmämme pohtimaan tekemisen meiningin tunnusmerkkejä. Löysimme mm. seuraavia:

-vuorovaikutus
-osallisuus
-tavoittellisuus, jonka kautta saadaan organisaatiolle lisäarvoa
-vapaaehtoisuus
-tulevaisuusorientaatio, eteenpäin katsominen
-virheet luvallisia

Oheinen lista on hyvin lähellä sitä, miten työ- ja elinkeinoministeriö muutaman vuoden takaisessa erinomaisessa raportissaan (Opetuksen innovaatiot ja innovatiivisuus opetuksessa) määrittelee innovatiivisen työyhteisön tunnusmerkkejä. Niitä ovat seuraavat:

1) Organisaatio vastaa välittömästi pyyntöihin työolojen parantamisesta
2) Salli virheitä
3) Luo tietty päämäärä ja tapa arvioida suorituksia
4) Laajenna työnkuvia
5) Siirrä ihmisiä eri tehtäviin
6) Palkitse ryhmiä, älä yksittäisiä työntekijöitä
7) Tee hierarkia niin merkityksettömäksi kuin mahdollista
8) Hajota toiminnallisia yksiköitä
9) Anna jokaiselle kaikki työssä tarvittava tieto
10) Tuo esiin ja kerro toimivista innovaatioista

Kummatkin listat tukevat hyvin samanlaisia arvoja. Oleellista on ilmapiiri, jossa hyväksytään virheet pakollisina etappeina matkalla kohti parempaa, kehittyneempää toimintaa. Osittain ollaan aika lähellä myös sitä, mitä Sitran ja Aalto yliopiston hankekin meille on tuomassa "kokeilukulttuurin edistämistä". Siinäkin on oleellista, että hyväksytään se fakta, ettei huipputuotetta synny ilman haparointia ja useita toistoja. Ei Mikael Granlundkaan veivannut kuuluisaa ilmaveiviään ensimmäistä kertaa MM -kisoissa 2011. Onnistunut suoritus oli vaatinut "verta, hikeä ja kyyneleitä".

Hyvä on myös muistaa, että virheiden salliminen koskee myös oppilasta. Usein virheellinen vastaus on opetuksen kannalta arvokkaampikin kuin oikea. Se antaa mahdollisuuden pohtia, mikä vastauksessa ei toimi ja näin päästä kysymyksen alkulähteille, ytimeen. Oikea vastaus menee usein ohi, eikä synnytä samalla tavoin sitoutumista. Siinä mielessä erehtyminen on jopa suotavaa.

Edellä mainitunlaisin arvoin on mahdollista saavuttaa hyvä "tekemisen meininki" ja sen kautta yhteisön yhteinen flow -tila, jossa uusia innovaatioita syntyy.

Edellä kuvattu kasvattaa yhteisössä myös sisäistä yrittäjyyttä, jossa jokainen työntekijä tekee työnsä kuin yrittäjä itse. Ei kysellä "kuka hoitaa" vaan jos joku huomaa epäkohdan, korjaa sen itse. Sisäinen yrittäjyys on kokonaisuuden näkemistä sen vastakohtana, että tarkastelisi asioita vain omasta näkökulmastaan. Rehtorina se tarkoittaa sitä, että suhtautuu koulun rahoihin yhtä suurella vakavuudella kuin omiinsa ja jokaiseen lapseen kuin omaansa.

Jotta sisäinen yrittäjyys olisi mahdollista, täytyy olla tietysti selkeät päämäärät, mihin ollaan menossa. Yhteinen visio ja strategia antavat turvalliset raamit, joiden puitteissa on LUPA TOIMIA. Opettajakunnan kanssa olemme määritelleet omia arvojamme. Strategiamme on kuitenkin vielä torso, kunnes saamme siihen myös huoltajien näkemyksen. Seuraavat viikot opettajilla kuluvat vanhempia tavatessa henkilökohtaisten keskusteluiden puitteissa. Syysloman jälkeen järjestämme uuden vanhempainillan. Silloin pohditaan yhdessä Vuorenmäen koulun arvoja, jotta varmistamme, että tekemisen meininki on oikean suuntaista myös kotien näkökulmasta.

Isot unelmat, pienet kokeilut

Muutama viikko sitten sain soiton Aalto yliopistosta. Anssi Tuulenmäki pyysi kouluamme mukaan Sitran ja Aalto yliopiston yhteiseen hankkeeseen, jonka tarkoituksena on edistää kokeilukulttuuria. Hankkeen yksi viidestä osa-alueesta on kokeilukulttuurin edistäminen peruskoulussa. Tänään pidettiin ensimmäinen ideointipalaveri hankkeen tiimoilta. Saimme vieraaksemme Lotta Hassin ja Jussi Ekqvistin Anssi Tuulenmäen tutkimusryhmästä.

Hahmottelimme ideoita oman koulumme tarpeista. Meillä on koululla yksi hyvin konkreettinen ja selkeä tarve: kun piha on uusi ja kivituhka ei vielä ole painunut ja kovettunut, hiekkaa tulee sisään aivan mielettömiä määriä siitäkin huolimatta, että kengät otetaan pois jo ovella. Tämä lisää laitoshuoltajien työtaakkaa. Ongelma on hyvin konkreettinen. Toisaalta tulokset ovat myös oppilaille näkyviä jos keksimme toimivan ratkaisun.

Toisena tavoitteena on tukea myös henkilökunnan yhteistyötä. Tällä hetkellä konkreettinen ongelma on se, että asioita on valtavan paljon ja aikaa rajallisesti. Lähdemme ratkomaan tätä ajankäytön ongelmaa uusin, tuorein ideoin. Olemme yhdessä määrittäneet yhdeksi kaikkein tärkeimmistä arvoistamme yhteistyön. Ongelman ratkaisu itsessään vaatii yhteistyötä, mutta se toisaalta myös mahdollistaa onnistuessaan entistä paremman yhteistyön jos yhteistä aikaa saadaan vapautettua.

Kolmanneksi ongelmaksi valitsimme luovat oppimisjärjestelyt. Resurssit ovat aina rajalliset ja odotukset ja tarpeet suuret. Uusin ja luovin ideoin, yritämme lähteä käyttämään olemassaolevaa resurssia tehokkaammin.

Mitä hankkeesta syntyy, on toistaiseksi vielä hämärän peitossa. Se kuuluu kokeilukulttuuriin. Tietty määrä epäonnistumisia on hyväksyttävä. Suomalaiselle kokeilukulttuurille on tyypillistä, että lähdetään ratkaisemaan suuria kokonaisuuksia kerralla. Kun suurten asioiden muuttaminen kokonaan kerralla harvoin onnistuu, on tyypillistä suomalaiselle kokeilevuudelle se, että todetaan "ei onnistunut, palataan vanhaan." Nyt on tarkoitus ratkaista konkreettisia pieniä asioita ja yrittää niiden kautta vaikuttaa kokonaisuuteen -vähän kerrallaan. Isot unelmat, pienet teot, kuten Jussi Ekqvist asian tänään viisaasti tiivisti.

Kokeilukulttuuri sopii erinomaisesti myös omaan ajatusmaailmaani. Jo opettajien ensimmäisessä yhteisessä tapaamisessa toukokuussa määrittelin kolme omaa ydinteesiäni tulevalle koululle. Ne olivat 1) jaettu asiantuntijuus (kaikki osaaminen yhteiseen käyttöön) 2) yhtä suurta perhettä (kaikkien työpanos lapsen hyvinvoinnin eteen on tärkeä!) ja 3) rohkeasti uutta kokeillen (jos ei uskalla epäonnistua, ei yleensä koe suuria onnistumisiakaan).

Suurella mielenkiinnolla odotan, mitä saamme kahdessa kuukaudessa aikaiseksi. Opettajien, oppilaiden, huoltajien, erilaisten sidosryhmien viisaat päät yhteen ja rohkeasti kokeilemaan. Ja jos/kun ei heti onnistu, säädetään ideaa ja tehdään se uudestaan PAREMMIN.

Millainen mediakasvatus tukee osallisuutta?

Sain muutama viikko sitten kutsun Opetushallituksen työryhmään, jonka tarkoitus on pohtia osallistavaa tai osallisuutta tukevaa mediakasvatusta. Työryhmän vetäjinä toimivat Pirjo Sinko, Kristina Kaihari ja Ritva Järvinen Opetushallituksesta. Meitä ryhmäläisiä oli sitten pyydetty erilaisten projektien tiimoilta. Tapaamisessa oli hieman "vanha jengi koolla taas" -tyyppistä nostalgiaa. Monet meistä olimme olleet aiemminkin ristiin samoissa työryhmissä.

Hauska erikoisuus oli, että Kirkkonummelta oli peräti kolme edustajaa. Päivähoidon suunnittelija Tarja Kotamäki sivistyskeskuksesta oli ryhmässä medialeikin asiantuntijana. Kirkkonummi on medialeikin uranuurtajia erityisesti varhaiskasvatuksen saralla. Toisena oli Leena Pentikäinen Kirkkonummen kuvataidekoulusta. Leena taas on ollut tuottamassa mm. Mediametkaa -materiaaleja sekä Kulkuri -äidinkielen kirjasarjan medialisämateriaalia. Minä olin sitten tuo kolmas kirkkonummelaismediakasvattaja. Omaan historiaani kuuluu paitsi mediakasvatuspainotteisen koulun johtaminen Vihdissä, myös mm. Kerhokeskuksen mediakasvatusmateriaalien tuottamista. Ryhmän muutkin jäsenet olivat kovia alan osaajia mm. vuoden mediakasvattajaksikin valittu Lea Olli.

Aloitimme pohtimalla, mitä tuo osallisuutta tukeva mediakasvatus oikein pitää sisällään? Millaisia osallistavan mediakasvatuksen käytänteitä olimme itse kukin jo kouluillamme käyttäneet? Miksi osallistavaa mediakasvatusta tulisi nyt vahvistaa toimintaohjelmalla? Keskustelu oli vilkasta.

Itse miellän asian jotenkin niin, että mediakasvatus on nyt jo juurtunut suomalaiseen koulutusjärjestelmään. Nyt on aika ottaa askelia eteenpäin. Enää ei ainoastaan mediakasvateta mediakasvatuksen itsensä takia. Nyt mediakasvatus on myös väline saavuttaa muita tavoitteita.

Oppilaan osallisuuden tukeminen lähtee YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta. Osallisuus on yksi tämän päivän megatrendeistä. Aihe on huomioitu jopa tuoreessa hallitusohjelmassa. Omassa koulussammekin olemme valinneet tuon oppilaan osallisuuden tukemisen yhdeksi tärkeimmistä tavoitteistamme. Oppilasta pyritään kuulemaan ja tukemaan hänen oikeuttaan osallistua häntä koskevaan päätöksentekoon.

Sain itse tehtäväkseni kirjoittaa visioita oppilaskuntatyöstä osallistavan mediakasvatuksen keinoin. Aihe on haastava ja innostava. Oppilaskuntatyö on alakouluissa vielä nuorta ja uusia välineitä kaivataan, jotta demokratiakasvatus kouluissa edelleen kehittyy. Aika usein oppilaskuntatyö on kouluissa muutenkin aktiivisten toimijoiden "erityisoikeus". Voisiko verkko tarjota jotain muidenkin osallisuutta tukevaa? Miten myös muut kuin oppilaskunnan hallituksen jäsenet osallistettaisiin työhön mukaan median keinoin?

Uskon, että tämä prosessi tulee tukemaan myös Vuorenmäen koulun toimintaa. Oman koulumme prosessi on vasta alullaan. Kontaktit alan muihin toimijoihin tuovat aina uutta ajateltavaa ja vauhdittavat siten myös omia suunnitelmiamme.

Kodin ja koulun päivästä hyvä kokemus

Tänään vietettiin valtakunnallisesti ensimmäistä Kodin ja koulun päivää. Mukaan oli osallistunut lähes 400 koulua. Hankkeen takana ovat Opetushallitus, Suomen Vanhempainliitto, Suomen Rehtorit ry sekä ruotsinkielinen Förbundet Hem och Skola i Finland. Päivän teemana oli lapsen vahva tuki. Voiko olla mitään merkittävämpää kuin koti ja koulu yhdessä tekemässä töitä lapsen hyvinvoinnin eteen. Tähän myös Kirkkonummen kunta on sitoutunut nostamalla kasvatuskumppanuuden yhdeksi johtavaksi arvokseen varhaiskasvatuksen ja opetuksen saralla.

Oma päivämme koostui avointen ovien päivästä, jolloin huoltajat, mummit ja vaarit pääsivät tutustumaan koulun arkeen. Luokissa sai kierrellä ja osallistua tunneille. Itsekin pidin tänään neljännen luokan uskonnon tunnin, jossa pari huoltajaa oli mukana. Kokemus oli erinomainen.

On kuitenkin muistettava, että opettajan reviiri on perinteisesti ollut melko suojattu. Vaikka koulu onkin julkinen paikka ja opetukseen voi tulla tutustumaan periaatteessa koska vaan, on perinteisesti luokan ovet pidetty kiinni. Meillä Vuorenmäessä on jo toimintakulttuurin tasolla kannustettu pitämään ovia auki. Tänään ihan konkreettisesti luokkien ovet olivat auki. Kenelle tahansa meistä on haasteellinen tilanne se, että joku seuraa jokaista sanaasi ja elettäsi. Olenkin erittäin ylpeä opettajistamme, jotka lähtivät avoimin mielin pitämään ovia auki. ISO kiitos heille.

Toinen tapahtuma, jolla päivää juhlistettiin oli kodin ja koulun ilta. Veikkolan Koti ja Koulu -yhdistys tarjoili erinomaista iltapalaa paahtopaisteineen kaikkineen koulun ruokasalissa ja ilta päätettiin kylän oman näyttelijäsuuruuden ja koulun hyvän yhteistyökumppanin Eija Ahvon ja Kartanoteatterin Vahtikoiran vapaapäivä -konserttiin. Show oli upea ja koulun uusi sali pääsi oikeuksiinsa valoineen kaikkineen. Suurkiitokset Eijalle ja hänen hienolle tiimilleen.

Päivä oli erinomaisen onnistunut. Tästä on hyvä lähteä suunnittelemaan tulevaa kodin ja koulun yhteistyötä. Olen luvannut, että kodin ja koulun laadukkaan yhteistyön suunnitelma tullaan tekemään aikanaan ja sen pohjaksi käydään Vuorenmäen oppimiskeskuksen arvokeskustelu. Päiväkotikin on sitoutunut mukaan hankkeeseen.

Meillä on hieno koulu, taitavat opettajat, upeat oppilaat ja toimeliaat vanhemmat. Tästä ei voi syntyä kuin hyvää jälkeä. Kiitokset kaikille. Illan aikana meitä taisi vierailla hieman yli 300 ihmistä ja illan konserttiinkin jäi vielä yli 200. Komeita lukuja.

Kokeilukulttuuria edistämään

Sain muutama viikko sitten niin mielenkiintoisen kutsun, että on ollut suorastaan vaikea pidätellä siitä kertomista. Pari viikkoa sitten Anssi Tuulenmäki Aalto -yliopistosta soitti minulle ja kyseli kouluamme mukaan Sitran ja Aalto -yliopiston yhteishankkeeseen, jonka tavoitteena on kokeilukulttuurin edistäminen.

Mitä hanke tulee konkreettisesti tuomaan koulullemme, on vielä osittain hämärän peitossa. Ensi viikolla pidämme palaverin Aalto -yliopiston innovatiivisen tiimin kanssa. Lähdemme kartoittamaan oman koulumme tarpeita. Varmaa on, että projekti tulee haastamaan mukaan niin opettajia, oppilaita kuin huoltajiakin.

Tänään hyväksytyssä lukuvuosisuunnitelmassamme, johtokunta hyväksyi ajatuksen yhteistyöstä yhteiskunnan eri toimijoiden kanssa ja yhteistyöstä tiedeyhteisön kanssa. Tuleva Sitran ja Aalto -yliopiston kanssa toteutettava projekti tulee olemaan nimenomaan tätä jälkimmäistä: yhteistyötä tiedeyhteisön kanssa.

Yhteistyön ajatus on koulussamme noussut niin vahvaksi teemaksi, että kokeilu voisi kenties liittyä siihen -tai sitten johonkin muuhun. Mielenkiintoisia aikoja on joka tapauksessa edessä. Rohkeasti uutta kokeillen oli yksi omista teeseistäni kun ensimmäisiä kertoja tapasimme opettajaporukalla. Halusin kannustaa siihen, ettei kaikessa tyydytä siihen, "miten on aina tehty". Joskus on lupa kokeilla jotain uutta. Nyt siihen on oiva mahdollisuus ja asiantunteva tuki.

1. johtokunnan kokous

Kirkkonummen hallintomalliin kuuluvat koulujen johtokunnat. Johtokunnat koostuvat kunnan yleensä lähinnä kunnan luottamushenkilöistä. Johtokuntia koskevan johtosäännön mukaan johtokuntien tehtävänä perusopetuksessa on 1) koulujen lukuvuosisuunnitelmien hyväksyminen sekä 2) koulujen järjestyssääntöjen hyväksyminen.

Esittelin kokouksen aluksi johtokunnalle koulun tiloja ja kerroin tulevaisuuden haasteista. Koulu on rakennettu 12 perusopetusryhmälle. Kuluvana lukuvuonna meitä on jo 15 perusopetusryhmää, seuraavana lukuvuonna 18 ja sitä seuraavana 19. Parin vuoden päästä tilojen keksiminen kasvaville opetusryhmien määrille on jo hyvin haasteellista. Joudumme väkisinkin pohtimaan luokkien yhdistämisiä (=luokkakoon suurentamisia), koulupiirirajojen tarkistamisia tai esim. vaihtoehtoisia opetustiloja. Mitä nuo viimeksi mainitut olisivat, on vielä täysin epäselvää. Vuorenmäestä tiloja ei tunnu löytyvän 19 perusopetusryhmälle. Koulupiirirajojen tarkistaminen tuntuisi ylivoimaisesti parhaalta vaihtoehdolta Vuorenmäen kannalta.

Oman rehtoriurani ensimmäisessä johtokunnan kokouksessa (ensimmäisessä, koska Vihdissä johtokuntia ei ole) käsiteltiin mm. nuo em. sääntömääräiset asiat sekä mm. ehdotus koulujen työ- ja loma-ajoiksi lukuvuodelle 2012-2013, koulun taloustilanne jne. Johtokunnan kokouksessa oli erittäin hyvä, ja koulun toimintaa tukeva, henki. Suuri kiitos siitä johtokuntamme jäsenille, joista paikalle oli päässyt 4.

Tulevaisuudessa kokouksia on luvassa 3-4. Marraskuulle jätettiin optio, helmikuussa ja kesäkuussa pidetään muut kokoukset. Tästä on hyvä lähteä. Yhteistyö on saanut hyvän alun.

Maailmankansalaisuudesta Kiasmassa

Sain kesällä kutsun ulkoministeriön kehitysosastolta puhumaan maailmankansalaisuudesta Helsingin Modernin taiteen museoon, Kiasmaan. Tänään oli sitten tuo ARS11 -näyttelyn opeinfon vuoro. Paikalla oli ehkä 100 innokasta opettajaa ja kaksi alustajaa. Info liittyi afrikkalaiseen taiteeseen liittyvään ARS11 -näyttelyyn.

Tilaisuuden ensimmäinen alustaja oli kulttuuriantropologi Annika Teppo, joka esitteli omaa työkenttäänsä, Etelä-Afrikkaa. Hän kertoi mielenkiintoisesti apartheidin historiasta ja siitä, kuinka apartheidin jälkeisessä muutoksessa on syntynyt myös täysin uusi yhteiskuntaluokka, köyhät valkoiset. Heistä juuri kukaan ei puhu, sillä valkoiset ovat yhä huonossa maineessa Etelä-Afrikassa. Annika Teppo sen sijaan tekee työtänsä juuri heidän parissaan.

Oma osuuteni keskittyi maailmankansalaiseksi kasvattamiseen. En ole ihan varma, voiko maailmankansalaiseksi aktiivisesti kasvattaa, mutta maailmankansalaisuuden elementtejä voi kyllä aktiivisesti tukea.

Maailmankansalaisen kompetensseihin kuuluvat mm. maailmankansalaisen etiikka, kestävä elämäntapa, aktiivinen kansalaisuus ja interkulttuurinen osaaminen. Viimeinen kompetenssi korostuu monikulttuurisessa maailmassa. Enää ei riitä pelkkä tieto muista kulttuureista vaan interkulttuurisen osaamisen alueelle kuuluu syvempi ymmärrys ja mahdollisuus aitoon dialogiin kulttuuritaustaltaan erilaisten ihmisten kanssa.

Tulevaisuuden tekijät maailmankansalaisuus

View more presentations from Esa Kukkasniemi

Oman esitykseni keskeinen väittämä oli se, että maailmankansalaisuus ei toteudu ainoastaan suhteessa muuhun maailmaan vaan myös suhteessa omaan lähiympäristöön, omaan lähipiiriin: perheeseen, sukuun jne. Kun ihmisellä on "vahvat juuret", hänellä on varmempi pohja avata sisimpänsä maailmalle. Hän voi aidosti tutustua ja suostua dialogiin muiden kulttuurien kanssa, kun ei tarvitse pelätä menettävänsä omaa identiteettiään.

Väitteeni herätti oletetusti myös vastustusta tai vähintäänkin kysymyksiä -olihan paikalla valtava määrä juuri helsinkiläisiä opettajia, jotka joutuvat päivittäin monikulttuurisuuden ja interkulttuuristen taitojen kanssa tekemisiin. Peruskysymys olikin, miten tämä väite sopii niihin ihmisiin, joiden vanhemmat tulevat jostain ulkomailta, mutta, jotka itse ovat syntyneet Suomessa?

En näkisi väitettä juurista niin selkeästi maantieteellisestä näkökulmasta. Oleellista kai on, että ihminen tuntee itsensä ja tuntee sen kulttuurin tai ne kulttuuriset taustat, josta hänen elämänsä ponnistaa. On vaikea käydä avointa dialogia toisen kanssa, jos ei tiedä oikein, millainen on oma arvomaailma? Tuon pohjan voi tietysti yhtä hyvin luoda perheen traditio, suku, yhteisö jne. Keskustelu kävi vilkkaana ja rönsyili välillä ehkä liikaakin. Aihe on kuitenkin tärkeä ja keskustelun arvoinen.

Oleellista kuitenkin on, että nyky-yhteiskunta on yhä kasvavassa määrin monikulttuurinen. Meidän jokaisen tulee omata taitoja, joiden avulla pystymme avoimin mielin kohtaamaan meille tuntemattomampia kulttuureja. Karuimpia esimerkkejä näiden taitojen puutteesta ovat erilaiset rodulliset ristiriidat ja mellakat. Monikulttuurisuus on suuri rikkaus -rikkaus joka kasvaa kun suhtautuu maailmaan kiinnostunein ja avoimin mielin.

Kuka ei kuulu joukkoon?

Opiskelin Helsingin opettajankoultuslaitoksella vuosina 1988-1994. Opiskeluaika oli hienoa aikaa. Muistan edelleen kuin eilisen päivän kun tuolloinen linjanjohtaja Juhani Hytönen toivotti uudet opiskelijat tervetulleeksi. Ilmassa oli jotain suurta ja akateemista. En tiedä, ymmärsinkö sitä silloin. Ehkä vuodet ovat opettaneet.

Noina vuosina sain opiskella nykypäivän kasvatustieteen suurien nimien opastuksella. Professori Jarkko Hautamäki piti erityispedagogiikan jaksomme. Hän on yksi merkittävimmistä ja näkyvimmistä erityispedagogiikan tuntijoistamme.

Muistan kuinka emeritus-professori Kari Uusikylä opasti meitä nuoria tieteenharjoittajia opinnoissamme. Arvostan suunnattomasti hänen rohkeaa tapaansa ottaa kantaa lapsen puolesta. Edelleen hän kirjoittaa ahkerasti mm. kolumnia Opettaja -lehteen.

Kun vihdoin sain opintoni graduvaiheeseen ja oman opinnäytetyöni peruskoululaisen maantieteellisen maailmankuvan kehittymisestä tehtyä, prof. Pertti Kansanen oli yksi graduni arvioijista. Menin hieman arasti kuulemaan palautetta hänen työhuoneeseensa. Hän totesi, että: "Sinähän hyvän gradun teit." Johon minä yllättyneenä vastasin: "No, ihan hyvä siitä tuli." "On sinulla ainakin itsetuntoa", professori Kansanen totesi. Muistan miettineeni, että olisko ollut parempi vastata: "No, eihän se nyt mikään ollut."

Tänään sain mielenkiintoisen kutsun. Espoolainen kollegani Martti Hellström pyysi minua mukaan tilaisuuteen, jossa olisi tarkoitus keskustella 2000 -luvun didaktiikasta (=oppi opettamisesta). Keskustelun pohjalta tehdään aikanaan juttu Luokanopettaja -lehteen. Keskustelun muiksi osapuoliksi oli kutsuttu kaikki edellä mainitsemani opettajani sekä muutama muu suuruus.

Lupasin Martille tulla mukaan keskusteluun. Kun suljin puhelimen, naureskelin itsekseni: "Kuka ei kuulu joukkoon?"

How to tell the 9/11 story to our children?

I can still clearly remember the day. I was working for a Finnish commercial radio station, Sävelradio, by that time. I had done my morning show and just got back from work. We had done an agreement with the bank that day of a loan to by a house from Vihti. Our first child was ten months and second child was to be born in a year or so. My world was full of wonderful promises.

Then it hit us at 3.46 p.m. Finnish time. Radio Nova afternoon host, Kimmo Vehviläinen, told on the radio that there has been an accident in New York. First we thought it was a small plane. The news at 4 p.m. told something more: it was a jet plane, most probably a terror attack. After the news the host told that there has been another attack too. This can't be happening. The rest of the day, the whole world spent by the tv. I was supposed to be on the morning show at 6 a.m. and say something to the people. What can I say? I thought.

The same question still remains. What can I say? It has been 10 years from that day now. And I still can't tell, what can I say? It's easier to tell the thing to your own kids, but what can you tell as an educator. It's simplier with the war. People fight because they have unsolved arguments. In an adult world it sometimes means that there are wars. It's a tragedy but that's how people are -tragic sometimes. But when it comes to terror, it's a whole other story. We can't explain that that's how people are 'cause we aren't like that. It's an exception. 99,99% of the people on this planet don't do terror. But everyone of us have arguments sometimes.

9/11 is part of the recent history. We can't hide from it by saying it's an American history. We tell about Pearl Harbour, we tell about Martin Luther King, we tell about JFK. But what do we tell our children about 9/11?

The Americans have done their job. They have created material for their educators. They have tried to help the teachers on this unbelievably difficult task. They are doing it in their terms. But who would help our educators? Do we have a plan in the phenomenal country of education? It's definately a complex issue but what do we answer when our children ask us: "What happened that day?" I don't know what to say, but one thing I know -we should never forget.

Here are some links to the American sites, created for the American educators:

www.911memorial.org Talking To Children About 9/11

Time Magazine's How To Talk To Your Kids About 9/11

Here are some selected other links to 9/11 sites:

Exploring Ground Zero Ten Years Later

Wall Street Journal: A Decade After 9/11

Campus Helsinki 2011 -mitä jäi käteen?

Viime keväänä alettiin eri reittejä yhtäkkiä mainostaa Campus Helsinki 2011 -seminaaria opettajille. Campuksen oli määrä olla ns. huippuseminaari, johon tulisi puhujia ympäri maailman. Kiinnostuin tietysti heti ja ilmoittauduin. Innostin myös apulaisrehtorimme mukaan ja niinpä toissapäivänä löysimmekin itsemme Helsingin Savoy -teatterin salista.

Seminaarin teema oli hyvin valittu. Teemana oli muutos. Muutos oli noussut teemaksi yhden kahvipöytäkeskustelun myötä, jossa Idealistin tuottajaguru Saku Tuominen oli ollut. Keskustelussa oli pohdittu maailman muutosta ja sitä, kuinka haastavaa olisi selittää tätä muutosta lapsille. "En haluaisi olla opettaja juuri nyt", oli joku tokaissut.

Seminaari oli rakennettu niin, että sen ei ollut tarkoitus antaa työvälineitä tai suoria vastauksia vaan enemmänkin herättää ajatuksia. Puhujia oli laidasta laitaan. Tilaisuuden aloitti valtiovarainministeri Jutta Urpilainen. Hänen tehtävänsä oli selittää globaali talous kymmenessä minuutissa. Hän otti avuksi kansanviisaudet. "Suu säkkiä myöten" "Niin makaa kuin petaa". Ministeri Urpilaisen puheenvuoron paras osuus keskittyi erilaisuuden hyväksymiseen, jota hän siivitti sanonnalla "raha ei ole päämäärä vaan väline". Urpilainen kehotti opettajia luottamaan tulevaisuuteen ja luomaan sitä uskoa myös lapsiin.

Seuraavaksi lavalle nousi tanssija-koreografi Jorma Uotinen, joka myös puhui erilaisuuden hyväksymisestä hyvin omakohtaisella tasolla. Uotista on aina ollut mukava kuunnella, eikä hän tuottanut pettymystä tälläkään kerralla.

Tutkija Laura Kirves avasi tuoretta tutkimustaan päiväkotilasten kiusaamisilmiöstä. Hänen jälkeensä lavalle saapasteli Aller Medioiden toimitusjohtaja, mediapersoona Pauli Aalto-Setälä, joka värikkäässä puheessaan antoi viisi ohjetta opettajille. Hän puhui mm. vallasta, dialogiin keskittymisestä, tunteen merkityksestä ja itsensä johtamisesta. Tärkeitä teemoja.

The Future Laboratorysta Britanniasta oli tuotu luennoitsijaksi Chris Sanderson, joka puhui Generation D:stä, josta me Suomessa puhumme diginatiiveina. He ovat syntyneet vuosina 1995-2002. Heillä ei ole aavistustakaan millaista elämä oli ennen internetiä, ennen mobiililaitteita, ennen sosiaalista mediaa tai Googlea. Nämä asiat ovat aina olleet heidän elämässään.

Roy Ackerman Jamie Oliverin tuotantoyhtiöstä kertoi television vaikutusmahdollisuuksista ja miten koulupudokkaat on saatu takaisin kouluun. Välillä kuunneltiin Ilmatieteen laitoksen pääjohtajan Petteri Taalaksen ajatuksia ilmastonmuutoksesta ja lopuksi Työterveyslaitoksen tutkijaa Kiti Mülleriä ja eriarvoisuuden tutkijaa Fiona Bartels-Ellisiä.

Eniten minua herätteli Sonja Kankaan esitys peleistä. Esitys ei ollut illan vetovoimaisin ja asiakin oli minulle hyvin tuttua, mutta Sonja Kangas heitti uskomattoman kiehtovan kysymyksen ilmoille. Pohjustan hieman.

Meillä jokaisella on joku bonuskortti lompakossamme. Me aikuiset tavoittelemme hopeatason jälkeen kultatasoa tai platinatasoa asiakaskortissamme, jotta saisimme jotain etuja. Täysin samoja asioita, joita meidän lapsemmekin tavoittelevat pelimaailmassa. Tasot koukuttavat. On pakko päästä seuraavalle tasolle.

Niin, siis tuo oleellinen kysymys. Se oli niinkin häikäisevän yksinkertainen, kuin "miten koulusta voisi tehdä koukuttavan?" Mielenkiintoinen ajatus, jota kannattaa hetki pohtia, jos ei muuten niin kouluviihtyvyyden nimissä.

ps. Kaikki videot löydät täältä.

Todentuntuinen harjoitus

Perjantaina saimme varsin todentuntuisen paloharjoituksen koululla, kun n. klo 13 sireenit alkoivat soida ja automaattinen kuulutus käski kaikkia poistumaan rakennuksesta rauhallisesti. Paloautot tulivat samassa ajassa, kun pelastussuunnitelmassammekin lukee. Koko oppimiskeskus saatiin tyhjennettyä melko nopeasti ja kaikki kokoontuivat suunnilleen oikeille kokoontumispaikoille. Opettajat laskivat luokkansa oppilaat, kuten oli sovittu ja tunnelma pysyi muutenkin rauhallisena. Muutamat jo koulusta kotiin päässeet oppilaat jäivät ihmettelemään paloautojen saapumista.

Palomiehet tarkastivat rakennuksen ja totesivat, ettei vaaraa ole. Väärän hälytyksen lähdekin löytyi ja saimme taas hieman lisää informaatiota talon palontorjunnan toimivuudesta. Oppitunteja päästiin jatkamaan noin puolen tunnin odottelun jälkeen.

Tilanne oli siis tavallaan tosi, muttei vaarallinen. Harjoituksesta se kävi erittäin hyvin. Väärien hälytysten ongelmana on tietenkin se, että palomiehet joutuvat joka tapauksessa tarkistamaan tilanteen ja ovat hetken kiinni tällaisessa tehtävässä. Oppimiskeskuksen henkilökunta sai kuitenkin erinomaista tietoa siitä, miten suunnitelmat toimivat. Muutamia korjausehdotuksia löysimme suunnitelmiin. Täydennykset tehdään viipymättä.

Päiväkodinpuoli joutui varmasti kärsimään eniten. Heillä oli juuri menossa päiväuniaika ja lapset jouduttiin herättämään kesken unien -tällä kertaa onneksi turhaan. Toivottavasti kenellekään ei jäänyt tilanteesta pelottavaa oloa. Nykyrakennuksien palotekniikka on herkkää ja välillä tulee myös turhia hälytyksiä. Niiden kanssa joudumme varmasti elämään tulevaisuudessakin. Joka kerta saamme kuitenkin jotain uutta oppia myös. Toivottavasti emme koskaan joudu tositilanteeseen, mutta suunnitelmien toimivuutta on siitä huolimatta harjoiteltava säännöllisesti. Nyt saimme todentuntuisen harjoituksen.